PIECEMAKER
Piecemakerin debyyttipitkäsoitto on turhan suuri kakku demopalstalla käsiteltäväksi, mutta väärässä paikassa Humanity on myös tasonsa suhteen. Mutta minkäs teet, demoa ja omakustannetta on vaikea mykyään erottaa toisistaan, eikä levypalstalla arvioida kuin ns. virallisia, paikkansa vakiinnuttaneiden yhtiöiden julkaisuja. Muistin jyväskyläläisyhtyeen entuudestaan erittäin taitavaksi, mutta joka kerta tämä sakki on lyönyt minut laudalta. Ensilevyllä esittäytyy todella virtuoottinen mutta myös näkemyksellinen bändi. Yhtyeen tyyli on hioutunut vuosien mittaan ytimekkäämmän ja luontevamman kuuloiseksi, eikä turhanpäiväisestä tekniikkakikkailua enää tarvitse harrastaa. Piecemakeria voi olla vaikea markkinoida, sillä sen estetiikka on peräisin Faith No Moren, Extremen ja Living Colourin ja kaltaisilta, 1990 –lukulaisilta alternative-metal-yhtyeiltä. Tutustuminen ja paneutuminen yhtyeen musiikkiin kuitenkin kannattaa ja palkitsee. Levyltä löytyy monta hitikästä raitaa. Avausraita Dangerous Heart riffittelee vaarallisesti semi-gootillisissa tunnelmissa ja polveilee luontevasti yli lukuisten rytmivaihdosten. All That You Hate pitää sisällään kertsin, jonka luulisi kelpaavan rockradioihinkin, lauluhokema on sovituksellisesti tehokas koukku. Solisti Pekka V Louhimo on kovimpia tulkitsijoita, joita näissä merkeissä on koskaan vastaan tullut. Hän hallitsee suvereenisti puhelaulun, korkean heavy –rekisterin, ja yltyy välillä mielipuoliseen huutoraivariin. Myös tuotannollisesti Humanity on korkeaa luokkaa. Soundit ovat huippuluokkaa ja yksityiskohtiin, kuten kosketinsoitinkuvioihin on panostettu. Piecemakerin edessä on aseeton.
Laulaja Pekka V Louhimo ja kitaristi Kim Wirzenius raottivat ovea Piecemakerin ihmeelliseen maailmaan.
Kerrotte verkkosivuillanne, että soititte taannoin progemetallia nimellä Reflected, kunnes intressit tekniseen musiikkiin eivät enää riittäneet. Miksi näin kävi?
– Sellainen musa ei enää puhutellut niin paljoa, jossa suuri osa energiasta meni tekniseen suorittamiseen. Ei hyvän musan tarvitse olla tolkuttoman vaikeaa, nykyään mennään mielummin fiiliksen kuin metronomin perässä. Energiaa voi käyttää muuhunkin, vaikka sitten livenä riehumiseen. Totta puhuen vaikka meidän musa on mennyt aiempaa yksinkertaisemmaksi, niin onhan se mainstream -kamaan verrattuna edelleenkin aika monimutkaista ja teknistä, Wirzenius paljastaa.
Miten tyylinne on vuosien saatossa muotoutunut nykyisenlaiseksi? Miten eri jäsenten omat mieltymykset kuuluvat musiikista?
– Me pöllitään parhailta artisteilta parhaat jutut, laitetaan tehosekoittimeen ja sen jälkeen mietitään, että miten tää sotku saadaan pysymään kasassa. Mitä rumempi lapsi, sitä hauskemmat ristiäiset, Louhimo veistelee.
– Meillä kaikilla musankuuntelu menee kausissa, ja jotain siitä mitä milläkin hetkellä kuunnellaan siirtyy yleensä väistämättä meidän musaan. Ja tämä tarkoittaa ihan kaikkea pirihevistä funkin kautta argentiinalaiseen tangoon, Wirzenius jatkaa.
Yhtyeenne jäsenet ovat taiturimaisia soittajia. Mistä oppia on ammennettu?
– Pakko se kai on tulla kaapista ulos ja todeta, että tämä bändi on täynnä kaiken maailman sävelkulkulaitoksissa koulutettuja modulaatiosukkia. Me ollaan soitettu suurinpiirtein 8 vuotta yhdessä eri projekteissa. Kaikki tietää miten kaikki soittaa ja ajattelee, niin että meille on muodostunut tehokas tapa tehdä hommia. Mitä tulee Pekkaan, niin lukiossa joskus 7 vuotta sitten me kuultiin sen laulavan hiton korkealta. Laitettiin sille rööki suuhun ja sanottiin, että nyt soitetaan rokkia, Wirzenius muistelee.
Pekka, sinulla on todella vaikuttava ja hämmentävä laulutyyli. Minkälaisia laulajia ihailet? Kuinka oma tyylisi laulaa löytyi?
– Jo ala-asteella minut kuohittiin henkisesti, kun jouduin kuorossa tyttöjen kanssa sopraanoon. Sittemmin olen ollut tyytyväinen, ettei äänenmurrosta koskaan tullut. Oma tyyli on aina kehitysvaiheessa. Parhaimmillani haluaisin Mike Pattonin musiikillisen älyn, Russell Allenin röhinät, Glenn Hughesin äänialan ja David Lee Rothin lavakarisman, sekä tietysti olla Dio.
Olette ottaneet menestyksekkäästi osaa erilaisiin bändikilpailuihin. Mitä mieltä olette niistä?
– Kisoissa on paljon porukkaa, joka on tullut nimenomaan kuuntelemaan musaa. Minusta se itsessään on hyvä syy tunkea niihin, käy kisoissa miten käy, Wirzenius kertoo.
Mikä on mieleenpainuvin muistonne bändikisoista?
-Mahtavin juttu oli se, kun Radio Rockin Rokkikukkokisassa meidän biisi "Hippie Gave Me A Note" herätti aivan uskomattoman viharyöpyn, ne kommentit on vieläkin jossain tulostettuna. Koska biisissä oli saksofoni, niin me oltiin tietysti jatsibändi, Louhimo sanoo.
Mitkä ovat tulevaisuuden suunnitelmanne? Kuinka Piecemaker onnistuu breikkaamaan?
– Tähän kun tietäisi vastauksen, niin oltaisiin breikattu jo. Noin tosissaan, ei kai tässä muuta enää tarvita kuin itsepintaisuutta, ja että saataisiin tää musa soimaan aina isommalle yleisölle. Joka ikisellä vuosikymmenellä on jotkut väittäneet, ettei porukalle uppoa enää kuin pinnallinen radiohuttu, mutta aina ihmisiä kiinnostaa hyvä musa, Wirzenius toteaa.
– Aina välillä kuulee, että meidän musa olisi liian ufoa radioon, mutta voitettiinhan me se 957:n bändiskaba muutama vuosi takaperin nimenomaan yleisöäänillä. Hyvä musa ei ole koskaan yhdentekevää, vaan jakaa mielipiteitä. Toivottavasti jollain menee päivä pilalle, kun toinen soittaa Humanitya täysillä. Levy on nyt pihalla, ja sitä tietenkin yritetään tunkea joka paikkaan ja saada esille. Niin ja ainahan me yritetään tehdä biisiä, joka on parempi kuin kaikki edelliset, Louhimo lupaa..
Näytteitä Piecemakerin biiseistä:
M U U T K A T S A S T E T U T
NANCY
Jyväskyläläinen Nancy on jo kertaalleen voittanut demokatselmuksen, joten jätetään piikkipaikan tavoittelu tällä kertaa uusille yrittäjille. Nyrkkisääntönä toimikoon se, että kun edellisestä demoarvostelusta on kulunut yli vuosi, ei estettä uudelle arvostelulle ole. Kokonaista puolitoista vuotta on Nancy uutta, järjestyksessään kolmatta demoaan työstänyt. Taitavat olla melkoisia perfektionisteja. Nancyn melankolinen laajakangasrock soi nykyään entistä raukeampana ja ilmavampana mutta myös professionaalisempana. Aikaisemmin referensseinä mainitun Mewin lisäksi voi listaan liittää joukon post-rock-tagin alle lukeutuvia yhtyeitä. Ilahduttavasti omalta itseltään Nancy yhä kuulostaa. Tämän takaavat upeat kappaleet, joiden tunnelmat muodostavat vangitsevia dramaattisia kaaria, sopivasti yllättäviä käännöksiä, eivätkä sorru lajityypin tyypillisiin kliseisiin. Kekseliäät rytmit, vahvat melodiat, harkitut instrumentaatiot sekä vangitseva laulutulkinta eivät juuri jätä toivomisen varaa. Maailmalla tällaisella materiaalilla saavutetaan vähintään kulttisuosiota, ainakin alan harrastajien keskuudessa. Suomessa Nancyn tasoisten ja tyylisten yhtyeiden on jopa vaikea saada keikkaa. Epistä.
DAS CLAUDIUS
dasclaudius.bandcamp.com
Vuodesta 2004 toiminut turkulaisyhtye veivaa jenkki-indietä Dinosaur jr.:n ja Smashung Pumpkinsin innoittamana. Taitavat soittajat saavat trionsa kuulostamaan täyteläiseltä. Laulaja-kitaristi Joonas Holménin käsialaa olevat laulut ovat mainioita, niissä riittää melodisia ja rytmisiä koukkuja. Ja vaikka hän lukeutuukin tulkitsijana munattomien indie -naukujien kategoriaan, toimivat huolellisesti artikuloidut ja persoonalliset lauluosuudet tässä tyylissä todella hyvin. Vaikka yhtye on tiukasti kiinni 1990-luvun jenkki-indiessä, on se silti ilahduttavan omailmeinen, pirteällä ja duurivoittoisella tavalla. Haikea kakkosraita My Tears Are Real on todella valioluokan ralli, toisessa ajassa ja paikassa varma hitti. Kun kiekon sounditkin ovat kauttaaltaan tyylitajuiset ja teknisesti pätevät, ollaan aivan kärjen tuntumassa.
HEARTJET
Heartjet on kahden Lahteen kotiutuneen kaveruksen muodostama duo, jonka yhteistyön pani alulle yhteinen rakkaus 1990-luvun powerpop-klassikoita kohtaan. Mainitussa tyylissä usein arvostetaan korkeimmalle omaperäisiä ja taitavia lauluntekijöitä, ja niin myös Heartjetillä on poltetta ja kunnianhimoa tehdä melodisesti rikkaita ja koskettavia lauluja. Musiikin yllä leijuu vahvana esimerkiksi Posiesin henki, mutta kappaleet seisovat tukevasti omilla jaloillaan ja oman kuuloisina. Duo soi äänitteellä bändimäisesti, sillä laulaja-kitaristi Tuomas Strandman hoitaa kaiken ohella myös rummuttamisen, basisti Mikko Levonen värittää sointia tarpeen tullen koskettimilla. Heartjet kuulostaa jo ensi demollaan tyylinsä tietävältä ja varmaotteiselta yhtyeeltä, jonka tekeillä olevalta debyytti-albumilta on lupa odottaa paljon.
HAAVAT
Haavat -yhtyessä vaikuttaa kokenutta väkeä. Yhtyeessä laulaa mm. Charonin ja Embrazen riveissä rockmetallia menestyksekkäästi työstänyt Lauri Tapio Tuohimaa, osa vanhoista soittokavereista vastaavat Haavojenkin kitarakompeista. Rumpali Sidi Vainio on puolestaan kannuttanut legendaarisissa Briardissa, Shadowplayssa ja Päät -yhtyeissä. Odotukset on siis jo lähtökuopissa asetettu korkealle. Homman nimi on suomenkielinen, keskiraskas kitararock. Rock-metalli-menneisyys kuuluu soiton suoraviivaisuutena, mutta etenkään rytmiosastolla sävykkyyttä ja rentoutta ei ole unohdettu. Laulu ja tekstit nousevat äidinkielellä laulettaessa selkeästi keskiöön. Erittäin hyvältä ja valmiilta tämä kuulostaa, mutta jonkinlainen iskelmällisyys ja euroviisumaisuus ei ole paikoittain kaukana. Kappalemateriaali on tasavahvaa, hittihakuiset melodiat ja modulaatiot ovat kohdallaan, mutta se viimeinen iskevyys ja yllättävyys tästä vielä puuttuu.
HÄMMÄSTYTTÄVÄ JEES-MIES
Aikaisemmin Amazing Jawohl Brother –nimellä operoinut artisti on suomentanut artistialiaksensa. Se on järkevää, sillä suomeksihan tässä lauletaan. Ja eipä monella artistilla yhtä osuvaa ja viileää taiteilijanimeä olekaan. Toisella demollaan Jees-Mies jatkaa musiikillisesti tuntemattomien rajaseutujen kartoitusta, ja hämmästyttävällä logiikalla kaikki toimii, suoraa vertailukohtaa kun ei ole. Minimalistiset tekno-rytmit, akustiset kitarat ja härskit mutta tässä kontestissa täysin toimivat ohjelmoinnit muodostavat kiehtovan äänimaailman. Taiteellisessa mielessä tämä on täysin valmista, mutta äänitysteknisesti hiomista vielä löytyy. Laulutavassa, kielen rytmissä ja sarkastisissa riimeissä voi kuulla esimerkiksi Ismo Alangon ja Mika Rätön vaikutuksen, mutta se ei haittaa. Hämmästyttävä Jees-mies kun on varsinainen hörhö-apostoli, todellinen näkijä.
LUMEET
Helsinkiläinen konemusiikkimies Lumeet -pseudonyymin takana on saavuttanut alan piireissä pientä kulttimainetta taiteilijanimillä Vae ja Aleksi Virta. Tekijän mukaan Lumeet -nimellä julkaistu 51 minuuttinen Isadora Mu on avaruusdiskoseikkailu linnunradan tuolle puolen. Aineksia tähän mikstuuraan on otettu mm. italo-diskosta, 1980-luvun syna-anthemeista sekä modernimmasta minimalismista. Vaikka retroilusta onkin kysymys, voi kombon mieltää nyt ajankohtaiseksi, sillä samantyylistä soundia ovat tehtailleet menestyksekkäästi viime aikoina mm. norjalaiset Lindstrom, Prins Thomas ja Mungolian Jet Set. Tuotanto ja miksaus ovat erittäin laadukasta työtä, välillä tosin turhankin kliinistä. Oma suosikkini on hapokkaasti jumittava Galaxnikov. Tapio Rautavaaran tulkitsema ikivihreä Juokse sinä humma taittuu pilipali-boogieksi hipsteri-ironian nimissä, mutta voisi se olla törkeämpi ja roisimpikin.
SAUNARA
Voi näitä suomi-heavy-bändien nimiä. M. Vihdan ja T. Kiulun kahteen mieheen johtaman Saunaran musiikki on kai jonkinlaista terapiaa tekijöilleen. Asialla kun ovat kokeneet mm. Charisma –yhtyeen riveissä tutuksi tulleet modernia suomi-metallia työstäneet musikantit. Siksipä soitanta onkin vakuuttavalla tasolla. Konseptin mukaan kappaleet on nimetty tyyliin Alkulöylyt, Viinaa, Saunakaljaa, Loppulöylyt. Teema jää silti etäiseksi musiikkiin rinnastettuna, ja tekstit tarjoavat samanlaisia suomalaisuuden kliseitä, mitä kaiken maailman hynyset haluavat sitkeästi vaalia. Pitkäsoitoksi Kirveskansan perintö jättää muutoinkin toivomisen varaa. Soundit ovat harmillisen tuhnuiset, eivätkä konerummut futaa koskaan hyvin, kun tarkoituksena on mallintaa oikeaa soittajaa. Kun tiedetään, että nämä miehet osaavat parhaimmillaan väsätä oikein tarttuvia ja oikeasti
uskottavia ralleja, haiskahtaa Saunaran debyyttipitkäsoitto muutamasta hienosta hetkestä huolimatta puolivillaiselta ja tekohauskalta projektilta.
KOODI
Kovin omaperäistä nimeä helsinkiläisyhtye ei ole itselleen valinnut, semminkin kun muistetaan joensuulainen 51 Koodia, ja Da Vincin Koodi, mitä näitä nyt on. Koodi tarkoittaa tarkemmin ottaen Miia Liukkosta, joka tässä kitaraa soittaa ja laulaa tunteellisesti, tarkkaan artikuloiden. Melankolista ja verkkaisesti etenevää suomenkielistä poppia tämä on. Sanoituksissa keskitytään maanläheisyyteen ja ihmisyyden pohdintaan – elämän rajallisuuteen mutta myös kiitollisuuteen. Maailmoja syleilevää mahtipontisuutta ja dramaattisuutta on riittämiin, mutta onneksi tuotanto on tasokasta ja tyylikästä. Eikä kappaleissakaan mitään vikaa ole, vaikka välitön ihastuminen jääkin nyt tapahtumatta. Koodin lauluääni on tämän yhtälön avain: täyteläinen ja sävykäs, etäinen mutta intiimi.
GINA
Ginan soittajatrio on kokenutta kaartia, ja kymmenvuotinen yhtye on heidän kokemustensa ja musiikillisten kunnianhimonsa ilmentymä. Bändikisoja kiertänyt ja niissä menestystäkin saanut yhtye on todella professionaalinen. Soitto on huippuluokkaa ja sävykästä, ja solisti Reginalla on persoonallinen ja hieno ääni. Yhtyeen monipuolinen moderni rock on hevi-riffeineen ja proge-välikkeineen ja -sooloineen itseriittoista ja huikentelevaa. Promolla musiikki on tuotantoa myöten viritetty huippuunsa. Suurimmat puutteet ovatkin tyylitajussa. Demon avaava Nasty Ho! on tapahtumarikasta ja viihdyttävää noitarockia, mutta ei musiikin ja tekstin sankarillista sanomaa voi silti tosissaan ottaa. Suomenkielinen Sinun on kai yritys testata kaupallista pontentitaalia ensimmäisellä kotimaisella, mutta edustaa ainakin minulle sitä kaikkien imelintä jippuilua.
ANTTI KOKKOMÄKI
Antti Kokkomäki kertoo saatekirjeessä kainostelematta, että omakustanneäänite olisi jäänyt tekemättä ilman läheisen ihmisen poismenoa. Tästä käynnistyneet ajatusprosessit ja pohdinnat oman itsensä kohtalosta johtivat siihen, että Kokkomäki uskalsi viimein tehdä rehellistä musiikkia omissa nimissään ja saattaa sitä muiden kuuluville. Tämä on totisesti kannattanut. Kokkomäki on multi-instrumentalisti, taitava laulaja, jonka käsissä soivat niin kitara, banjo ja mandoliiniki kuten perkussiot ja kellopelitkin. Musiikin sointi on juureva ja orgaaninen, ja urbaani folk-pop on homman viitekehys. Kenties lähtökohdasta johtuen, on musiikissa suuria tunteita ja dramatiikkaa, onneksi arttuwiskarimaiseen patetiaan ei sentään sorruta. Mollivoittoiset kappaleet eivät ole poikkeuksellisia, pikemminkin muodollisesti päteviä ja miellyttäviä, mutta taitava tulkinta nostaa ne korkeammalle tasolle.
MITRA
Mitra Vasara laulaa ja säestää itseään nailonkielisellä kitaralla. Komppiapua neito saa basisti Antti Auramolta. Työn alla on nippu omia, folk-henkisiä lauluja. Ne eivät ole poikkeuksellisia, mutta varsin kiehtovia omalla viipyilevällä ja melankolisella tavallaan. Mitran lauluääni on myös
miellyttävä, mutta laulutyyliä hän voisi enemmän varioida. Esimerkiksi runsaat pitkät nuotit ja vokaalit kertosäkeissä luovat pitkässä juoksussa vaikutelman jollotuksesta. Lahjakkuus välittyy silti kirkkaana. Demon melankolinen ja aavemainen nimikappale Attachments kehittyy todella dramaattisiin mittasuhteisiin. Siinä myös kaiku tuo lauluun lohduttomuutta ja syvyyttä. Muidenkin kappaleiden kohdalla voisi jatkossa miettiä sitä, kuinka niitä voisi hienovaraisesti tuottaa. Harkituilla koskettimilla, puhaltimilla tai perkussioilla voisi saada ihmeitä aikaan.
SUISTO
Idea on hyvä: suomenkielistä folkia, bluesia ja bluegrassia savon murteella. Suistosta tulee yhä mieleen vahvasti Lännen-Jukka, mutta kukapa kansanmusiikin omistaisi. Sonkajärveläisduo pistelee hyvällä tyylitajulla, löysin rantein ja pilke silmäkulmassa. Klassikoita nämä sävelmät eivät ole, mutta ajavat asiansa mainiosti. Lupsakkoo akustista boogieta kuunteloo mielellään, ja humoristiset, pikkutuhmat sanoitukset toimivat pub-olosuhteissa varmasti hyvin. Suiston minimalistinen konsepti toimii entistä paremmin myös äänitemuodossa. Kitarat soivat sävykkäästi ja laulua tuetaan osuvilla stemmoilla.
LUIHU
Luihusta tulee ensimmäisenä mieleen Aki Kaurismäen elokuvien boheemit ja nukkavierut sankarit. Tamperelaisyhtye markkinoi itseään kuitenkin mutkattomasti heavy-yhtyeenä. Perusheviä se onkin 2000 -luvun Suomessa, jossa iskelmätkin tuunataan turboahdetuilla särökitaroilla. Trion melodiset, selkeällä suomen kielellä esittämät kappaleet luottavat Trio Niskalaukauksen ja Kotiteollisuuden tutuksi tekemään reseptiin: on heavy-riffejä, mättöä, synkeän melankolisia säkeitä ja pop-kertsejä. Iskulauseet ep:n nimiraita on geneerinen mutta varsin tarttuva tykitys. Kaksi muuta raitaa eivät yllä avauksen tasolle. Tiukkaa ja täsmällistä settiä Luihu työstää, mutta lisää persoonallisuutta ja läsnäoloa laulutulkintoihin vielä tarvitaan.
PENSACOLA
pensacola.bandcamp.com
Pensacolan muodostavat kolme soittajaa, mutta kyse ei ole tavanomaisesta rokkitriosta. Yhtyeessä ei ole perinteistä rytmiryhmää laisinkaan, vaan musiikki rakentuu kielisoittimien, kitaroiden, banjon ja stilikan sekä kosketinsoittimien ja haitarin varaan. Yhtye käyttää soitinarsenaaliaan säästäväisesti, sointi on hieno ja utuinen. Kappaleet eivät ole soinnistaan huolimatta roots-osastoa, vaan melankolista nykyajan folkia. Parhaimmillaan hyvinkin kaunista. Paikoin biisit venyvät progemaisiin tunnelmiin ja mittoihin, toisinaan muuten vain turhan pitkiksi. Solisti Tommi Takkunen-Laurilla on laulussa hyvä ja rento ote, mutta vielä hänen soisi opiskelevan englannin kielen ääntämystä sekä äänenvireisyyttä.
CRIMSON CROW
Seinäjoelta käsin maailmaa valloittaa viisihenkinen hardrock -pummu Crimson Crow. Toisella demollaan yhtye on löytänyt nykyisen, toimivan miehistönsä. Eteviä musikantteja yhtyeen jäsenet ovat, kitarat soivat komeasti ja etenkin rumpalin otteissa yhdistyvät tiukkuus ja rentous hienolla tavalla. Vaikutteita porukka on noukkinut 1970- ja 1980 –lukujen perusjytästä: Whitesnakesta, Deep Purplelta, Bon Jovilta, Aerosmithilta jne. Perusmeininkiin on takavasemmalta hiipinyt annos slaavilaista mollivoittoisuutta, joka ei ole lainkaan huono asia. Laulaja Sakari Wuorijärven tulkinta ei kaihda vibraattoa tai korkeita nuotteja, mutta poikaselta hän vielä kuulostaa tällaisessa musiikillisessa ympäristössä. Pastissimaisista kappaleista ei löydy vielä sitä ässäbiisiä, jonka turvin yhtye ampaisisi suurempaan tietoisuuteen. Pieni tyylin päivittäminen ei olisi myöskään pahaksi.
STONE RELIC
Stone Relicin mutkaton ja perinnetietoinen keskitien hardrock ei ole kovin suuressa huudossa levy-yhtiöiden artistivastaavien keskuudessa, mutta ruohonjuuritasolla ja kaljabaareissa tällainen musiikki soi kuten on aina soinut. Ylitarjontaa tälläkin demopalstalla tämänkaltaisista bändeistä on. Huolellista työtä demo silti on. Soitto on jämäkkää ja soundit ovat ärhäkät mutta selkeät. Kaksi ensimmäistä raitaa Forever ja The Oath ovat persoonattomia ”Black Sabbath meets Billy Idol” -henkisiä luentoja. Gone Tomorrow lisää tempoa ja on popmaisessa melodisuudessaankin kiintoisinta antia. Piiloraita on oma lukunsa: nätti, barokkinen, akustinen kitaraballadi.
ROCKAMANIA
Rovaniemieläisyhtyeen Rock’n’ Roll Fantasy -promon kannet ovat paljon puhuvat. Kypsään ikään ehtineet rokkikukot poseeraavat rokkireleet niskassa värikkäissä neonvaloissa ylpeän näköisinä. Musiikillisesti sakki tarjoilee modernia, melodista hard-rockia, vanhojen kasariperinteiden kunnioittamista unohtamatta. Yhtye lienee eräänlainen vara-Lordi Rovaniemelle, sillä hyvin samankaltaista karikatyyrinomaista rokkijööttiä se myös suoltaa. Epäilemättä hyvin kokeneet rokkarit taikovat säveliä suuri-eleisesti ja suoraviivaisesti. Hienostelematon soitto toimii kuten pitääkin, ja rumpusoundi on todella iso. Päivän selvää pastissia tässä tehdään, joten on tarkoituksenmukaisempaa puhua viihdyttävyydestä kuin taiteellisuudesta. Musiikkimaailmalle Rockamanialla ei ole uutta tarjottavaa, mutta yhtye on epäilemättä kovaa valuuttaa hiihtokeskusten arterpartyissa.
KATUJEN ÄÄNET
Helsinkiläinen Katujen Äänet soittaa perinteistä punkpoppia, jossa on kaikuja uuden aallon kulmikkaammasta rymistelystä. Syömishäiriö 78-82 –bändin raunioille kasatun nelikon musiikissa on helposti lähestyttävä ja sympaattinen ote. Jos tietty kirkasotsainen naivismi oli tyypillistä lajityypille jo 30 vuotta sitten, syntyy vaikutelma nyt osaksi myös soittajien edesottamuksista, joissa vielä toistaiseksi yhtä paljon yritystä kuin näkemystä. Yhtyesoitto on kohtalaisella pohjalla, etenkin kitarat soivat komeasti. Sanoitukset ovat paikoitellen melko väkinäistä riimittelyä uusista ihastuksista ja niiden kapina jää pottuiluasteelle. Parempia kappaleita yhtye ennen kaikkea tarvitsisi. Tarttuvuudessa ei ole mitään vikaa, mutta jonkinlaisia koukkuja ja ennen muuta yllättävyyttä nämä rallit kipeästi tarvitsisivat.
LUOPIOT
Luopiot on Halsualla perustettu, vuodesta 2002 lähtien kansanmusiikin rajaseutuja tutkinut noise-folk-duo. Jarno Hietalahden ja Sami Skantsin asenteessa on roimasti punkia ja ITE-henkeä ja herrat peräänkuuluttavat luovaa hulluutta. Folkiksi Luopioiden musiikkia on kuitenkaan vaikea mieltää, sillä kansanlaulumaisuus kuuluu vain instrumentaatiossa, ei itse sävelmissä, jotka ovat pikemminkin akustista punkpoppia. Avausraita Minut tuomittiin kuolemaan kiteyttääosuvimmin yhtyeen mission. ”Kun minut tuomittiin kuolemaan, olin valmis kuolemaan” on tehokas rivi. Noise- ja ambienssi-efektit ovat sinänsä kiinnostavia, mutta estetiikan soisi olevan kokonaisvaltaisempaa ja ulottuvan myös sovituksiin. Esimerkiksi rumpusoundit ovat turhan kliiniset ja ponnettomat. Hietalahden kannattaisi myös vielä paneutua laulutulkinnan luontevuuteen. Tällaisenaan vaikutelma on luotaantyöntävä.
JÄÄLÄHDE
Jäälähde on pääkaupunkiseudulla vaikuttava akustinen duo, joka keikoilla kasvaa trioksi. Laulut ja niiden tulkinta ovat Kalle Fougstedtin vastuulla, kaveri Eero kompaa ja laulaa taustoja. Tällä demolla duo kuulemma hakee vielä erilaisia lähestymiskulmia biiseihinsä, suunnitteilla on debyyttipitkäsoitto. Mikäli tekeillä on bändilevy (yhdessa kappaleessa on konerummut) on vaikea sanoa mitä tuleman pitää. Jossakin folkin, suomi-popin ja –rockin maisemissa tässä mennään. Tällaisenaan kappaleet ovat nuotio-kitara -osastoa, sävellyksellisesti varsin suoraviivaisia, paikoin kömpelöitäkin. Fougstedtin laulu ei ole myöskään kovin nautittavaa kuunneltavaa, ei niin, etteikö hänestä laulajaksi olisi, mutta se oma ja luonteva laulutapa on vielä hakusessa.
THE NIGHTROLLERS
Vanhan liiton rähinä-hard-rockia tykittävä juupajokelais-trio toivoo, että se osaisi välttää tyylinsä suuremmat kliseet musiikissaan. Yhtye ei halua saatekirjeessään nimetä esikuviaan, sillä se otaksuu, että vaikutteet paistavat läpi kappaleista. Pitkään mietinLordia, mutta kyllä tämä siihen loputtomaan Peer Gynt –osastoon lukeutuu. The Nightrollers lukeutuu siis niihin yhtyeisiin, jotka soittavat aina styrkkarit yhdellätoista ja voimaa maksimoiden, ja tietysti kännissä. Kyllä sakki silti hyvän rähinän saa aikaiseksi. Komppi on vimmainen ja kitaristi Ari Balzarin näppeihin on tarttunut mukavanlaisesti näppäryyttä vuosien varsilla.