Jo 90-luvulla syntynyt Private Line on edennyt urallaan hitaammin kuin näinä rockinkin suhteen kertakäyttöisyyttä suosivina aikoina on tapana. Bändin näkemyksellisyys ja sitkeys ovat kuitenkin kestäneet runsaaseen kahteen vuoteen venähtäneen julkaisutauon. Mötley Crüen kaltaisista roiskijoista alkuperäistä innoitustaan hakenut Private Line taitaa kukkopoikamaisen poseerauksen, mutta onneksi myös paljon muuta. Legendaarisen amerikkalaisen surmanajajan ja stuntmiehen mukaan nimetty kakkosalbumi ei ole yhtä hullunrohkea kuin Evel Knievel aikoinaan, mutta myös Private Line tekee omalla sarallaan vakuuttavaa jälkeä. Private Line panostaa Evel Knievel Factoryllä toden teolla biisien melodiseen kestävyyteen. Bändi on valjastanut itsetietoisuutensa ja itsevarmuutensa hedelmällisesti. Kappaleiden kertosäkeet ovat parhaimmillaan mieltäylentäviä eivätkä heikoimmillaankaan tappavan tylsiä. Tällä albumilla Private Line tekee onnistuneesti pesäeroa vanhoihin glam rockisiin piirteisiinsä. Pakkomielteen lailla mustia univormuja käyttävistä teinibändeistä erottautuminen hoituu sonnustautumalla valkoisiin pukuihin.
(Soundi 12/2006)
 | | | PERTTI OJALA | ||
| | | SOUNDIN LUKIJAT | ||
 | | | | | SINUN ARVOSTELUSI |
