Soundi 10/2009

2.11.2009 17:27

KUUKAUDEN DEMO: REX WILLER

www.myspace.com/rexwiller

Helsinkiläisen Rex Willerin jäsenet ovat soittaneet useissa demoefektillekin tutuissa kokoonpanoissa, jotka ovat olleet poikkeuksetta laadukkaita. Musiikissaan modernia rockia, soulia, klassista softpoppia ja progressiivisia kiemuroita yhdistelevä porukka on jo ensimmäisellä omakustanne-EP-levyllään täydessä iskussa, ja tarjoilee heti kättelyssä pienen mestariteoksen. Motown-kompilla vastustamattomasti jyräävä My Girl on sävellyksenä kallellaan lounge-popmaiseen karkkisuuteen, mutta porukan soiton energiasta johtuen se suorastaan rokkaa. Kappaleen helppo lähestyttävyys ja samaan aikaan koukukas luonne tekee siitä erittäin hitikkään  kappaleen. Think And Function jatkaa menoa energisemmin ja astetta kimurantimmin. Endangeredilla pureudutaan jo Kansasin ja  Bostonin miehittämille aor-progen poluille. Yhtyeen soitto on näkemyksellistä ja jopa virtuoosimaista, ja biisit lähentelevät popin kontekstissa paikoin melkein ylisoitantaa. Nickel Stakesin seiskariboogie pitkine sooloineen sekä Enviousin newyork-soul sähköpianosvengeineen saavat demosedän suun tyytyväiseen virneeseen. Tuoreemmista kollegoistaan yhtye muistuttaa erityisesti Ben Foldsia ja Supergrassia. Yhtye onnistuu suodattamaan vaikuttimistaan kuitenkin häkellyttävän luontevan ja omaperäisen synteesin, jonka edessä on sanaton. Sovitukset on tehty kerrassaan upeasti ja laulaja-kitaristi Pekka Nisun laulu on pakotonta ja erittäin miellyttävän kuuloista. Tulevaisuudessa kun tähän yhdistyy entistä laadukkaampi tuotanto, voidaan odottaa klassikkomateriaalia. Jos yhtyeelle ei löydy paikka levyttävänä artistina, se kertoo vain markkinoiden karua epäoikeudenmukaisuutta. Maailmalla Innermorayscenes-EP:tä pidettäisiin sensaatiomaisena pelinavauksena. 

Demoefekti jututti kierroksen ylivoimasta voittajaa, Rex Willer -yhtyettä. Yhtyeenne jäsenistä useimmat ovat esittäytyneet demoefektille aikaisempien yhtyeiden kanssa. Minkälaiset vaiheet johtivat Rex Willerin muodostumiseen?

– Minä ja Sami (Karjalainen, rummut) ollaan oltu alusta asti mukana, eli siitä asti, kun muutin Helsinkiin. Siitä meininki on muuttunut aika paljon. Kaikki tässä bändissä ovat olleet tuttuja aikaisemmin keskenään. Esimerkiksi Jukkis (Virtanen, basso) tuli messiin silloin kun Nick Arse & The Arsenicks piti taukoa. Markuksen (Pajakala, koskettimet, puhaltimet) kanssa ollaan soitettu mm. Reijo-Pekka Kuusela & Hopeatähdessä. Jukan (Saarelma, kitara) tunsin koulusta, ja meillä sattui olemaan kitaristin paikka auki. Tämä kokoonpano on ollut kasassa vasta vuodesta 2008, ja vasta sitten on alkanut tapahtua, laulaja-kitaristi Pekka Nisu muistelee.

Minkälainen idea teillä oli Rex Willerin tyylistä yhtyettä perustaessanne?

– Silloin minulla oli semmoinen idea, että olisi mahtavaa jos olisi sellainen bändi, millä voisi soittaa ihan minkälaista musaa tahansa. Kaikki onnistuisi. Kyllä tällä sittemmin onkin kaikki onnistunut, mitä on halunnut tehdä. Ehkä silloin halusin yhdistää jotenkin alternativerockista sen räiskimispuolen soulin hienostuneisuuteen. Pitkälle on tultu siitä, Nisu arvioi.

Sanotte saatekirjeessänne, että työstätte kappaleita kollektiivisesti. Kerrotteko hieman konkreettisemman esimerkin jonkin kappaleen synnystä?

– Yleensä se on mennyt niin, että Pekalla on joku aika pelkistetty demo. Sitten me kuunnellaan se treeniksellä mies&kitara -meiningillä ja kaikki haukkuu sen. Sitten haetaan vähän oikeaa tunnelmaa yhdessä ja lopulta se jotenkin sieltä löytyy. On kyllä tosi biisikohtaista, että miten ne lukot aukeaa, basisti Virtanen pohtii.

Soitatte loistavasti yhteen. Miten taidot on hankittu? Onko yhtyeen soittajilla taustalla instrumenttiopintoja?

– Meillä kaikilla on paljon bänditaustaa, joten ehkä se sieltä tulee. Juuri tässä vastaillessamme olemme äänittämässä uutta materiaalia ja äänitämme kaiken tällä kertaa livenä. Mutta kiva jos tämäkin EP kuulostaa hyvältä, kertoo rumpali Karjalainen.
Musiikissanne on mielenkiintoisia tyyliviittauksia. Missä paikassa ja ajassa Rex Willer on eniten kotonaan?

– Me ollaan niitä 70-luvun kasarimiehiä, Pajakkala heittää. Roskildessa voisi olla aika lailla kotonaan, Nisu ehdottaa.

Mikä olisi unelmien levy-yhtiö bändillenne?

– Love Records 70-luvulla. Ne julkaisi kaiken hyvän ja panosti niihin bändeihin. Sub popin bändejä ollaan myös diggailtu, että sekin olisi komee labeli, musikantit pohtivat.

M U U T  K A T S A S T E T U T

80TH DISORDER

www.myspace.com/80thdisorder

 Oulun 45-baarin soitetuin artisti lienee Depeche Mode. Depeche Mode, Joy Division ja The Cure ovat mielenmaisemaltaan eräänlaisia vastineita kaupungin metallimusiikin läkähdyttämälle ilmapiirille. Tätä nykyä oululais-helsinkiläisen 80th  Disorderin kappaleet rakentuvat curemaisista kitaranäppäilyistä, lonksuttavista plektrabassotteluista, kulmikkaista rumpukompeista ja kalmankatkuisista syntikkasoundeista. Raisuimmillaan porukka metelöi miltei oululaisten noise-yhtyeiden tapaan. Leimautuminen mustahuuli-genreen on ilmainen, mutta 80th Disorder on jo siinä vaiheessa, että kokopitkällä Simple Pleasuresilla kuullaan oman panoksensa tyylilajin kehittämiselle oivaltanutta yhtyettä.
 Laulaja-kitaristi V-M Pekkolan ulosanti on rohkeaa ja omaperäistä. Vaikka hänet voisi niputtaa pikaisesti yhdeksi Ian Curtis imitaattoriksi, on hänen laulusoundiensa kirjo huomattavan laaja-alaisempi omalaatuisine vibratoineen. Hänen lauluäänensä onkin yhtyeen vahvin yksittäinen lenkki.  Yhtye rakentaa kappaleisiinsa draaman kaarta erityisesti kerrostamalla kitara-, syntetisaattori- ja lauluraitoja hieman luuppien tapaan. Säröbasson vetämän The End Of Timen vyörytys on suorastaan majesteetillista. Balladimainen, upea Vapour on kuitenkin levyn ehdoton helmi pitkälti maanläheisemmän melodiikkansa vuoksi. Koko albumin mittaa lumous ei täysin kestä. Jatkossa yhtyeen kannattaa panostaa materiaalin tasalaatuisuuteen

PSYCHEMA

www.myspace.com/psychemaband

 Psychema saa toimia tässä demokimarassa muistutuksena siitä, että metallidemoille on tällä palstalla oma osionsa. Ongelmalliseksi Psychema tekee asian siten, että sen musiikki kaihtaa kategorisointia. Se on hienoa jos mikä. Psycheman taikaliemi koostuu tummasta, miltei gootahtavasta vaaniskelurockista, metallisista riffeistä sekä progressiivisista välikkeistä ja rakenteista. Kitarismi on erittäin taitavaa, jopa mestarillista, eikä rytmiryhmäkään kaipaa opastusta tekemisissään. Tommi Kallavan laulu ulottuu samettisesta baritonista örinään ja toimii sekin varsin hyvin. Kiekon sävellykset ovat täynnä kiehtovia melodioita ja hienoa sovituksellisia ideoita, mutta laajempi tarttumapinta ei olisi niille pahitteeksi. Kunniamaininta annettakoon demon nimiraidalle About Face.

SIX MINUTES AFTER

www.my.com/sixminutesafter

”Sometimes I hate myself” käynnistyy harjavaltalaisen Six Minutes Afterin esikois-EP-levy. Rivi kertoo Innocence Is Lost-avaus kappaleesta kaiken: teini-angstilla kyllästettyä melankolista perusrockia. Stuck In This Townin kitarariffittely on jo monin verroin kiinnostavampaa, ja väliosan dissonoivat riffit paljastavat yhtyeestä aivan toisenlaisen kieron ja progressiivisen puolen. Model Of Milanissa yhdistyy hienolla tavalla kiihkeys, lennokkuus ja soundillinen sävykkyys. Rauhallinen ja surullinen päätösraita Bad Flow on aivan helvetin hyvä sävellys. Kitaristi-laulaja Risto Ojaniemen laulusoundi on vielä melkoisen ohut ja nuhainen, mutta rajummissa kohdissa hänen karjuntansa kuulostaa hyvältä ja persoonalliselta. Persoonallisuuteen kannattaa panostaa jatkossakin, ja turhimpia hardrock-riffittelyjä voi ihan huoletta karsia vähemmälle. Kun soitossakin on kaikki hyvällä mallilla, päästään lähelle kärkeä.

COMBOVER

www.myspace.com/comboversound

 Helsinkiläinen Combover on selvästi kuunnellut Musensa. Harmoninen molli ja melankolisen toiveikkaat falsettimelodiat ovat hyvin edustettuina kappaleissa. Tiukasti soittavan yhtyeen l aulaja-kitaristi Peku Somer pärjää haastavan tehtävän edessä kuitenkin kunnioitettavan hyvin, ja hänen omaperäinen äänensä onkin yhtyeen ehdoton valttikortti. Again aloittaa pelin kytevästi groovaten, muttei koskaan onnistu purkamaan kaikkea jännitteisyyttään. Yhtye pääsee asian ytimeen kunnolla vasta demon toisessa kappaleessa, Rewardissa, joka osoittautuu erittäin puhuttelevaksi teokseksi. Comboverin toimivat kappaleet tarvitsisivat suureellisemman ja potkivamman äänimaiseman toimiakseen täysillä. Tämän käydessä toteen yhtyeelle voi ennustaa jo jonkinlaista sukseeta levytysrintamalla.

KUROUMA

www.myspace.com/kurouma

 Jyväskyläläinen Kurouma saa mielihyvää tummanpuhuvista teemoista ja progressiivisista rakenteista. Kolmisen vuotta harjoitellut yhtye on soitannallisesti vapaa kömmähdyksistä ja se on löytänyt sopivan tasapainon tylyn mättämisen ja pidätellyn raivon välille. Jussi Torron vokaalisoinnit toimivat kohtuullisen hyvin, joskin ne jäävät herran karjumisesta huolimatta hieman liian etäälle kitaramurinan alle. Vaaniva avauskappale The Storm etenee hitaasti ja raskaasti tuoden muistumia Kyussista progressiivisimmillaan. The End kelaa lähes koko seitsemänminuuttisen kestonsa ajan saman soinnun ympärillä ja alkaa puolivälin jälkeen menettää otettaan. Vaikka maaninen junnaus onkin touhun avainsana, alkaa pitkiltä kappaleilta odottaa jonkinlaista tarttumapintaa ja tunnelmallista variaatiota.
 
TRISTAN

www.myspace.com/tristantrio

 Tristan soittaa progressiivista instrumentaalimusiikkia, jossa on vaikutteita post-rockista, folkista, jazzista ja jopa kamarimusiikista. Viimeksi mainittuun suuntaan vaikutelmaa vie erityisesti yhtyeen kokoonpano, joka on sangen erikoinen. Remmiin kuuluu rumpali, kosketinsoittaja, klarinetisti ja baritonisaksofonisti. Kammerfunk-pienlevyn sävellykset ovat varsin mielenkiintoisia. Toinen Itsensä -kappaleessa kuuluu 1970-luvun suomiprogen, erityisesti Wigwamin vaikutus. Puujalassa letkeä reggae-groove naitetaan ties mihin moldovalaiseen polkkaan täysin sujuvasti. Useimmiten yhtye löytää onnellisesti maaliin, mutta välillä juututaan tekotaiteellisuuden joutomaille eikä draaman kaari kanna. Yhtyeelle suosittelen studiosessioita pätevän tuottajan kanssa. Pienellä soundimaisemoinnilla, äänitysteknisillä variaatioilla ja kekseliäämmällä miksauksella touhu voisi nousta aivan toiselle tasolle.

GOATRIDE

www.myspace.com/goatride666

Juurevaa stoneria veivaava tamperelainen Goatride on pannahisen tiukka bändi. Hyperraskaita bluesriffejä ja hapokkaampaan leijailuun läträävä orkka on opetellut tyylilajinsa niksit mallikkaasti. Solisti Pekka Pietikäisen laulu toimii huutona pirun hyvin, mutta puhtaissa osuuksissa hän joutuu pinnistelemään pitääkseen tunnelman uskottavana. Hitaana bluesina käynnistyvä kakkossiivu kehittyy jännitteisesti loppuunsa, ja palkitsee kuulijan hienolla kertsillä ollen demon paras biisi. Sovitus- ja äänitystehtävissä on onnistuttu erinomaisesti. Väliin ripotellut psykedelian rippeet piristävät tunnelmaa todella hienosti. Vaikka soinnullisesti simppelistä junnauksesta onkin kysymys, voisi yhtye panostaa biisienkirjoittamisessa enemmän muihinkin kuin pentatonisiin melodioihin ja kitara-riffeihin.

ANOMUS

www.anomus.com

 Imatralta helsinkiläistyneen Anomuksen äänite on valittu jo kertaalleen Soundissa kuukauden demoksi. Yhtyeen progressiivinen, suomenkielinen rock on erittäin taidokasta ja tyylilajissaan täysin valmista. Groovaavasti takova ja runsaasti stemmalauluja suosiva yhtye muistuttaa uusimmalla Oudot huoneet, harharetket -äänitteellä melkoisesti varhaisia Don Huonoja, mutta kyllä yhtyeestä löytyy persoonallisuuttakin. Kollektiivisesti työstetyistä kappaleista rytmisesti vahva Sydämenlyöntejä toimii myös melodisesti parhaiten. Soundit potkivat kauttaaltaan myös todella hyvin. Läpilyöntiä tavoitteleva porukka kaipaisi rahtusen lisää rentoutta ja ikimuistoisempia sävelmiä, jotta se ei jäisi akateemiseksi väliinputoajaksi.

CLAYSKIN

www.myspace.com/clayskinmusic

 Clayskinin miehistöllä on kokemusta. Sen kuulee heti, vaikkei tietäisi sitä, että yhtye täyttää ensi vuonna pyöreitä vuosia. Porukan soitto on täysin valmiissa kuosissa, ja kvartetti on luonut ison ja toimivan soundin demolleen. Tyyliltään porukka asemoituu jonnekin grungen, metallin ja progen välimaastoon. Kitarariffit ovat modaalisia ja kryptisiä, kertosäkeissä mennään astetta melodisemmin. Sami Koskisen väkevä laulanta toimii hyvin, joskaan kovin persoonallista se ei ole. Rohkeammalla miksauksella laulusta voisi ehkä saada enemmän irti. Day Of Silence-Ep:n nimiraita on selkeästi levyn vahvin sävellys. Loppua kohden kappaleiden laatu hieman notkahtaa. Koska homma toimii muuten erittäin hyvin, tarvitsee porukka ennen muuta lisää avausraidan tasoisia kappaleita. 

PALAVA MAA

www.myspace.com/palavamaa

 Tamperelainen Palava maa tarjoilee ensidemollaan varsin valmiin kuuloista suomenkielistä rockia. Yhtyeen soitto on tiukkaa ja laulaja-kitaristi Ilkka Lahden vokaalit toimivat. Demon avaavasta Eläväinen kuolevainen -kappaleesta tulee etenkin poljentonsa vuoksi mieleen Apulanta, joskin sen sointi on huomattavasti kevyempi ja popimpi. Suoraviivainen Jokainen päivä on melodisesti astetta  kiinnostavampi. Yhtyeen nimeä kantavan päätösraidan tunnelma on puolestaan varsin lähellä Kentiä, mutta hardrockaava kertosäe ei toimi säkeistöjen lailla. Kaikki kappaleet on sovitettu konstailemattomasti, mutta varsin toimivasti. Bändin soisi hieman tiivistävän linjaansa ja pohtivan sitä, haluaako se olla rankka ja mahtaileva, vai sävykäs ja herkkä yhtye. 

LIV ANIMAL

www.myspace.com/livanimal

 Liv Animalin juureva rock on monipuolistunut sitten viime kuuleman. Kehitystä on tapahtunut erityisesti  kitaristi-laulaja Rami Kaalamon otteissa, ja hänestä on kuoriutumassa todella vakuuttava laulaja. Myös rytmiryhmän soitto on totutun hyvässä kuosissa. Kappaleissa on mukana aikaisempaa popimpia sävyjä, eikä tämä millään muotoa tee musiikista vähemmän vaikuttavaa. Porukka tuntuu oivaltaneen, että hyvät kappaleet ovat kaiken lähtökohta, vaikka kyseessä olisi näinkin klassinen rockin lajityyppi. Navy Bluen ja Smoking Standards & Shooting Routinesin kaltaisilla kappaleilla muutkin kuin kitarasoolojen ystävät saattavat hyvinkin innostua yhtyeestä.
 
KAMIKAZE JESUS

www.myspace.com/kamikazejesusband

YLE:n demoklubi kisassa tiensä aina finaaliin asti raivannut tamperelainen Kamikaze Jesus työstää eräänlaista grungen ja metalcoren johdannaista. Yhtyeen kappaleet etenevät pitkälti kitarariffien varassa, ja instrumentaaliosuudet ovat yhtä lailla keskiössä kuin laulu. Laulaja-kitaristi Jesse Marhian laulusuoritukset kuitenkin vakuuttavat, vaikka melodiset lauluosuudet ovatkin vähissä ja tuntuvat selkeästi vaikeammilta laulettavilta. Nimenomaan huutamalla hän saa laulusoundinsa auki. Muunkin porukan soitossa piisaa rutkasti voimaa ja vääntöä. Jatkossa kannattaa pitää huolta, että melodisemmat suvantokohdat toimivat yhtä hyvin. Vaikka demoon ei ole väsätty edes kunnon kansia, on studiossa oltu tarkkana.     

LIVING ATTIC

www.myspace.com/livingattic

Living Attic on kahden pääkaupunkilaisen herran makuuhuoneprojekti. Kapellimestari Markus Ullakko työstää melodiset metallikappaleet instrumentaaleiksi kotistudiossaan. Pohjiin Markus Levander säveltää melodiat ja tekee tekstit, jotka hän myös tulkitsee grungehtavalla tyylillään. Duon eleistä kuulee, että kavereilla on soittotaustaa. Levanderin laulu on tasapainoista ja sävykästä ja Ullakon kitarointi taidokasta. Ohjelmoinneista kuulee, että  hän koodaa niitä instrumentalistin näkökulmasta. Mutta kun sekvenssereillä pyritään simuloimaan orgaanista groovea, kuulostaa se aina hieman nololta. Synaorkestraatiot luovat kappaleisiin pastoraalista tunnelmaa, mutta kuulostavat halvoilta. Toivottavasti duo saa tehtyä seuraavan demonsa oikeaan yhtyeen kanssa.

ANCHORS & PLANETS

www.anchorsandplanets.com

Helsinkiläinen Anchor & Planets käy hyvästä esimerkistä siitä, kuinka lähes jokainen yhtye tuntee olevansa nykyään vaihtoehtoinen. Mitä pseudo-individualistisuuden harhaa lie? Anchors & Planetsin ensi EP:n kappaleet ovat melodisesti, sovituksellisesti ja tulkinnallisesti varsin turvallista keskitien rockia. Nuori yhtye on kuitenkin saanut musiikkinsa varsin toimivaan kuntoon, ja erityisesti tunnelmapuolella asiat ovat hyvin. Kitarasoundeista löytyy variaatiota, stemmoin tuettu laulu toimii ja synamatot tuovat musiikkiin avaruutta. Vaikka yhtyeen tavoitteet olisivatkin kaupallisessa menestyksessä ja radiosoitossa, tarvitsee se silti mieleenpainuvampia kappaleita ja rohkeampaa omaa ilmettä.  

TARPIT ORCHESTRA

www.tarpitorchestra.com

 Oulussa tehdään taas tervaa. Tästä pitää huolen parivuotias Tarpit Orchestra, joka lähestyy demoefektiä kahden kappaleen ensidemollaan. Vanhaa metallia ja stoner-rockia sekaisin lantraava orkesteri on soitannallisesti varsin pätevä pumppu, mutta varsin geneeristä sen musiikki ainakin tässä kehitysvaiheessa on. Goose Chase ja Last Call ovat keskenään tasavahvoja ja muodollisesti päteviä luentoja. Tasaisuuden vaikutelma johtuu myös siitä, että kappaleet pitäytyvät ilmaisullisesti varsin turvallisilla vesillä, vaikka uhoa ja rockia niissä on. Jos yhtye keksisi tavan, millä se voisi erottua, tai jopa hämmentää ihmisiä, pääsisivät kuuntelijat samalle tasolle soittajien visioiden kanssa.     

VOX BIZARRO

Vox Bizarron agentti-henkinen instrumentaalirock ei ole millään muotoa poikkeuksellista tai ennenkuulumatonta. Äänitieteellis-filosofiseksi-kollektiiviksi itseään ylpeästi nimittävä ryhmittymä osoittaa äänitteellä kuitenkin syvällistä perehtyneisyyttä roska-estetiikkaan. Yhtyeen soitto on tyylin mukaisella tavalla karsittu kiemuroista, eikä pieni huojuntakaan siksi häiritse. Puhesamplet kuuluvat niin ikään lajityypin perusteisiin. Demon kolmas raita La Modello on cover-versio Kraftwerkin The Model -kappaleesta ja sellaisena onnistunut. Kiekon päättävä Luna on jo silkkaa ambientmaalailua. Vox Bizarron historiatietoisessa tyylittelyssä on ehtaa menoa ja meininkiä, mutta ryhmän oma panos tyylilajille jää vielä ohueksi. Mikä on touhun filosofinen ulottuvuus? 

PIPAR SISAR

 Joskus harjaantumattomuudesta on hyötyä. Pipar Sisarin neitokaiset soittavat ”kaikkea mikä tikittää, nakuttaa, kilisee ja soi joko digitaalisessa tai analogisessa muodossa”. Tästä syntyy varsin kiehtovaa ja omaperäistä äänitaidetta. Pipar Sisarin tekstit ja laulutulkinnat eivät ole yhtään vähemmän haastavia tai taiteellisia. Paikoin  vokaalit kuulostavat turhankin modernilta runoudelta. Pipar Sisarin innoittajana on toiminut kaikesta päätelleen Fonal Recordsin -artistit, ja avantgarde on siis pelin henki. Välillä kolmikon bizarre soundi kuulostaa tulevaisuuden musiikilta, toisinaan vain pimeässä hapuilulta. Houre on kiehtova tutkielma, nimi kertoo siitä olennaisen. Soaresin junnaava biitti ja kaiutetut kitara ja laulu luovat huomattavasti eheämmän ja kiehtovamman äänimaiseman. Kolmas raita on kaikkien tuntema klassikkolaina Omituisten Otusten Kerho, joka hyvästä sanomasta huolimatta onnistuu hälventämään yhtyeen auraa.   

PICTURE OF A GIRL

www.pictureofagirl.com

 Helsinkiläisyhtye tuntuu haluavan paikata Kemopetrolin mentävää aukkoa kehäkolmosen musiikkikentässä. Yhtyeen sointi on kuulas, maltillinen ja kevyesti elektronisoitu. Äänikuvassa etualalla olevan Heidi Elfvingin laulanta on miellyttävää eikä korkeammatkaan venytykset särähdä korvaan. Planning My Escape-EP:n aloittava Mantra on mystisestä nimestään huolimatta melko mitäänsanomaton pelinaloitus. Diskoksi pistävä 1937 Spacecraft toimii astetta paremmin, mutta kappaleen avara ja tyhjäksi jätetty äänimaailma kuulostaa siltä kuin sen työstäminen olisi jätetty vaiheeseen. Muita kappaleita leimaa myös särmättömyys ja kiusallinen miellyttämishalu. Kaukana maalista ei kuitenkaan olla, ja kaikesta kuulee tekijöiden kokemuksen. Touhu tarvitsisi kipeästi  persoonallisempia sovituksia ja tuotantoratkaisuja. Levollinen ja harras tunnelma tuskin siitä kärsii.

SUPO

www.myspace.com/supop

 Supo soittaa huumoripunkkia. Paskasta sen erottaa mainio tyylitaju. Rumpali ja basisti ovat yhtyeen ainoat musikantit, ja näin touhuun tulee kuin itsestään mukaan tiettyä vaarallisuutta. Yhtyeen  riehakkaassa soitossa on ytyä ja etenkin muriseva säröbasso kuulostaa todella hyvältä. Treeniksellä on saatu aikaa simppeli, mutta kiehtova lo-fi-soundi. Riimittelevät sanoitukset ovat oma lukunsa. Petteri Tikkasen räkä kurkussa karjutut vokaalit eivät juuri melodiasta piittaa, mutta alleviivaavat vitsejä riittävän hyvin. Lyhyt matematiikka on todella toimiva läppä. Vaikka demo on todennäköisesti hetkessä paketoitu huumorin kukkanen, kuulee siitä, että lääkitys on ollut kohdallaan ja visio eheä.

UUTELA

www.myspace.com/uutelajari

Miehiä kutsutaan sukunimillä koulujen liikuntatunneilla ja raksaporukoissa. Pitkän linjan lauluntekijä Jari Uutela vaikuttaa  varsin herkältä kaverilta, mutta kun hänen musiikkiaan on kuunnellut hetken, alkaa vanha teoria osoittautua pitäväksi. Akustisissa kappaleissa on vahva, rahvaanomainen iskelmän tuntu. Mieleen piirtyy väkisinkin kuva kyynelehtivästä Jani Wickholmista. Kun sanahelinä, tunteilu yhdistyy kliseisiin, sitä kuunnellessa ensin kiusaantuu, ja sitten tuntee olevansa huono ihminen. Kyllä Uutelan melodiat ihan nättejä ovat ja balladimaisten sävellysten pienimuotoinen toteutus toimii kelvollisesti. 

Lisää luettavaa