I Walk The Line on uransa alusta alkaen tukeutunut omaan helposti tunnistettavaan linjaansa. Yhtyeen ilmaisun kulmakivenä on toiminut maanläheinen, karhea ja tarttuva punkrock, jonka lisäkkeenä on tarjoiltu vaihteleva määrä oivaltavaa urkutyöskentelyä. Vaikka urkujen osuus bändin soinnissa onkin pikkuhiljaa hiipinyt taka-alalle, erottaa I Walk The Linen yhä heittämällä muista saman genren tallaajista. Punkrockin tiukaksi tampatussa karsinassa tämä jos mikä on etu.
Yksi I Walk The Linen ongelmista levymuodossa on ollut biisimateriaalin epätasaisuus. Black Wave Rising (2008) oli jo askel oikeaan suuntaan, mutta varsinaisen harppauksen bändi tekee vasta Language Of The Lostin myötä. Hieman kärjistäen voisikin sanoa, että levy sisältää vain kahdenlaisia kappaleita – hyviä ja erinomaisia. Jälkimmäisestä kastista esiin nousevat ennen kaikkea Neon Lights ja Sleepwalking (To The End Of The World), jotka osoittavat I Walk The Linen löytäneen iskevyyden saralla vielä yhden lisäpykälän. On myös hienoa huomata, että maastamme ponnistaa edes yksi kantaaottava bändi, jonka sanoman keskiössä ei ole kiusallista nurkkakuntaisuutta tai silkkaa naivismia, ja jonka tahdeissa myös hauskanpito ilman turhaa syyllisyyttä on sallittua.
Language Of The Lost on napakka ja linjakas kokonaisuus, jolla I Walk The Line ei ylimääräisiin harha-askeliin sorru. Levyä voi huoletta suositella myös niille, joiden ruokavalioon punk ei kuulu ihan jokapäiväisesti, mutta jotka ovat avoimin mielin valmiina vastaanottamaan rock-annoksensa myös skaalan särmikkäämmältä puolelta.
(Soundi 2/10)
 | | | | JARI JOKIRINNE | |
| | | SOUNDIN LUKIJAT | ||
 | | | | | SINUN ARVOSTELUSI |
