KUUKAUDEN DEMO: LINTULA
Oululaisen Lintulan kappaleissa on vahva pohjoinen ulottuvuus. Yhtye vannoo perinteiden ja perusarvojen nimeen. Lauluissaan se myös romantisoi kyläteitä, sarkajakoja ja umpihankia – sellaista kadotettua ja luonnollista maailmaa, johon ei ole enää pääsyä. Pelimannit restauroivat akustisia, maanläheisiä folkpop-kappaleita melko simppeleistä ja tutuista aihioista. Tästä huolimatta yhtyeellä on selkeä ja tunnistettava tyylinsä. Olennaista tämän kannalta on se, ettei yhtye sorru jätkä-tyyliseen reteilyyn, kuten tällaisessa tyylilajissa usein on tapana, vaan se luottaa harkittuihin ja herkempiin vetoihin, ja onnistuu luomaan musiikkinsa oman maailmansa. Etualalla kuuluva Matti Parkkosen laulu on luontevaa, ja tekstit asetelmasta huolimatta uskottavia. Banjot, trumpetit ja cajonit tuovat musisointiin mainiota kellarijatsin tuntua. Demon aloittava Pikkukaupungin kuuluisuus on mainio, ytimekäs kappale, jossa tekstit ja sävelmä ovat yhtä. Demon päättävän Strategian luomu-boogie hienoinen torvisovituksineen on mainio osoitus yhtyeen vanhanaikaisesta ja kodikkaasta charmikkuudesta. Lintulalla on vielä kehittymisen varaa, mutta persoonalliselle yhtyeelle suo mielellään kehittymisen varaa.
M U U T K A T S A S T E T U T
Stonetonen kolmannella äänitteellä on terävä ja massiivinen, mutta kertakaikkisen upea soundi! Demoyhtyeiltä kuulee ani harvoin näin hyvin kypsyteltyä ja tuotettua materiaalia. Tunnelmametallia, modernia rockia ynnä muuta tilpehööriä yhdistelevän porukan soitto on erittäin tiukkaa ja mielikuvituksekasta, ja ohjelmoinnit sulautuvat saumattomasti osaksi yhtyesoittoa. Nokkamies Tapio Malmion lauluääni resonoi varsin persoonallisesti ja on teknisesti sekin täysin valmiilla tolalla. Rumpukone-biitillä alkava Ekonomik on lyhyestä kestosta huolimatta täynnä kiinnostavia detaljeja ja kappaleen kertsi kestää luukuttamista. Kakkosiivulla 1,5 For The Mastermind yhtye heittää peliin muun muassa reggaemaista takapotkua, suoraa punk-paahtoa sekä kolmijakoisen kertosäkeen, mutta kappale pysyy vaivattomasti kasassa ollen tämän kuukauden komein yksittäinen veto. On suoranainen ihme, ettei yhtye ole saanut maistaa vielä suurempaa menestystä. Edellytykset tähän ovat jo olemassa.
FOR FUNERALS TO COME
Discopolis EP:llä kerimäkeläinen For Funerals To Come on saanut Amerikan rockinsa entistäkin iskukykyisemmäksi. Yhtyeen melodisessa ja modernissa rockissa on punkmaista kaahausta ja kiihkeyttä, pop-melodioita, progressiivisia sovituskoukkuja ja kaiken pohjalla melankolisen tunteellinen pohjavire. Eli varsin ajanmukaisesta emoilusta on kyse. Tässä geneerisyydessä on myös yhtyeen suurin kompastuskivi. Kuinka erottua massasta? FFTC tuntee läpikotaisin lajityyppinsä, ja seuraavaksi se voisi hämmentää pakkaa yllättävillä vaikutteilla ja kontrasteilla. Teknisesti yhtye on täysin valmis tapaus, ja homma on tuotantoa myöten erittäin hallittua. Sovituskoukut ovat myös vertaansa vailla. EP:n aloittava Discopolis on helkkarin hyvä kappale, mutta sitä seuraavat siivut heikentävät rahtusen kokonaisvaikutelmaa.
RIUTTA
Jo vuonna 2004 perustettu Riutta julkaisee vasta nyt ensidemonsa. Oman arvionsa mukaan porukka on löytänyt viidessä vuodessa progressiiviseen sointiinsa vahvan selkärangan, jonka päätä ja häntää se pyrkii terävöittämään. Riutan tapauksessa hidas ja harras muotokielen viilaus on kannattanut. On ilahduttavaa, ettei yhtye nojaa 1970-luvun Suomi-progen ilmeisimpiin kliseisiin tai CMX-tyyliseen shamaani-mystiikkaan. Riutan vaikuttimiksi voisi veikata Porcupine Treeta ja Toolia, mutta soiton kevyen otteen ja etenkin suomen kielen ansiosta ilme on omintakeinen. Riutan seittimäisessä musiikissa sovitukselliset linjat ja tunnelmat ovat tärkeämpiä asioita kuin egotrippailu tai tarkoituksellinen vaikeaselkoisuus. Riutan kappaleet luottavat toistoon ja transsiin, ja polveilua on tähän nähden juuri sopivasti. Päätöskappale Suonteessa elementit asettuvat ihanteellisimpaan tasapainoon.
TEATONES
Japanilaisista teeseremonioista on sanottu, että ne ovat äärimmäisen yksinkertaisuuden ja hienostuneen köyhyyden kauneutta. Sama määritelmä sopisi kuvaamaan tamperelaisen Teatonesin musiikkia. Tiina Koskisen herkkiin lyriikoihin ja melodioihin pohjautuvat laulut eivät hötkyile eivätkä provosoi. Akustiset, ilman rumpusettiä toteutetut folkpop-kappaleet ovat mietoja, pohdiskelevia ja rauhoittavia. Vaihtelevan instrumentaation (mm. sello, kantele, perkussiot) avulla niihin saadaan onnistuneesti kiehtovia värisävyjä. Kolmiraitaisen äänitteen huippuhetki koetaan viimeisen Reality Show- kappaleen lopussa, jossa vapaasti liruttelevat puhaltimet luovat kokonaisuuteen kaivattua haastavuutta. Teatones voisi tutkia jatkossa vielä herkkyyden erilaisia aspekteja ja dynamiikkaa, jotta se löytäisi oman selkeästi tunnistettavan sointinsa.
KUUN HAAVE
Tamperelainen Kuun Haave on akustis-sähköinen folk-kokoonpano, joka koostuu kolmesta kielisoittajasta. Yhtyeen musiikki assosioituu verrokkimielessä esimerkiksi varhaiseen Hectoriin sekä Heikki Salon tuotoksiin. Porukan poljennossa on kuitenkin vahva brittifolkin klangi. Piristystä trion sointiin tuo erityisesti Tomppa Härkösen oktaavimandoliini. Kimmo Uotilan laulut ovat perinnehengessä geneerisiä, mutta varsin toimivia. Kappaleissa on lukuisia kiintoisia välikkeitä ja modulaatioita, joista kuulee sen, etteivät herrat ole ensi kertaa rahvasta viihdyttämässä. Teksteissä Uotila luottaa naivismiin ja jopa suorasukaiseen komediaan. Paikoin ongelmaksi muodostuu se, etteivät sanat rytmity melodioihin täysin luontevasti. Kuun Haave on varmasti elementissään Pispalan peijaisissa ja talkoojuhlissa, mutta levylaulajina mahdollisuudet ovat rajallisemmat.
NOITAPERHO
Useimmilla demoyhtyeillä on varsin harhaluuloinen ja suuruudenhullu käsitys itsestään. Saatekirjeen kuvaelman perusteella Noitaperho tietää mitä se tekee: ”Noitaperhon rönsyilevässä runorockissa yhdistyvät tuulahdus kalevalaista sananpartta, ripaus raivokkuutta ja progressiivista kokeilunhalua, maustettuna maailmanmusiikista kumpuilevalla rytmiikalla”. Näin todella on. On ilahduttavaa, että kunnianhimoisen yhtyeen potentiaali välittyy, vaikka kyseessä on livenä nauhoitettu treenikämppä-äänitys. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa on sisältöä. Esimerkiksi napakan Poikaparka– kappaleen 7-jakoinen kertosäe toimii tehokkaana koukkuna. Kiviä taskussa- ja Paha Silmä –kappaleiden hienovaraiset orientalismi-viitteet kiehtovat, mutta uskon, että etnisillä perinnesoittimilla niihin saisi enemmänkin tehoa. Yhtye on väkinäisimmillään silloin kun se rokkaa ja uhmaa, ja niinpä soittoon ja lauluun kaipaisi ripauksen lisää rentoutta. Kun yhtye pääsee oikeaan studioon työstämään materiaaliansa, on luvassa harvinaista herkkua.
DEAD POETS SOCIETY
www.myspace.com/deadpoetssocietysite
Kuolleiden runoilijoiden seura on hieno ja henkevä elokuva. Helsinkiläinen Dead Poets Societyn nimellään tekemä viittaus ei vain ole kovinkaan osuva. Kuolleiden runoilijoiden musiikissa yhdistyy banaali emotionaalisuus ja dramaattinen melodisuus, jotka yhtye pukee tumman, modernin rockin viittaan. Yhtyeen jäsenet ovat opistomuusikoita, mutta tämä ei ilmene mitenkään ’kiusallisena’ hienosteluna tai brassailuna, kuten stereotyyppisesti saattaisi ajatella. Yhtyeen soitto on tietysti kunnossa ja solisti Velin laulu on moitteetonta. Kappaleiden suoraviivaiset sovitukset on laadittu niiden tunnelmaa painottaen, ja hyvä niin. Professionaalisesta toteutuksesta huolimatta Dead Poets Society jättää itsestään melko kasvottoman kuvan. Itse toivoisin yhtyeeltä lisää ennakkoluulottomuutta ja seikkailumieltä.
ALECRATE
Alecraten uusimman One Man’s Faith -demon rumpuäänityksissä on kuulemma ollut ongelmia. Pienet rutinat eivät kuitenkaan estä havaitsemasta sitä, että kyseessä on varsin osaava ja kiinnostava yhtye. Nastolalaispumppu naittaa yhteen stoneria, metallista mättöä, folk-sävyjä, grungemaisia melodioita ja ajoittain myös örinälaulua. Vaikka paletti on hajallaan moneen suuntaan, kuulostaa se todella luontevalta ja myös omaperäiseltä. Tämä johtuu etenkin siitä, että melodiat ovat hyviä ja kappaleissa on riittävästi kiinnostavia koukkuja. Omiin vastaanottimiini komeimmin neljästä kappaleesta soi kakkosraita Schematics, jossa eri elementit asettuvat luontevimpaan tasapainoon. Jos yhtye sijoittaa pelimerkkinsä ensi kerralla kunnon studioon ja osoittaa demonsa tämän palstan metallit-osioon, voi Alecratea veikata hyvin tulevaisuuden demovoittajaksi.
HOLIK
Joensuulainen Holik sekoittaa musiikissaan melodista powerpopia ja rätväkämpää katurockia. Yhtye saa aseteltua nämä elementit varsin symmetriseen tasapainoon. Kun kvartetin soitto on erittäin tiukkaa ja sounditkin viilattu priimalaatuisiksi, on kuulokuva hyvin vaikuttava. Erityisesti kitaratyöskentely ilahduttaa lukuisine hienoine ideoineen. Demon tasavahvat kappaleet eivät varsinaisia neronleimauksia esittele, eikä niille ole tarvettakaan, paremminkin muutamalle unohtumattomalle melodialle. Persoonallista huumoria harrastava porukka voisi ujuttaa osan tätä omintakeisuutta ja hulluutta myös musiikkiinsa. Jos näin käy, tulee yhtye herättämään vielä monen mogulin mielenkiinnon.
PIIRI
Tampereella vaikuttava Piiri-orkesteri on syntynyt ’täyttämään suomenkielisessä rokissa vallitsevaa henkistä tyhjyyttä ja pysähtyneisyyttä’. Henkisyyttä yhtye hakee musiikkiinsa mystisillä ja tummasävyisillä maailmoilla. Pysähtyneisyyttä vastaan se kapinoi verevällä ja mahtipontisella rockilla. Ensidemon kappaleet esittelevät monipuolisen yhtyeen, joka ammentaa aineksia slaavilaisesta tenhosta, röyhkämäisestä eleganssista sekä laajakangasefekteistä. Hienoimmin tämä kiteytyy Meren Nälkä -kappaleen kertosäkeen vyörytyksessä. Petri Uusitalon laulussa on teeskentelemätöntä voimaa, ja hänen lyriikkansa kestävät lähempääkin tarkastelua. Kosketinmattojen ja kaikua pihtaamattoman miksauksen myötä kiekolle on saatu melkoisen massiivinen mutta ilmava sointi. Hieman lisää tarkkuutta studiossa ensikerralla ja paketti alkaa olla kasassa.
CHAINSAW ELLIE
Siinä on jotain hämmentävää ja huvittavaa, että hädin tuskin parikymppiset nuorukaiset innoittuvat AC/DC:n ja Peer Gyntin kaltaisesta perusjyystöstä. Chainsaw Ellien tapauksessa tämän tekee entistä mielenkiintoisemmaksi se, että yhtyeessä on naisvokalisti. Suvi Karjulan puhtaat ja heleät vokaalit muodostavat napakan voimarockin kanssa kiehtovan kontrastin. Poikien soitossa on hillitön draivi ja etenkin Juuso Raatikaisen eläväinen rummutus pitää tunnelman katossa koko ajan. Yhtyeen kappaleet koostuvat pääosin yksinkertaisten ja tutun kuuloisten junttariffien kierrätyksestä, eivätkä ole siten kovinkaan kiinnostavia. Hienon Last Timen melodisempi ja modernimpi vire antaa viitteitä yhtyeen todellisista laulunkirjoitustaidosta. Itse suosittelen yhtyeen sukeltavan syvemmälle tähän suuntaan.
KATIE
Kouvolalaisesta Katiesta kuultiin ensi kertaa demoefektissä puolisentoista vuotta sitten. Sen jälkeen laulajatar on hankkinut tuekseen yhteistyökumppaneita ja taustavaikuttajia. Uusi demo soikin harkitummin ja selvästi ammattimaisemmin, ja mikä ilahduttavinta, Katien laulu on paljon varmempaa kuin ensiesittäytymisellä. Demon kahdesta kappaleesta 400 vuotta kätkee sisälleen kauniimman melodian. Katien linja tuntuu vakiintuneen surumieliseksi ja haikeaksi, miltei körttiläiseksi folkpopiksi. Siinä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta Jippu-mielleyhtymiltä on lähes mahdotonta välttyä. On jokaisen omantunnonasia, kokeeko tämän positiiviseksi vai negatiiviseksi, ahdistavaksi vai eheyttäväksi. Seuraavalle demolleen Katien toivoisi kokeilevan rajojaan muutenkin kuin äänialan suhteen.
SAUNARA
Saunaran sällit ovat tuttuja viime syksynä kuukauden demovoittajan tittelin napanneesta Charisma-yhtyeestä. Sivuprojektin perustamisen motiiveja voi vain arvailla, sillä niin samantyylisestä väännöstä on kysymys. Charismassa kitaristina toimiva Mikko Kähkönen vastaa Saunaran sävellyksistä, sanoituksista, sovituksista sekä kaikista instrumenteista. Teemu Ahtonen hoitaa tutusti vokaalit, jotka vedetään lähes kauttaaltaan puolittaisena huutolauluna. Vain muisto jää -EP:llä Kähkönen pääsee esittelemään sydämensä kyllyydestä multi-instrumentalistin taitojaan, ja esimerkiksi taidokkaille kitarasooloille on jätetty huomattavasti enemmän tilaa kuin Charisman kappaleissa. Sävellykset eivät kuitenkaan yllä samalle tasolle, vaikka niihin onkin kunnianhimoa ladattu.
HOODOO SAINTS
Oululainen rockjyrä Hoodoo Saints onnistuu yllättämään ensiäänitteellään. Spine-avauskappale antaa kertosäkeessään varovaisia viitteitä jonkinlaisesta flamenco –viehtymyksestä. Sitä seuraavassa Mescalito-kappaleessa vedetään rokkipolkkaa puolestaan espanjan kielellä. Kolmiraitaisen demon päättää Crystal Hills tavanomaisempana blacksabbathmaisena riffijyräyksenä. Hoodoo Saints ei siis epäröi sekoittaa puuroja ja vellejä, mutta täysin tasapainossa keitoksen maku ei vielä ole. Lähtökohta huomioon ottaen on sääli, että demon kappaleet ovat sävellyksinä keskinkertaisia, eikä toteutus tiukkuudestaan huolimatta onnistu pelastamaan niitä. Ensituotokseksi demo on kuitenkin korkealuokkainen, ja jatkoa seurataan mielenkiinnolla.
AJATUSMAAILMANLOPPU
www.myspace.com/ajatusmaailmanloppu
Ajatusmaailmanloppu ilmoitti itsestään demoefektille viimeksi reilu vuosi sitten. Pseudonyymin taakse kätkeytyvä Pasi Markkanen on ollut ilmeisen luovassa mielentilassa, sillä kehitystä on ’yhtyeessä’ tässä ajassa tapahtunut. Sanoin sinun sanoin –äänitteen verkkaisesti trippailevat kappaleet liikkuvat ambientin, downtempon ja elektron välimaastossa. Markkasella on ihailtavan omintakeinen melodian ja rakenteen taju, mutta varsinaista killeriä ei tällä demolla ole. Tuottajan ohjelmointeja ja synasoundeja voisi puolestaan hyvällä omatunnolla kutsua vanhanaikaisiksi, ja jonkinlainen kerroksellisuus ja monitasoisuus olisi tervetullutta. Vasemman laidan konemusiikki on yleensä pienten levymerkkien julkaisemaa. En ihmettele, vaikka jokin taho kiinnostuisi Markkasen musiikista jo nyt julkaisumielessä. Joten ei kun demoja menemään maailmalle.
SLEEPWELLERS
Sleepwellers on yksi luku lisää Suomen lukemattomien pubirokkiyhtyeiden kirjoon. Lähtökohtaisesti idea perinteisestä, rokkaavasta rhythm’n’blues –junttauksesta tuntuu kaikkea muuta kuin kiinnostavalta, mutta porvoolais-kvartetti on elävä todiste siitä, miksi tyylilaji on yhä hengissä ja voi hyvin. Tyylitajun ja tulkinnan opettelussa riittää nimittäin loputtomasti haastetta, vaikka soinnut ja melodiat kertaisivatkin jo aikaa sitten puhki kulutettuja kaavoja. Yhtyeen laulaja-kitaristi Pasi Siltakorpi mainitsee esikuvakseen Dr. Feelgoodin, eikä tähän ole lisättävää. Laulutulkinnoista ja soitosta kuulee, että alaa on opiskeltu. Siltakorven kepitys on vanhan liiton stratocasterismia ja sellaisena varsin pätevää, ja muukin miehistö toisintaa autenttista ränttätänttäsointia varsin uskottavasti. Sleepwellersin musiikki ei kommentoi nykyaikaa mitenkään, mutta se tarjonnee sekä soittajilleen että yleisölle hyvän (teko)syyn nostalgiseen juhlaan.
EPÄREILU EVOLUUTIO
www.epäreiluevoluutio.com
Kokkolalaisella Epäreilulla Evoluutiolla on takanaan jo liki 15-vuotinen historia, ja olisi suoranainen ihme, jos tässä vaiheessa komppia ei olisi saatu kuntoon. Suurimmat suorituspaineet kasautuvatkin solisti Sami Kallvikbackan harteille. Idolsissa hän pääsisi alkukarsinnoista varmasti jatkoon, mutta hieman hänellä on vielä tekemistä laulamisen pakottomuuden kanssa. Live-yhtyeenä harjaantuneen EE:n uusin äänite on Rakkauden narkomaani –EP. Sen perusteella yhtyeen tyyli asettuu jonnekin hardrockin ja iskelmän väliin. Usein tässä synteesissä on jotain hyvin paljon Dingoa muistuttavaa. Tosin on hyvä muistaa, että Dingo esitteli aikoinaan yleisölle jotain uutta, ainakin hiusmuodin. EE:n Kaarnalaiva lipuu maaliinsa suunnitelmien mukaisesti, mutta turhan tuttuja vesireittejä pitkin.
TIUHA
Espoolaisella Tiuhalla on tämän kierroksen demoyhtyeistä taatusti komeimmat taiteilijanimet. Vai mitä sanotte esimerkiksi rumpalista, jonka nimi on Jänis Torture Tutankhamon? Nimet kertovat Tiuhan tapauksessa myös yhtyeen musiikista. Espoolaisnelikko paiskoo punk-vaikutteista ’vieterimetalliaan’ kursailematta eikä sorru turhaan ryppyotsaisuuteen. Energialataus on huikea ja soundit palvelevat yhtyeen modernisti kolisevaa tykitystä. Kuka nuolee lautaseni-EP:n lyyrinen anti on oma houreinen lukunsa, mutta toistaiseksi vokaalit kuulostavat siltä, kuin asialla olisi Juice Leskisen Sika-kappaleesta tuttu kööri. Kun laulut saadaan toimimaan soiton kanssa samalla tasolla, voi Tiuhasta kehittyä ihan oikea (kultti)huumoriyhtye, eräänlainen vastine vaikkapa mainiolle Sur Rurille.
ILLUSIONISTISET LUOPIOT
www.myspace.com/illusionistisetluopiot
Illusionististen luopioiden kappaleissa piisaa riitasointuisia ja kieroja riffejä. Hämäriä Seutuja -demon kappaleet ovat maistiaisia jyväskyläläisyhtyeen tulevalta pitkäsoitolta. Niitä on hedelmätöntä ruotia perinteiseen laulujen muotokieleen vedoten. Varhaisesta YUP:sta muistuttava äkkivääryys ja hyökkäävyys on niiden elinehto. Mestariteoksina niitä on silti vaikea pitää. Laulaja Jarno Hietalahden lyriikat perustuvat makaabereihin tarinoihin, sisäpiirihuumoriin ja sanaleikkeihin. Teatraalinen ja ylimaneerinen tulkinta on enimmäkseen melodiatonta puhe- ja huutolaulua, ja siitä tulee vahvasti mieleen Radiopuhelimet. Musikanttien soitto on tasokasta ja tiukkaa, mutta etenkin kuiviin kitarasoundeihin kaipaisi tehokkaampia värejä.
VAPAAT KÄDET
www.vapaatkädet.fi
Vapaa Kädet ounastelevat, että heidän arkirealistiselle Suomi-rockille on kysyntää laman kourissa rypevien suomalaisten keskuudessa. Miksipä ei, mutta itse koen sen pikemminkin lääkkeenä nostalgiaan. Jasu Juvan luotsaama yhtye soittaa tiukkaa riffi-pohjaista Suomi-rockia. Juvan lauluääni kuulostaa hämmästyttävän paljon Pauli Hanhiniemeltä. Hänen lyriikkansa noudattavat tuttua ”juro mies herkistyy” –linjaa, mutta tästä kiusallisen tavallisesta asetelmasta huolimatta tunnistaa sanakäytöstä kuitenkin Juvan olevan ehta kynämies. Musiikillisesti omakustanne on melko mitään sanomatonta rock- boogieta. Yhtye on tässäkin mielessä eräänlainen Kolmas Nainen –kopio. Uskoakseni kysyntä tulee rajoittumaan keikkatilanteisiin. Levytysrintamalla tullee olemaan haastavampaa, kun yhtyeen esikuvatkin ovat parhaillaan palaamassa framille.
FAR’N BEYOND
Harmi, että Far’n Beyondin EP:n julkaisubileet kerkesivät mennä allekirjoittaneelta ohi. Paikalle oli saatekirjeen mukaan hankittu järjestysmieheksi äijistä äijin, Jone Nikula. Voiko meininki enää parantua siitä? Far’n Beyond takoo ammattimaisin ottein 1980-lukuista sankariheviä Rainbowin ja Europen hengessä. Bändin jäsenten yhteen laskettu keikkakokemus on huikeat 3000 kappaletta. Voiko tällä kokemuksella epäonnistua?
Rock-kulttuurissa työvoitoilla ei ole tuon taivaallista merkitystä, jos kone yskii tai taide ei puhuttele. Demoyhtyeistä hapuilevimmatkin onnistuvat herättämään orastavaa kiinnostusta, jos visio on selkeä ja se välittyy. Far’n Beyondin aikansa eläneestä jyystöstä on vaikea innostua millään tavalla, sillä se on geneerisintä kuviteltavissa olevaa rockmusiikkia. Seuraavalla kerralla ymmärrystä kannattaa hakea demojen metallit-osiosta.
MY BLEEDING HEART
Grunge elää ja voi Pirkanmaalla hyvin. Nirvana on toiminut innoittajana muun muassa eräidenkin Liimataisten perheessä, ja lumipalloilmiön lailla angstiset sävelet ovat hurmanneet myös My Bleeding Heartin nuorukaiset. Demon sähäkästi aloittavat You’re Wrong ja Reborn ovat hyvinkin Nirvana-pitoisia esityksiä. Loppua kohden yhtye jumiutuu lajityypin väsyttävimpiin piirteisiin ja tällöin se kuulostaa varsin tyypilliseltä teinirokilta, jonka dynamiikan muodostavat ääripäät: yksioikoinen aggressio tai hedelmätön ja pohjaton melankolia. Soiton perusteet yhtyeellä on mukavasti hallussa, mutta laulusuorituksiin kaipaisi astetta ronskimpaa otetta ja täsmällisempää virettä. Kasvun varaa siis on, mutta You’re Wrong-EP ei ole yhtyeeltä hullumpi pelinavaus.
FIRE SIGN
Stadilainen Fire Sign ilmoittaa esikuvikseen Guns’n’Rosesin, Hanoi Rocksin, Skid Rowin ja Bon Jovin. Eli melkoisen keikaroivan näköisiin saappaisiin nuorukaiset jalkojansa sovittelevat. Stars on vuonna 2008 perustetun yhtyeen ensidemo ja siinä kuuluu kiusallisen monet aloittelijamaiset virheet. Tahtotila ja itseusko on kova – kuten pitääkin – mutta yhteispeli pysyy vain vaivoin kasassa. Kyllä musikanttien edesottamuksissa potentiaalia on, mutta studiossa on ilmeisesti jännitetty ja se kuuluu äänitteellä hosumisena. Neliraitaisen kappaleet ovat tuttuakin tutumpaa perusjyystöä. Scorpions-henkinen slovari Stars nousee massasta esiin, mutta solisti Mikaelin epävireinen ja -varma vokalisointi estää nauttimasta kappaleesta. Laulajan aksentti on myös niin tankero-painotteista, ettei voida puhua edes kelvosta pastissista. Lisää treeniä.
JULIE MICHAELS
Savonlinnalaisista lukiolaisista koostuvan Julie Michaelsin käsinkoristellun demon sekava kansi johtaa harhaan. Kvartetti ei runttaa punkia tai ylipäänsä mitään muutakaan, vaan tarjoilee tunnelmallista folkpoppia. Yhtyeen hienoääninen solisti Julia Salmi laulaa ikäisekseen varsin kypsästi ja yllättävänkin bluesahtavasti, hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Fiona Apple, Beth Orton, tai kotimainen Astrid Swan. Salmi vaikuttaakin olevan yhtyeen sielu, sillä kappaleiden pääosin akustiset taustat ovat melko huolimattomasti rykäistyjä komppeja. Luonnosmaiset laulut kaipaisivat kipeästi jonkinlaisia vastamelodioita ja koukkuja – ylipäänsä kiinnostavaa sovittamista. Vaikka kiekon soundit ovat suoraan sanottuna täyttä kuraa, antaa yhtye itsestään kuitenkin kiinnostavan vaikutelman. Tätä kannattaa työstää.
LAUTAMIEHET
Keuruulla vuonna 2004 perustettu Lautamiehet lokeroi musiikkinsa varovasti vaihtoehtoiseksi rockiksi. Yhtyeen tanakassa paahdossa on siellä täällä varhaista CMX:ää ja Maj Karmaa muistuttavia kiemuroita, mutta melko suoraviivaisesta, punkmaisesta paahdosta on silti kysymys. Yhtye on kunnianhimoisesti koostanut demolleen Mies –trilogian, jossa kuvataan rantojen ja katujen karua elämää sitä romantisoiden. Visio ei kuitenkaan kristallisoidu kovinkaan selkeänä kuuntelijan mieleen. Lautamiehien synkkämielisissä kappaleissa on liikaa sanoituksellisia lapsuksia, ja tarinoiden ulosanti on vielä turhan yksiulotteista tuuttausta. Suurin ongelma on kuitenkin basisti-laulaja T. Myllyahon laulu, joka on melko holtitonta hoilotusta. Jos yhtye tavoittelee menestystä, kannattaa erityisesti tähän panostaa.
TIILIPIIPPU
Herra varjele. Pitäisi olla ulottuvilla vähintään jonkinlainen älyämpäri, jotta Tiilipiipun musiikista saisi jotain irti – tai että sitä jaksaisi ylipäänsä kuunnella. Ympäri Suomea sinkoillut yhtye lataa piippuunsa kaikkea epäilyttävää, toistaiseksi haittavaikutuksiltaan tuntematonta töhkää, ja niinpä laakista tekee mieli kieltäytyä. Häröilyn mieltää mieluummin performanssiksi kuin musiikiksi. Hc-räime, visvaiset Casio-ohjelmoinnit, sukurutsauksista ynnä muista ihanuuksista kertovat vokaalit saavat yhdessä aikaa pahan olon, ei muuta. Pari kertaa nauratti. Sanottakoon, että yhtyeen keikoilla on nähty hevonen munkin kaavussa, parrakas kleopatra, sekä albiino-samurai-tom-of-finland. Nämä minäkin haluaisin nähdä. Demon kappaleet 8-10 muodostavat kuulemma ”Äyriäis-trilogian”. Itse jaksoin kuunnella vain viidenteen kappaleeseen asti.