Plain Riden kolmannella levyllä on takuuvarma kestosuosikin ominaispiirre. Mitä enemmän levyä pyöritän, sitä paremmalta se kuulostaa.
Raukeaa americanaa, psykedeelisempää sointia ja hieman krautrockia sisältävä House On The Hill pitää otteessaan. Yhtye on yhtä lailla kotonaan viipyilevissä tunnelmissa kuin isoissa impressionistisissa maalailuissakin. Ryhmän miellyttävää sointia levyllä lisäävät niin kevyet jousisovitukset kuin intohimoinen huuliharppukin. Janne Westerlundin äänessä on vivahteita muun muassa Bob Dylanin korppimaisesta karheudesta ja miehen välillä hieman kulmikkaan oloinen aksentti tuo mieleen edesmenneen Floyd Superstarin.
Peräkkäin kuultavat Shadows Guard ja etenkin Black Waters muodostavat levyn ehdottoman huippukohdan. Ensimmäinen näistä rullaa hypnoottisesti The Beta Bandin hengessä ja jälkimmäisellä yhtyeen soitto on niin nautinnollista, että kappaleelle huomaa toivovansa puolta pidempää kestoa.
Levyllä on kolme yli kahdeksan minuuttia kestävää kappaletta eikä yksikään niistä tunnu liian pitkältä. Silti kritiikki kohdistuu kokonaispituuteen. Yli 70 minuutin kestosta olisi voinut karsia muutaman rauhallisemman raidan pois tiiviimmän kokonaisuuden nimissä. Toisaalta, kun kappalelistaa selailee, minkä niistä hennoisi pudottaa?
Onko liian aikaista puhua vuoden parhaasta kotimaisesta levystä?
(Soundi 4/09)
 | | | | JARMO VäHäHAKA | |
| | | SOUNDIN LUKIJAT | ||
 | | | | | SINUN ARVOSTELUSI |
