Koska viimeksi (Soundi 5/03) tuli määriteltyä AC/DC:n paikka rockin ja kovan paikan liitoksessa, lienee syytä pohdiskella, kuinka nämä veijarit ovat onnistuneet kuulostamaan itseltään niin vakuuttavasti ja pitkään, että uskolliset fanit ja alati uusiutuvat käännynnäiset ovat ostaneet periaatteessa saman levyn ja saman konserttielämyksen uudestaan ja uudestaan.
Toki staili kirkastui ja jopa rutinoitui Bon Scottin hurjan luonnonvoiman sammuttua ja astetta vakaamman Brian Johnsonin pingottaessa läpitunkevan garrotte-äänensä bändin käyttöön "Mutt" Langen tuottamilla survival-kiekoilla. Ennen tätä vaihetta Let There Be Rock ja Powerage ovat välttämättömät väliaskelet kohti Highway To Hellin ytimekästä loistoa ja sen jälkeistä selviytymistaistelua. Varhaisempien aussilevyjen rosoinen ronskius ehätti kanavoitua niillä toinen toistaan nerokkaampiin voimarockin pelkistyksiin.
Muutenkin täysipainoisena albumina pidetty Let There Be Rock -historialuento ei kuulosta perusteettoman mahtipontiselta, kun rinnalla on seitsemän muuta ehtaa valionäytettä. Myös Poweragella on bändin historian hillittömimpiä remubiisejä, mutta kokonaisuus ei ole ihan yhtä timanttinen. Livelevy If You Want Blood summaa osuvasti siihenastiset saavutukset, mutta lavahomma on hieman kakofonisesti läpi puristettu, vaikka kappalelista on mitä herkullisin.
Kun Back In Black oli lyönyt maailman polvilleen, jatkettiin rajuja sirkushuveja gladiaattorihenkisesti. For Those About To Rock alkaa innostavalla paatoksella, mutta jähmettyy bändin tankeimmaksi levyksi. Biisit kampeavat vaivoin liikkeelle ja jauhavat raskaasti. Nimibiisin lisäksi vain painokkaan pahaenteinen Evil Walks ja huudatusrokki C.O.D. toimivat. Niinpä Flick Of The Switch kuulostaa erittäin eloisalta ja mehukkaalta paluulta perusasioihin. Hyvässä biisisetissä riffit ovat välittömästi elävämpiä, joukossa on kunnon vyörytyksiä (Landslide) ja maukasta slideboogieta (Badlands). Tätä remasteria olen kuunnellut kaikkein innokkaimmin. Viiden vanhan raidan '74 Jailbreak -maksi on kaivattu kooste julkaisemattomien aussiraitojen mainiota rock'n'roll-riemua. Nimikappale rehabilitoitiin ansaitusti pysyväksi livehitiksi.
Fly On The Wall sinnittelee vaihtelevalla menestyksellä tutuissa riffirakenteissa ja notkeassa räimeessä. Salakavalaa pop-sävytystä hiipii mukaan, mutta myös rehtiä southern-buugia (Back In Business). Leimallisimmat biisit jatkavat keinotekoiselle Who Made Who -soundtrackille. Stephen King hyödyntää mielibändiään omassa ohjaustyössään, mutta levy on nimihittiä lukuun ottamatta yhtä lepsu rykäisy kuin elokuvakin.
Rehvakkaasta MTV-vastaisuudesta huolimatta Blow Up Your Video tekee paljon kompromissejä tv-poppiin sulautuneen hard rockin suuntaan. Joukossa on kepeämpiä kertokoukkuja ja rennompia rytkytyksiä käreämmän väännön ja perinteisen bluesmyllyn kustannuksella. Bändin rautainen rockjalusta estää kitarapartiota sortumasta tv-klovneiksi. The Razors Edge on bändin pintahiotuin paketti, mutta on pakko tunnustaa thunder-teemaan linjattujen biisien ja muutaman aidon kestohitin toimivan hiipuvaa rouhurutiinia paremmin ja kuuntelukelpoisemmin.
Ja kuten historia todistaa, AC/DC ei jäänyt näihin, vaan seuraava livetupla ja harvakseltaan loksahtaneet Ballbreaker ja Stiff Upper Lip ovat olleet esimerkillisen ryhdikästä ja tyylilajissan uskollista rockin vääntöä. Vielä pitkään saanemme kuulla kuritonta koulupoikarockia, hornankellojen kumua, lämpöohjusten viuhunaa, kanuunain jyskettä ja kiiman kärinää.
(Soundi 09/2003)
 | | | ASKO ALANEN | ||
| | | SOUNDIN LUKIJAT | ||
 | | | | | SINUN ARVOSTELUSI |
