Mukava kuulla, että suomalaisen ja afrikkalais-amerikkalaisen musiikkikulttuurin parhaat puolet ainutlaatuiseksi teräsnyrkiksi puristanut yhtye rakastaa meitä. Ei huvittaisi kuulua Radiopuhelinten vihollisiin, kun rakastettujakin piestään näin ankarasti. Ankara on alusta saakka ollut Radiopuhelimia kuvaava adjektiivi, mutta yhtyeen jäsenten vanhetessa ja komistuessa asenne tuntuu jatkuvasti vain kiristyvän.
Päällisin puolin ajellaan samoja pimeitä metsäteitä, joilla muutamat viimeiset Radiopuhelimet-pitkäsoitot on kuljettu. Väkivaltaisesti funkkaavat rytmikitarat riehuvat järjettömällä teholla rullaavan rumpubassopohjan päällä ja J.A. Mäki puhuu asiaa maanisen katusaarnaajan vakaumuksella. Onneksi hc-perustaisen musiikin vaikutepohja ulottuu kuumasta viidakkojatsista kevyempään psykedeeliseen jumitukseen ja ties mihin kokeelliseen vinkunaan. Niistä palikoista syntyy yhtä aikaa yllättäviä ja tunnistettavia levyjä toisensa jälkeen.
Rakastaa sinua sisältää Radiopuhelimet-asteikolla poikkeuksellisen melodista ja poikkeuksellisen heviä materiaalia. Psykedeelinen soolohuuruilu käy myös harvinaisissa sfääreissä, mutta alussa, välissä ja lopussa seisova perkeleellinen RYTMI on ja pysyy. Rakastaa sinua on läkähdyttävä paketti maailman parasta ja rankinta tanssimusaa.
Tiukka funk-aspekti onkin eräs niistä piirteistä, joka erottaa Radiopuhelimet edukseen 2000-luvulla koko kansan suosikkimusiikiksi nousseesta ”raskaasta suomenkielisestä”. Soundillisesti ja sisällöllisesti bändi on raskaampi kuin kahdeksan keskimääräistä iskelmähevirykmenttiä, mutta musiikkinsa ei ole loskassa raahautuva kivireki. Se on jänteväksi tappokoneeksi viritetty jaguaari. Siis se kissaeläin, ei auto.
Toinen erityispiirre ovat sanoitukset, joissa on aina oikeaa sanottavaa. Mäki ja Jarno Mällinen eivät briljeeraa muodolla, mutta sisältö on silkkaa kovaa ydintä.
Suuri vääryys onkin, että miehiä ei yleensä mainita silloin kun puhutaan Alangosta, Röyhkästä, Nurmiosta ja muista. Suomalaisen rocklyriikan joukossa Radiopuhelimien tekstit ovat teräviä kuin Heikki Salon niskaan isketty jääpiikki. ”Ei rohkeus ole sitä ettei pelkää/vaan sitä että voittaa pelon” – niin sanotaan levyn kauniisti päättävässä eepoksessa Minä rakastan sinua. Yhtyeen pohjoinen miehisyys on monisyistä ihmisyyttä yksiulotteisen urospullistelun sijaan.
Veteraanibändin kahdestoista albumi ei sisällä merkkejä luomisvoiman katoamisesta. Päinvastoin, se kuulostaa uudelta alulta. Levyn syke ei notkahda, mutta se tarjoaa tarpeeksi vaihtelua. 43 minuuttia menee ohi nopeasti ja musiikin hiljennyttyä tuntuu tarpeelliselta laittaa rytmikone uudestaan huutamaan: ”Kuskaa myrkky kauas täältä/ja hautaa syvään kallioon/pois silmistä ja mielestä/ja jätä lapset vartioon.”
Stereot kovemmalle! Nyrkki pystyssä kohti valoa!
(Soundi 3/10)
 | | | | | VILLE PIRINEN |
| | | | SOUNDIN LUKIJAT | |
 | | | | | SINUN ARVOSTELUSI |
