KUUKAUDEN DEMO: TRISTAN + NANA
Ensin herää kysymys: Mistä tämä laulaja on tuttu? Massive Attackin levyltä? Cinematic Orchestran? Ei, Nana on toistaiseksi tuntematon tähti pienen afrikkalaisen diasporan ulkopuolella. To Whatever End -levy pitää sisällään jännittävää ja omaperäistä fuusio-chillout-musiikkia.
Kyseessä on jo kuudes Tristanin nimellä julkaistu omakustanne. Yhtye on keikkaillut pienimuotoisesti ja satunnaisesti pääkaupunkiseudulla. Tämän projektiluonteisen levyn tähti on kuitenkin Nana, jonka heittäytyvä ja kehollinen tulkinta puhaltaa letkeistä rytmeistä, melodisesta elektronimusiikista, jazzista, popista ja dubista rakentuviin kappaleisiin eloa. Eksoottiset instrumentaatiot (muun muassa mbira) ja samplet tuovat musiikkiin universaaliuden tuntua. Tämä jos mikä on ”maailmanmusiikkia”.
Tuomas Eirolan säveltämät kappaleet noudattavat erikoista logiikkaa niin rytmisesti kuin harmonisesti, välillä kappaleita kehitellään progressiivisesti ja toisinaan tunnelma on varsin psykedeelinen.
Tyylistä tulee toisinaan mieleen esimerkiksi Portishead, mutta Tristanin ja Nanan soundi on täysin oma ja uniikki. Useimmiten kappaleet pitävät otteessaan, mutta jonkinlainen jäsentäminen ja rehevämpi dynamiikka voisivat tehdä niille hyvää, ainakin jos Tristan haluaa musiikillaan laajemmin menestyä. Tunteen, taiteellisten ansioiden ja mielikuvien tasolla To Whatever Endilla saavutetaan jotain todella ainutlaatuista. Se on paljon se.
Löysimme erilaisista kulttuurisista lähtökohdistamme huolimatta musiikillisen yhteyden helposti
Tuomas Eirola, olet tehnyt Tristan-nimellä musiikkia jo pidempään, mutta Nanan kanssa tehty To Whatever End on kai tulkittava eräänlaiseksi projektilevyksi. Kuinka yhteistyönne sai alkunsa?
– Tristan on yhtyeenä ollut olemassa vuodesta 2004. Yhtyeen luonne kuitenkin muuttui, kun asuin Swazimaassa 2008-2010. Swazimaassa tutustuin paikallisiin muusikoihin ja soitin heidän kanssaan keikoilla ja jameissa.
– Yhteistyö Nanan kanssa alkoi, kun tapasimme jameissa ja Nana kertoi tarvitsevansa kiertuekokoonpanoonsa kosketinsoittajaa. Vaikutuin Nanan kyvyistä laulajana ja bändinvetäjänä. Kohta raakamateriaalia olikin jo levyllinen. Lopullisen muotonsa kappaleet saavuttivat vasta Suomessa, kun Tristanissa alusta alkaen soittanut Tahvo äänitti niihin rumpunsa, minkä jälkeen aloitimme Tahvon kanssa puolivuotisen miksausrupeaman.
– Levyn nurinkurinen äänitysjärjestys aiheutti sen, että emme ole esittäneet levyn kappaleita livenä. Tristanin taipaleella To Whatever End on siinä mielessä merkityksellinen levy, että sen myötä Tristan siirtyi instrumentaalibändistä laulubändiksi.
Kuinka mutkatonta työskentely oli? Löysittekö heti yhteisen sävelen?
– Yhteistyö Nanan kanssa sujui hyvin, löysimme erilaisista kulttuurisista lähtökohdistamme huolimatta musiikillisen yhteyden helposti. Nana on rautainen ammattilainen, joka tietää mitä tahtoo. Hän on myös taitava improvisoija, minkä pohjalta monet levyn kappaleistakin ovat syntyneet.
– Nana on etelä-afrikkalaisen perinteen ohella erityisesti jatsilaulaja, joten Tristanin jatsivivahteet hän ymmärsi heti. Toisaalta hän piti tuolloin myös 90-luvun lopun elektronisesta musiikista, esimerkiksi Portisheadista ja Massive Attackista, joten sähköisempikään lähestymistapa ei ollut hänelle vieras. Nana piti Tristanin soundipuolesta, minä hänen äänestään, ja siinä se oli.
Voisitteko kuvitella yhteistyön joskus vielä jatkuvan?
– Musiikillista yhteistyötä meillä ei ole Nanan kanssa Suomeen palaamiseni jälkeen ollut. Ovet eivät ole suljetut, mutta niistä ei ole kuljettu. Tällä hetkellä 10 000 kilometriä on yhteistyölle aikamoinen haaste.
Tristanin musiikki on moniaineksista ja vaikeasti luokiteltavaa. Minkälaisesta musiikista ammennatte vaikutteita?
Rumpalimme Tahvo arvostaa toisaalta improvisaatiota ja heittäytymistä jatsin tyyliin, toisaalta täydellistä ennalta-arvattavuutta reggaen muodossa. Nykyinen laulajamme Anna pitää laulelmista ja visuaalisuudesta. Itse pidän monityylisyydestä ja -mielisyydestä Queenin malliin, tai ehdottomuudesta ja muuntautumiskyvystä King Crimsonin hengessä.
MUUT KATSASTETUT:
TIGERHANDS
soundcloud.com/tigerhands
Annas kun arvaan, kummallakin on tiikeritatuointi? Turkulaisduon laulajan nimi on Eva Hotti. Demon takakannen vakavassa poseerauksessa on ehkä hieman liikaa yritystä kuin luontaista coolia, mutta on vaikea olla vaatimaton, kun on kaunis, niinhän sitä sanotaan. Kauniisti Hotti myös Petteri Granbergin säveltämät folkpop-henkiset laulut tulkitsee. Viisiraitaisen demon biisit ovat yksinkertaista singer-songwriter kamaa, eivät millään muotoa poikkeuksellista tai tai ennen kuulematonta, mutta laulumelodioissa on tarttuvuutta. Countrysti twis-taavalla Never Endin Gamesilla Hotti flirttailee feistmaiseen sävyyn. Vakavan kauniiseen Criminaliin hän puhaltaa jäätävän tunnelatauksen. Granbergin eleettömästi näppäilemä kitara on vuoroin akustinen, vuoroin sähköinen, jolloin siinä on upottavaa kaikua. Minimalistiset perkussiot ja vähäeleiset jouset tuovat sointiin sopivasti lihaa ja verta. Tikrukäsillä on tyyli hallussa ja pari todella hyvää kappaletta. Lisää niiden tasoista materiaalia ja vielä ripaus rohkeutta peliin, niin tästä tulee todella hyvä!
PLANS
www.plansband.com
Plansin tarina sai alkunsa laulaja-kitaristi Aleksin akustisesta sooloprojektista. Tällöin lähtökohtana oli indie-tyylinen folkrock. Taustabändin liityttyä remmiin on ilmaisuun tullut mukaan aimo annos klassista rockia ja grungemaista rouheutta. Paikoin musikanttien maneereista kuuluu metallimusiikkimenneisyys, mikä ei täysin saumattomasti istu näin popahtavaan ja seesteiseen materiaaliin. Aleksin ääni on sävykäs ja rekisteri todella laaja yltäen tenorista korkeimpaan falsettiin asti, runsaat stemmat toimivat hienosti kokonaisuutta rikastaen. Kolmiraitaisen demon yleistunnelma on melodiapainotteinen ja tummanpuhuva, ja kappaleiden tekstit itseä ja elämää tutkiskelevia. Sävellykset ovat varsin mallikkaita ja tasavahvoja, mutta todellinen hittiraita tästä vielä puuttuu. Abroad -minicd:ltä välittyy vahvana potentiaali, mutta tyylillisesti ilmaisu kaipaa vielä täsmennystä ja luontevuutta.
RIOT CLUB
www.riotclub.fi
Riot Club on vuonna 2010 perustettu rokkibändi Tampereelta. Kvartetti leipoo taitavasti grunge-johdannaista rockiaan ja maustaa keittoa sopivasti kieroilla altsu-riffeillä. Yhtyeen soitossa on todella hyvä draivi. Sovituksissa on dynamiikkaa ja kappaleiden melodioissa tarttuvia koukkuja. Jussi Vehman pistää laulun sekaan paikoin hc-ärjyntää, mikä tuo tunnelman väkevyyttä ja tuoreuden tuntua. Promon aloituskaksikko Afrodisiac ja Pressure To Conform rullaavat juurevasti Black Crowesin ja Pearl Jamin hengessä. Groovy Whistleblower on piristävä poikkeus neljän kappaleen joukossa,
ja pitää sisällään todella koukukasta riffittelyä ja maukkaan psykedeelisiä sfäärejä. Riot Club on lajissaan valmis tapaus. Grungen ja modernin
jenkkirockin ystävät, tsekatkaa tämä!
COMBOVER
www.facebook.com/Comboverband
Voimasointuja ja äkkivääriä popkoukkuja tarjoilee pääkaupunkiseudulta ponnistava Combover. Musiikin yleistunnelma on varsin 1990-lukumainen ja alternative tämän ajan hengessä. Onneksi Comboverin biisikynä on teroitettu teräväksi.
Demon avaavasta Choosesta tulee mieleen esimerkiksi Penniless. Laulumelodia on vahva ja kitaroissa todella mureat soundit. We Thought lipuu popvalssina, mutta lähtee lopussa yllättäen kaahaamaan ylinopeutta. Kuin Blur ja Supergrass kohtaisivat baaritappelussa. Kahden biisin perusteella Combover antaa lupaavan vaikutelman. Soitto toimii, samoin laulu, mutta autotallimaiseen yhtyesoundiin kaipaisi astetta tuoreempaa tuotannollista näkäkulmaa. Lisää tämän tasoista ja vielä rahtusen parempaa materiaalia, niin se on siinä.
EWC
www.ewcband.fi
Helsinkiläinen EWC (Enigmates Whores Cult) soittaa riffivetoista rockia punkahtavalla asenteella. Aloitusraita Fucking Famous on todella kova huligaanirockjyrä. Riffit ovat hyviä ja Antti Väärälän hienosti rytmitetty laulu puskee biisiä eteenpäin härkämäisesti. Hot Fuzz heittää kehiin hc:tä ja powerpoppia, väliosan kitaroissa on melvinmaista vaarallista likaa. Päätösraidan kipeily tuo mieleen Faith No Moren. Lethal Machine -demon yleissoundi on kellarimainen, eikä päällekkäisäänityksiä ole paljoa. Niitä ei tarvita, kun bändi soittaa tiukasti ja lähtösoundit ovat tarkoituksenmukaiset. Paremmalla jälkituotannolla näistäkin olisi voitu saada vielä enemmän irti. Omassa lajissaan EWC on täysin valmis tapaus. Jos näin hyviä biisejä ja rahaa kunnolliseen studioon ja tuottajaan löytyy, olisi tämä järkevää saattaa pikaisesti pitkäsoitolle. Rock on!
SIIPISULAT
fi.myspace.com/siipisulat
Siipisulkien höyhenenkevyt, akustinen musiikki tuudittaa ja hellii kuuntelijaa. Rovaniemeläiset ovat mieltyneet luontoaiheisiin ja -mystiikkaan. Rauha ja sopusointu universumin kanssa välittyy jo esikoisjulkaisulla. Siipisulkien sointi on todella upottava ja kaunis, hieman psykedeelinenkin. Lintusen kitarat laulavat mantramaisesti, ja geysirien tavalla pulputtavat syntetisaattorit virkistävät ja puhdistavat mieltä huokuen todella vilpittömän ja teeskentelemättömän oloista, lämminta energiaa. Utuisen Reissulaulun reggaekitara laajentaa matkasuunnitelmia yllättäviin ulottuvuuksiin. Jamihenkinen kokonaisuus tarvitsisi vielä lisää mieleenpainuvia laulumelodioita ja persoonallisempia harmonioita. Tätä hienoa musiikkia kannattaa kehittää.
BAD MONKS
www.badmonks.net
Pääkaupunkiseudulla sekoilevat pahat munkit paahtavat grunge-henkistä amerikanrockia taidolla ja tyylillä. Soitossa on tarkkuutta ja energiaa, jota demon tyrnit soundit palvelevat hyvin. Kim Caloniusin laulussa hieno ja karismaattinen, lajityyppiin sopivan karhea soundi. Bad Monksin kama ei ole muodikkainta tai omaperäisintä, mutta muista kollegoistaan yhtye erottuu keskimääräistä kiinnostavamman kappalemateriaalin vuoksi. Keskitempoinen Plastic Man on todella onnistunut biisi. Kahden sävellajin käyttö tuo siihen jännitettä, bridgen soinnuttelu puhdistaa ilmapiiria, synapadi alleviivaa kappaleen vaarallista ja eeppistä tunnelmaa. Modern Day Innocence riffittelee alkuun Pearl Jamin hengessä, mutta kertsin kasarihardrockfiilis ei nostata, vaan pikemminkin latistaa fiilistä. Pahoissa munkeissa on potentiaalia. Nyt vain lisää hyviä biisejä kehiin, niin kyllä ne taivaan portit sieltä aukeaa.
RÄSYNUKKE
www.facebook.com/rasynukkeduo
Räsynuken tarina sai alkunsa puistosoittelusessiosta. Tarkoituksena oli jamitella omaksi iloksi cover-biisejä, mutta samalta istumalta syntyi idea oikeasta yhtyeestä sekä ensimmäinen oma biisi. Laulaja Suvi Uuran ja kitaristi Joonas Mustalahden muodostaman duon musiikissa on rentoa pelimannimeininkiä, mutta kokonaisuus on silti harkitun kuuloinen. Kummatkin hallitsevat instrumenttinsa hyvin. Neljä kappaletta sisältävän ensidemon kappaleet ovat hyvää perustasoa, ja niiden pienimuotoisissa sovituksissa on kiinnostavia detaljeja ja instrumentaatioita. Vielä tämä ei pankkia räjäytä, mutta potentiaali välittyy jo vahvana.
JIGSAW ANALOGY
www.soundcloud.com/jigsaw-analogy
Kokkolalaistrio sekoittaa Captain Beefheart -tyylisestä outoilu-rockista, ysärialtsusta, suo-bluesista, jazzista ja kokkolalaisesta ilmanlaadusta rakennetun palapelin palat kubistiseen asetelmaan. Nasaaliäänisen Markku Esselin tarinoista on vaikea saada kovinkaan selkeää tolkkua, mutta ne pakottavat kuuntelemaan. Kierot ja taitavasti soitetut kappaleet jättävät arvoituksellisen olon. Kitara-rumpu-basso-trio soittaa törkyisästi mutta intensiivisesti svengaten. Ilmaisun skaala ulottuu myös kauniisiin elokuvallisiin teemoihin. Myös rupinen ja dekadentti tuotannollinen näkemys on vahva. Liian outoa tämä taitaa olla suuremmalle yleisölle, mutta hei kaikki hämyt siellä, klikatkaa linkkiä!
HARJUMAA
www.facebook.com/harjumaa
Harjumaa on todella haastava tapaus. Oriveden opiston uumenissa on syntynyt nuoren idealismin läpivalaisemaa, persoonallista suomenkielistä rockmusiikkia. Kvartetti ammentaa vaikutteita laajalti, alternativerockista ja -popista progeen, funkiin, skahan ja kantriin, lähes kaikkeen mahdolliseen. Paikoin lähestytään jotain todella kiinnostavaa ja oivaltavaa, välillä vaikutelma on mauton ja tyylitön. Harjumaan pojat ovat opetelleet soittoläksynsä huolella ja antavat sen kuulua. Sovitukset ovat groovyja ja sooloille annetaan runsaasti tilaa. Suomirockmaisen Maailmanpyörän vaihtuvat rytmit ja sävellajit tuovat mieleen Hassisen Koneen ja Absoluuttisen Nollapisteen. Armottomuudessa vakavan synkeä filosofinen pohdiskelu saa rinnalle hedonistisen pitkiä kitarajamitteluja. Huumorikantrina alkava Elän siis olen ei toimi yhtään. Tekstin naivistiset säkeet, idioottimaiset popmelodiat ja itsekorostuksellisen pitkät ja tekniset särösoolot saavat yhdessä aikaan hämmennystä ja pahoinvointia. Kaunis on tunteikas folkballadi, jossa turhan voimallinen sovitus ja soitto tekevät hallaa tekstin sanoman henkilökohtaisuudelle ja haureudelle. Yhtyeestä löytyy lahjakkuutta, mutta toistaiseksi sen tyyli on levällään niin moneen suuntaan, että musiikin tehtävistä olennaisimpaan, tunnelataukseen, on miltei mahdotonta samastua.
VÄISTÖ
www.myspace.com/vaistoband
Väistö on 19-vuotiaan Santeri Tuomiston johtama tuore tamperelaistrio, jonka musiikillinen viitekehys on melodinen, moderni suomenkielinen punkrock. Kaksiraitaisen demon avaava Tervetuloa on sekoitus altsu/emohenkisiä kulmikkaita kitarariffiejä ja punkpoppia. Rytmirymän komppi on varmaa ja konstailematonta, ja stemmalaulut tukevat Santerin poikamaista laulua. Nuoren miehen elämän rajoituksia ja mahdollisuuksia pohdiskelevassa Vakio -biisin sovituksessa on kiinnostavia uuden aallon fiiliksiä, muttei sävellyksenä yllä avauksen tasolle. Omaelämänkerralliset tekstit ovat vielä hieman naiiveja, ja jatkossa niihin voisi tavoitella lisää tarinamaisuutta. Väistön musiikillinen konsepti on kiinnostava, mutta se vaatii vielä lisää työstöä ja harjoitusta.
SARA
Heinävedellä asuva nuori laulajatar antaa itsestään ensidemollaan varsin valmiin vaikutelman. Soundi on kansainvälinen ja tuotanto tasokasta. Eväät ovat hyvät, sillä 16-vuotias solisti on asunut ensimmäiset kymmenen elinvuottaan Lontoossa, jonka myötä aksentti on kunnossa eikä laulutulkinnassakaan ole moitteille sijaa. Promolevyn Paramorelta ja Green Daylta vaikutteita lainanneet kappaleet on säveltänyt yhteistyökumppani Janne Nyyssönen. Savon tähtitehdas on onnistunut ilmeisen hyvin siinä, mitä se on lähtenyt taivailta tavoittelemaan. Nykystandardeilla mitattuna musiikissa on kaupallista potentiaalia, mutta laatu- ja historiatietoisen rokkarin korvaan tämä kuulostaa silti melko turhalta ja massan mukaiselta Voice-musiikilta.
CITY OF SEASONS
www.myspace.com/cityofseasons
Tamperelainen altsurockyhtye on suoraviivaistanut ilmaisuaan sitten edellisen demon. Se tuntuu oikealta ratkaisulta, sillä funkgroove ei ollut selvästikään yhtyeen ydinosaamista. Aloitusraita Unconsiously on melko väkinäinen rokkirypistys, eikä istu muun kappalemateriaalin rinnalle. Rankkuus ei sovi yhtyeelle, jonka pyrkimykset ovat selkeästi kohti popmaista ilmaisua. Tällöin Sanna Urttin laulu – joka muutoin toimii tässä tyylilajissa hyvin – alkaa myös kuulostaa kimitykseltä. Demon lempeän melodisesti poppaava nimiraita Guardian on kaikin puolin kiinnostavampi, mutta siihen ei malteta paneutua tarpeeksi. Leijuvalla päätösraidalla Intubationilla päästään jo mukavuusalueelle. Todella mainio biisi! Kehitystä on tapahtunut, mutta City Of Seasons on yhä demoasteella. Kappaleet tarvitsisivat asteen tiukempaa soittoa rytmiryhmältä sekä kiinnostavampia sovitus- ja tuotantoideoita.
ELÄVÄT KUOLLEET ELÄVÄT
www.elavatkuolleet.com
Kouvolalaisduo on ehtinyt julkaista parin vuoden aikana kourallisen omakustanteisia ep-levyjä ja on onnistunut saavuttamaan niillä pientä kulttimainetta ja radiosoittoa. Kolmikielisen kitara-basson ja rumpujen muodostama soundi on säröinen ja ”in your face”. Kovinkaan monimutkaisiin soittosuorituksiin kolmikielisen taitaja ei pysty, mutta tällaiseen punk-pop-glam-purkka-minimalismiin voimasoinnuttelu riittää, kun sisältö on kunnossa. Duon kohkaus on energistä ja paikoin viihdyttävää, mutta useamman biisin mitassa varsin hedelmätöntä kolmen soinnun kaahausta. Naiivisti keimailevien sanoitusten värssyt eivät ole myöskään kovin kiinnostavia tai todellisen elämän makuisia. Duo on löytänyt
tyylinsä ja sen ulosanti on itsevarmaa. Nyt tarvitaan parempia ja persoonallisempia biisejä.
MR. H
Lahti-Nastola-akselilta ponnistava Mr. H luottaa yksinomaan akustiseen ilmaisuun. Laulaja-perkussionistin johtaman yhtyeen musiikin komppi rakentuu pianon, akustisen kitaran, cajonin ja basson varaan. Yhtyesointi hengittää eikä kaipaa yhtään isompia edesottamuksia kuulostaakseen täyteläiseltä. Turhan tavanomaiseen ja kohteliaaseen sanastoon ja sävelkieleen nämä herrat silti musiikissaan luottavat. I Need Your Loven seitsemään menevä rytmi ja soulahtava pop antavat hyvän ja todellisuutta syvällisemmän ensivaikutelman. All That I Can Ask muistuttaa jo poikabändien nyyhkyballadeja. Ensidemon päättävä nimikappale My Journey nousee aloitusraidan tavoin edukseen. Henri Sakin laulussa on hyvä soundi, mutta hieman painavampaa ja omaperäisempää sanottavaa häneltä toivoisi jatkossa kuulevan, kuten myös omaperäisempiä sävellyksiä.
BITTERTWISTED
www.facebook/BitterTwistedBand
BitterTwisted on kahden naislaulajan luotsaama hesalainen rokkibändi. Musiikissa on paljon tunteenpaloa ja särökitaroita, tietysti. Tyylillisesti ollaan jossain kevythevin, slaavilaisen melankolian ja gootti- (vaiko vampyyri?) dramatiikan Bermudan kolmiossa. Porukan soitto toimii hvyin, eikä Suvi Uuran ja Laura Vähä-Ruonan vuoroittaisissa laulutulkinnoissa ole mitään vikaa. Demon avaavassa Farewell Songissa on hyvä laulumelodia ja poljento. 128 Times menee yhä selkeämmin angstisen teinihardrockin suuntaan, eikä oikein viehätä millään muotoa. Nätti Shaking Hands jättää pianosooloineen ja selloineen muita vähemmän ähkyn vaikutelman. Musiikin synkeä ja vakava yleismoodi on turhan yksi-ilmeistä ja kaipaisi enemmän tunnelman vaihteluita. Jos välillä laulaa duurissa, tuntuu se mollikin tehokkaammalta. Myös sovitusosastolle voi suositella piristysruisketta: Tuoreempia ja yllättävämpiä ideoita peliin!
SERMON ON THE MOUNTAIN
www.soundcloud.com/sermon-on-the-mountain
Demon avaavassa Laundry Girlissä on jotain hyvin tuttua, ehkä liiankin. Se on pysäyttävän kaunis laulu, mutta silti liian tuttu. Kadonnut sivu Neil Halsteadin (Slowdive) pöytälaatikosta? Vai Damien Juradon? Vai Low’n? Tunnelma on mukavan autereinen ja pysäyttävä, mutta muut kappaleet eivät enää vakuuta. 19-vuotaalata imatralaisartistilta puuttuu vielä paukkuja täysi mittaiseen esitykseen, jännitteiden luomiseen, dramaattisiin kaariin, ja aika apaattiseksi sisäiseksi dialogiksi tämä kokonaisuudessaan jää. Hauraus ja amatöörimäisyys voivat olla toimivia ilmaisukeinoja, mutta kun niistä tulee itsetarkoitus ja kaiken kattava maneeri, ollaan jo vaarallisilla vesillä. Sisällön täytyy olla todella painavaa ja poikkeuksellista. Vielä tämä kuulostaa enemmän esikuvien jäljittelyltä kuin todelliselta itseilmaisulta. Oma tyyli on löytynyt, nyt siihen tarvitaan omakohtainen näkemys.
AMUSIA
www.amusia.fi
Amusian tapauksessa tekee mieli käyttää määritelmää ”katkeransuloinen”. Tarinoissa on vuoroin riemua vuoroin draamaa, teeskentelemätöntä elämänmakua. Vuonna 2010 perustetulla porilaisviisikolla on jo ensidemolla perusasiat kunnossa. Soitto toimii ja sovitukset ovat harkittuja. Kappaleisiin on jätetty mukavasti ilmavuutta ja tilaa Tuija Nyrhisen viehättävälle laululle. Neljä kappaletta sisältävä Yhtä Matkaa -demo on tunnelmaltaan kaksijakoinen. Aloitusraita Sadasta nollaan ja ep:n nimikappale ovat sähäköitä ja iskeviä voimapopralleja, joiden tuttuus paikantuu nopeasti PMMP:hen. Vastapoolin näille muodostavat sähköpianon ja saksofonin värittämät balladit, joissa on paikoin loungemainen tunnelma. Näistä yhdessä muodostuu sävyiltään varsin mustavalkoinen asetelma. Jos yhtye onnistuu löytämään ilmaisuunsa kaiken kattavan luontevuuden ja ripauksen omailmeistä särmää, luulisi tämän kelpaavan suuremmallekin yleisölle.
THE EVERGLADES
www.theevergladesband.com
The Everglades tarjoaa musiikkinsa määritelmäksi fockpopia, jolla se viittaa yhtyeen jäsenten seksuaaliseen vireyteen ja pakkomielteisiin. Yhtyeen mollivoittoisista kappaleista tämä asenne ei välity. Mieleen tulevat paremminkin eräisiin brittipop-yhtyeisiin liitetyt määritelmät, jolla on enemmän tekemistä itsesäälin ja masturbaation kuin parittelun kanssa. Kaksiraitaisen demon kappaleista Highway Tolls on hittihakuinen voimapopsävellys. Kitarat tikkaavat strokesmaisesti kahdeksasosanuotteja ja soiton ryhti on hyvä. Valitettavasti kertosäkeen melodia on kuultu muissa yhteyksissä jo sataan kertaan. Keskitempoinen My Crime paljastuu laulumaneereita ja juhlavaa jousisovitusta myöten laimeaksi Oasis-pastissiksi. The Evergladesilla on muotopuoli kunnossa, mutta katetta saatteessa mainituille lupauksille tarvitaan lisää.
FALLMOST
www.fallmost.blogspot.fi
Turkulaisen Fallmostin musiikkia leimaa huoleton asenne ja rento rollaus. Kuusi kappaletta sisältävän Red -näytelevyn tunnelma vaihtelee suoraviivaisesta, klassisesta rockista ajanmukaisempaan disco-beatilla terästettyyn tunnelmarockiin. Yhtyesoitto on varmaa ja soundeissa on mukavaa avaruutta. Yhtyeen selkein vahvuus on laulaja Agneta Tuomioja, jonka tulkinta on luonteeltaan varsin androgyynia ja siten myös persoonallista. Promolevyn tarkoitusta ajatellen yhtye on sijoittanut vahvimmat kappaleet epätarkoituksenmukaisesti kiekon hännille. Patti Smithin mieleen tuova Hush on selkeästi vahvin esitys. Yhtyeen tulevaisuuden kulmakivi onkin juuri kappalemateriaalissa. Ylisummaan se on turhan samankaltaista ja persoonatonta.
ARTELOMEUS
www.artelomeus.com
Alun perin J-M Salon soolo-projektina alkanutta Artelomeusta kehitettiin ensin kahden miehen toimesta eteenpäin, mutta nyt yhtye on paisunut jo viisimiehiseksi. Yhtye kertoo haluavansa tehdä musiikkia genre-rajoitteista piittaamatta, mutta olevansa samalla tietoinen musiikkibisneksen kaupallisuudesta. Hmm. Konkretian tasolla se tarkoittaa sitä, että biisit ovat melodisesti varsin helposti omaksuttavia ja luottavat tutun kuulosiin melodiakoukkuihin, mutta tyylien ja tuotannon kirjo on moneen taipuva. Englantilais-kanadalasen Alex Geddesin laulusoundi on hyvä, aksentti on kansainvälinen ja tulkinta mukavan heittäytyvää. Demon aloittava Wild One on Led Zeppelin -henkinen retro-iloittelu. Something Else vie tunnelman kohti Radioheadia. Väliin mahtuu folk-balladia ja americanaa. Demon päättävä My World on jo elektro-poppia. Demon biiseissä tyylit eivät sulaudu, vaan elävät rinta rinnan. Kun kaikki biisit ovat täysin erilaisia jää Artelomeusin oma tyyli, olemus, ontologia, liiaksi viitteiden ja referenssien varaan, haihtuu tuulena ilmaan.
INSPIRE
www.inspireband.net
Kuopiolainen Inspire on treenannut lihaskuntoaan jo kymmenen vuoden ajan. Siinä ajassa se on hionut soittonsa todella varmaan ja suorituskykyiseen iskuun. Veikkaanpa kuitenkin, ettei yhtyeen tyyli ja agenda ole ollut aina aivan tällainen. Pitkä soitto- ja keikkakokemus muuttuu usein haluksi kokeilla kaupallisen menestymisen mahdollisuuksia. Musiikkia viilataan ja virtaviivaistetaan, ja nuoruuden musiikilliset ideaalit unohdetaan. Kahden kappaleen promolla Ispire antaa itsestään ammattimaisen mutta melko laimean ja kasvottoman kuvan. Avausraita Losing Our Time on mitäänsanomaton ja tunteileva voimaballadi. Rytmikkäämmin riffittelevä Something Holds Me on jo huomattavasti kiinnostavampi esitys. Soitto ja stadionmittakaavoja tavoitteleva tuotanto ovat ammattimaista, mutta kovin tuttua ja turvallista. Vaikea tästä on innostua.
HOPEAKALA
www.facebook.com/hopeakala
Hopeakala on tuore tuttavuus pääkaupunkiseudulta. Yhtye soittaa helisevää suomenkielistä indie-poppia. Yleistunnelmassa ainakin itse kuulen uuden aallon vaikutteita. Välillä mieleen nousee varhainen The Cure, eikä yhtyeen tyyli ole kovin kaukana kotimaisen Puk-yhtyeen tyylistäkään. Suloinen Kesä on yhtyeen ensimmäinen omakustanne. Sen ansioksi on luettava, että yhtyesointi on jo miellyttävässä tasapainossa, etenkin kielisoittimet on sovitettu hyvin. Myös soundit toimivat. Demon aloittava Sillan Kaiteella on mainio biisi, jonka toimivuutta häiritsee vain solisti Antin epävarma ja kireä laulutulkinta. Hieman matalampi rekisteri ja vähempi voimankäyttö voisivat korjata asian. Muut kappaleet eivät yllä aloituksen tasolle, mutta ensivaikutelma jää silti plussan puolelle.
TUURE KOLEHMAINEN
Ensimmäisellä omakustanteellaan Tuure Kolehmainen esittäytyy perinnetietoisena musikanttina. Demon aloittava Lempiä voi monta kertaa on juureva country-blues-boogie, jossa on mukava draivi ja maukasta ”knopflermaista” kitarointia. Arkinen ja lajityypille uskollinen teksti ei kuullosta aivan luontevalta jyväskyläläisen blues-juniorin esittämänä. Tällaisen materiaalin esittäjältä vaaditaan rohkeutta, rosoa ja varmuutta, jota harvalla parikymppisellä artistilla on. Ei vielä myöskään Tuurella. Muut kappaleet istuvat luontevammin Kolehmaisen repertoaariin. Haitarin kuljettama Kyselin kultani perään on todella kaunis laulu. Nuorilta muusikolta odottaisi jatkossa astetta rohkeampaa ja tuoreempaa ilmettä.
BETTER:FRANTIC
www.myspace.com/betterfranticband
Reilun vuoden kasassa ollut lappeenrantalaisyhtye on saanut ilmoille ensimmäisen demonsa. Naisvokalistin luotsaama viisikko soittaa englanninkielistä, melankolista raskasta rockia, jossa on pentatonisesta asteikkoon mieltymisestä seuraava bluesahtava viba. Yhtyesoiton perusteet on hyvin hallussa, ja harjoitteluasteella on myös kappaleiden tekeminen. Toistaiseksi biisit ovat erilaisia versioita samasta johtoideasta. Kaikissa kappaleissa riffitellään E-mollissa, ja melko pitkälti ne noudattavat myös orjallista riffi-säkeistö-rakennetta. Aloitusraidan ohella materiaalista erottuu edukseen Half Truth, laulusäkeiden väliin soitettu inkkarimelodia on tehokas koukku. Lisää treeniä ja parempia biisejä yhtye nyt ennen muuta tarvitsee.