On Nancyn onni, että sillä on ajan tasalla olevat MySpace-sivut. Yhtyeen lähettämä cd-levy sisältää nimittäin siinä määrin digitaalista lisärutinaa, että levy meinasi mennä suoraan roskiin. Jyväskyläläisyhtyeen hengentuotos ei todellakaan ansaitse tällaista kohtelua, sillä kyseessä on paitsi minulle uusi tuttavuus, myös tämän kuukauden selkeästi vaikuttavin tapaus. Levyn mystiikkaan johdatteleva avausraita Prometheus on lähes mestarillinen, eeposmainen kappale, jonka aikana kerkeää tapahtua yhtä sun toista. Sama pätee miltei kaikkiin kappaleisiin, ja jos edeltäjäni Meriläinen paikansi Nancyn viitekehyksen Placebon ja 70-lukulaisen progen väliin, on tähän lisättävä, että tällaista sadunhohtoista, progressiivisesti leikittelevää revontulirockia on popularisoinut 2000-luvulla ansiokkaasti eräätkin Mew ja Muse, ja Nancykaan tuskin olisi laisensa ilman heitä – eikä liikuteltavia tietokonestudioita. Toteutus ei jää tälläkään kertaa kiinni soitto- tai laulutaidoista, mutta mikä tärkeintä, triolla on keulakuvanaan persoonallinen ja tunnistettava solisti. Kun yhtyettä viime kierroksella kritisoitiin hajanaisen biisimateriaalin osalta, ei näille syytöksille jää nyt sijaa. Metal Machine Thunder -äänitteen ketterästi polveilevat kappaleet ammentavat yhä varsin laajalta, mutta niiden yhdessä muodostama tunnelma jäsentyy kirskuvien riffien, tummanpuhuvien melodioiden sekä modernisti iskevän ja pulputtavan soinnin myötä varsin eheäksi. Kryptisistä merkeistä muodostuu merkitys. Nancy on välillä jopa hölmön rohkea, mutta onnistuu lumoamaan viekkailla silmänkääntötempuillaan. Se on kultamitalin paikka.
Nancyn muusikot ilahtuivat silmin nähden kuukauden demovoittajan tittelistä. Mitä yhtyeelle on tapahtunut edellisen demon arvostelun (Soundi 5/2808) jälkeen?
– Rahat loppui ja jouduin muuttamaan Kajaaniin nälkälähiöön töiden perässä. Minusta tuntuu, että olen löytänyt itsestäni edellisen demon jälkeen sellaisia puolia, mitkä ovat olleet piilossa mutta silti aina tulossa esiin. Lisäksi aloimme työstää kappaleita yhdessä paljon aikaisemmassa vaiheessa kuin ennen, laulaja-basisti Marko kertoo.
– Minä ostin uuden kitaran kun dollarin kurssi oli alhaalla, kitaristi Jouni muistelee.
– Olemme oppineet käsittelemään instrumenttejamme luovemmin ja liittämään äänimaailmaamme erilaisia rytmejä ja soundeja. Mielestäni musiikkimme kuulostaa nykyään enemmän siltä, miltä sen olisi pitänyt kuulostaa jo edellisellä demolla, rumpali Ari jatkaa.
Musiikissanne on ajanmukainen soundi ja tarttuvia pop-koukkuja, mutta myös varsin progressiivisia elementtejä. Miten kuvailisitte itse tyyliänne?
– Uusin demo on paljon enemmän sellainen kuin halusinkin sen olevan. Montaa eri tyyliä yhdistettynä. Ostin tänään sittarista Coldplayn “A Rush of Blood to the Head” -levyn vitosella. Kun kuuntelin sen, niin tuli mieleen, että tämä on hirveätä ennalta arvattavaa paskaa, vaikka piti olla hittikamaa, Marko miettii.
– Vaihtoehtomusiikin puolelle se kai kallistuu. Emme ole koskaan pyrkineet pop-koukkuihin tai progejuttuihin, vaan luomaan biisillä tunnelmaa. Kaikki muu on ollut sattumaa, Jouni pohtii.
– Progressiiviset elementit eivät ole mielestäni koskaan olleet itsetarkoitus soitossamme vaan niitä on lisäilty mukaan, jos se on palvellut biisin kokonaisrakennetta. Soittotyylistä en osaa oikein sanoa. Olisiko kiero oikea ilmaisu?, Ari ehdottaa.
Miten Nancyn musiikki mielestänne edustaa tai kuvaa tätä aikaa?
– Toivoisin ainakin, että emme olisi aikaamme sidottuja. Mutta olenkin romantikko. Luultavasti kaikki tiettynä aikakautena tehty musiikki edustaa tavalla tai toisella sillä hetkellä vallitsevaa ajankuvaa, Jouni arvelee.
Metal Machine Thunder -demon kappaleet muodostavat teeman. Valotattaisitteko tätä hieman?
– Demo kertoo oopiumikoukussa olevasta taikurista, joka rakastuu sodan kynnyksellä. On mahdotonta paljastaa enempää pilaamatta tietynlaista mystisyyttä, jota arvostan kaikissa taiteen lajeissa. Se on itse asiassa yksi demon kantavista teemoista. Jos nykyaikana teet taikatempun, niin ihmiset ovat vain kiinnostuneita siitä miten teit sen, Jouni filosofoi.
Kuinka onnistuitte luomaan äänitteellenne näin komeat, modernit soundit?
– Olen jonkinasteinen perfektionisti, enkä voi varmaan koskaan sanoa olevani täydellisen tyytyväinen mihinkään tuotoksistamme. Mutta kun 90 prosenttia nauhoituksista tehdään treeniksellä nollabudjetilla, niin realismi ja sen puitteet tulevat jossakin vaiheessa vastaan. Koska emme pysty kilpailemaan jenkkituotannon kanssa, niin pyrimme luoviin ratkaisuihin äänimaailmaa kasatessa. Kun tekee kaiken itse vailla minkäänlaista alan koulutusta, pystyy myös toimimaan ilman rajoituksia ja sääntöjä, Jouni miettii.
Nancy on kokoonpanoltaan trio. Miten aiotte toteuttaa kappaleet livenä?
– Soitan kahta syntikkaa, bassoa ja laulan. Se riittää ainakin toistaiseksi, Marko arvelee.
– Lisäksi meillä on keikoilla mukana Kinnusen Mika, paikallinen multi-instrumentalisti, joka soittaa kaikkea mitä tarvitsee. Enemmän ongelmia on ollut oikeastaan miksaajilla, jotka odottavat perustrioa, ja sitten me tuodaan neljät synat ja muut vekottimet sekä kaupan päälle parimetrisiä paperimassajäniksiä tai muuta älytöntä, Jouni hauskuuttaa.
– Keikoilla kulkee mukana myös sampleri, jota tulee käytettyä tarpeen mukaan maustamaan live-soitantaa. Livenä soittaminen on kuitenkin aina livenä soittamista, eli mielestäni kaavamainen levyn rakenteen ja soundien noudattaminen ei ole hyvästä. On aina hauska hieman muuttaa biisejä keikoille ja lisäillä uusi jekkuja, Ari miettii.
M U U T K A T S A S T E T U T
ROCKET MOTORS
Suomen hienoin ja maailmalla tunnetuin surfyhtye Laika & The Cosmonauts lopetti toimintansa hiljattain, mutta onneksi Turusta ilmoittautuu vahva yksikkö tämän huutavan puutteen täyttäväksi tahoksi. Rocket Motors on edellä mainitun orkesterin ohella oiva esimerkki siitä, kuinka historiallisesti balsamoitu lajityyppi taipuu omannäköiseen työstöön, kun ideoita ja tietotaitoa riittää. Kokonaisen 14 kappaleen verran instrumentaalista ilosanomaa paketoinut yhtye ulottaa matkalla jalkansa niin Kalifornian, Tohmajärven kuin Marsinkin kamaralle, eikä joudu seikkailuissaan hädän valtaan täpärimmälläkään hetkellä. Pääosassa on kokoajan Huge Waxerin sivaltava kitara, jossa twangia ja atakkia piisaa. Svengi on kauttaaltaan kova, urut ujeltavat taustalla yksinäisesti, torvet ja kuorot luovat pahaenteistä tunnelmaa. Rocket Motorsin luulisi aiheuttavan värinöitä alan harrastajien keskuudessa kotimaisten pienten harrastajapiirien ulkopuolellakin. Syytä ainakin olisi.
PARKSIDE LIGHTS
Tamperelaiskvartetti takoo modernia jenkkirockiaan todella taitavasti.Aseenaansillä onTeppo Tuomisto, persoonallisen äänenvärin ja ajanmukaisen vibraton omaava vahva solisti. Muunkin miehityksen soitto on täysin ammattimaisella tasolla ja soundi jytäävät. Parkside Lights on opetellut jenkkiemon estetiikan niin pieteetillä – aina englannin kielen aksentin mukaan lukien – että sitä on vaikea uskoa suomalaiseksi demobändiksi. Asian kääntöpuoli on vain se, että yhtyeestä jää mieleen vain maneerit, eivät kappaleet. Demon neljä kappaletta ovat muodollisesti kelpoja, mutta kovinkaan omaperäisiä tai puhuttelevia ideoita ne eivät esittele. Näiden saavutusten perusteella yhtyeelle on turha ennustaa menestyksekästä ja pitää uraa, mutta hetkellisen tähdenlennon ajankohta lienee vain ajan kysymys. Euroviisuihin?
POLARTONES
Tämän kuukauden kansainvälisimmästä soundista vastaavat pirkanmaalaiset. Polartonesin nimi voisi hyvin olla The Heinoset, sillä yhtyeen jokainen jäsen kantaa tätä sukunimeä, mutta yksi ei kuulu sukuun. Hyvin ajanmukaista ja pätevän oloista indierockia väki veivaa. Etenkin V.V. Heinosen vokaalit viehättävät välittömästi notkeudellaan ja äänenväriltään. Avauskappale I Feel Alive käynnistyy strokesmaisissa tunnelmissa, intensiivisesti ja kiihkeästi nouseva draamankaari tuo lopun viuluineen mieleen Arcade Firen. Story Many Times Told on astetta klassisempi siivu, jonka kertosäkeessä viljeltävä Morrisseyltä peräisin oleva lallattelumaneeri on hauska viite, joka toimii myös tässä kontekstissa. Polartones hallitsee modernin indiepopin muotokielen, mutta näiden kahden kappaleen jälkeen siltä odottaisi seuraavaksi kuulevan jotain, mikä paljastaisi yhtyeen oman, ainutlaatuisen olemuksen. Lahjakkaat Heinoset jättävät demollaan erittäin lupaavan vaikutelman. Toivottavasti nämä lunastetaan seuraavalla kerralla.
THE DEATH OF GAGARIN
Tapahtumajärjestäjäjätti livenationin markkinoimana isoja keikkoja soittanut The Death Of Gagarin on oletettavasti vain askeleen päässä levytyssopimuksesta. Yhtye on kehittänyt idean massiivisesti soivasta jamirockyhtyeestä. Avausraita Soul Full Of Love tekeekin heti vaikutuksen groovellaan. Viulut ja puhaltimet soittavat juurevaa boogieriffiä ja tunnelma on suureellinen, se todellakin täyttäisi stadionin. Erittäin onnistunut ja rytmiikaltaan jännitteinen sovitus muovaa kappaleesta vaikuttavan ilmestyksen. Kakkoskappaleen alun blacksabbathriffittely on vain hämäystä, sillä varsin eppisestä avaruusjamista on siinäkin lopulta kysymys. Helsinkiläisyhtyeen ekstaattisesta ja eksoottisesta musiikista tulee vahvasti mieleen Von Herzen Brothersin ja Kula Shakerin pseudomystiikka, mutta yhtye pistää peliin vielä annoksen jämäkkä seiskariboogieta. Liekö tämä sitten jonkinlaista retrohenkisen popularisoinnin tulosta, mutta touhusta paistaa pidemmän päälle kaiken ammattitaidon läpi turhan päiväinen makeilu ja fiilistely. Soinnillisesti kiehtova yhtye on varmasti kovaa kamaa livenä, mutta levyltä kuunneltuna kappaleiden jamitusaspekti saa siinä määrin tilaa, että itse sävellyksiltä alkaa kaipaamaa enemmän substanssia ja yllättävyyttä.
PIECEMAKER
Tamperelainen Piecemaker on tiedetty Soundin taajuuksilla jo pidempään erittäin osaavaksi orkesteriksi. Progressiivista rockiaan se tahkoaa uudella Harder -ep:llään vähintäänkin edellisten kiekkojensa malliin. Sävellyksellisessä, sovituksellisessa sekä henkilökohtaisen virtuositeetin kirityksessä on myös menty jälleen askel eteenpäin. Demon avaava Freedom sisältääsporttisen riffittelyn ohellavarsin toimivan kertosäkeen. Funkympi Break Me on sävellyksenä melko turha rypistys, mutta antaa tilaa Pekka V Louhimon hurjille laulujänteiden revityksille, kerrassaan hurja laulaja! Slovari ’45 yhdistelee sävykästä jazzsoinnuttelua ja asenneriffittelyä melko mustavalkoisesti mutta mielenkiintoisesti. Yltiötaitava yhtye tulee peipanneeksi itsensä kuitenkin itsensä (ehkä vahingossa?) muusikkomusiikin paitsioon.Piecemaker on tyylissään valmis ja erittäin varteenotettava yhtye, mutta kaupallisesti ajateltuna sen ongelmaksi voi koitua se, ettei se elä ja kommentoi aikaansa. 1980- ja 1990-lukujen opistomuusikkoestetiikka voi olla vaikeaa lanseerata massamuodossa hitaille härmäläisille. Muusikkolehtien demopalstoilla yhtyettä tullaan kiittämään jatkossakin ammattitaidosta.
FERAL BURN
Feral Burin musiikin avainsanat ovat hardrock ja powertrio -kokoonpano. Avausraita Rawhide Cowboy viittaa paremminkin päristelyyn kuin arkaaiseen, syvään americanaan. Perusjyystöstä tulee ensimmäisenä mieleen (yllättäen) Peer Gynt, mutta varsin omanlaisekseen yhtyeen sointi värittyy bluessävyjen, kasarihevikoukkujen ja etenkin runsaan stemmalaulannan myötä. Minor Hero ei oikeastaan lisää mitään reseptiin, mutta varsin tarttuva purkkapallo se on. Päätösraita Midnight Rose ei ole biisinä sekään mikään älynväläys, mutta sen kertosäkeen grungemaiset lauluharmoniat tuovat siihen ison annoksen tarttuvuutta ja mielenkiintoa. Nokkamies Mark Tuomala leipoo Stratocasterillaan vanhan liiton kepittäjien hengessä varsin notkeasti ja taitavasti. Koko koplan yhteispeli on erittäin tiukkaa teknisessä mielessä, mutta se kaipaisi vielä silauksen sovituksellista ja soinnillista puhuttelevuutta ja sävykkyyttä. Perinteinen ja geneerinen hardrock on harvoin mielenkiintoista ja tuoretta. Feral Burn onnistuu tässä lähes mahdottomassa tehtävässä.
KOALIA
Oululainen Koalia soittaa modernia, verevää poprockia. Yhtyeen kappaleet eivät ole aivan tavanomaisinta osastoa ja kierous on musiikin avainsanoja.Groovysti rokkaavat India ja Holiday In The Skyn tuovat mieleen muiden muassa QOTSAn ja Pixiesin kaltaisia altsupoppareita. Colours On Your Side ja Universal Face kertovat puolestaan pyrkimyksestä britti-tyyliseen, tunteikkaampaan laajakangasilmaisuun. Melodian ehdoilla biiseissä siis pitkälti mennään, ja hyvä näin. Vuodesta 2008 lähtien toiminut porukka on saavuttanut nopeasti tason, jolta se voi korottaa korkeammalle Suomi-indien liigaan. Koalian ensidemo on soundeja myöten hallittu tuotos: soitto toimii, sovituksissa on mietitty tarkkaan myös kappaleiden sointiasua, etenkin alataajuudet on otettu harvinaisen hyvin haltuun. Ensiesittäytymisellä Koalia antaa itsestään vielä hivenen hahmottoman kuvan. Ilmaisullista hajontaa ja suoranaisia tyylirikkoja on vielä liikaa – kuten myös keskinkertaisia melodioita. Yhtyeen kannattaisi satsata nyt tunnistettavan bändisoundin ja vahvan yleistunnelman kehittämiseen.
SAARNAAJA
Saarnaaja on vähintäänkin mielenkiintoinen tapaus. Mikäli saatekirjeeseen todella on uskomista, soittavat yhtyeessä tekijämiehinä tunnetut Timo Kiiskinen, Hande Virkki sekä Seppo Vainio. Superyhtyeen laulajana toimii paremmin jooga-guruna tv:stäkin tunnettu Petri ”Rähjä” Räisänen. Totuuden nimissä on sanottava, että demo meinasi mennä saman tien roskiin, sillä erehdyin pitämään sitä vain huumehuuruisena treenikämppähäröilynä. Todellisuudessa Saarnaaja nauhoitti 14 biisiä livenä kahdessa kolmen päivän sessiossa, ja niistä rankattu kuuden biisin näyte toimii nyt näiden mieltä avartavien sessioiden dokumenttina. Saatteen mukaan ideana oli tehdä ”jotain vapauttavaa ja uutta musiikin alueella”. Minun mielessäni tämä äänitaide ankkuroituu vahvasti Sielun Veljien ja 500 kg lihaa:n sekä muiden punkista raakaa elinvoimaisuutta saaneiden avantgardeyhtyeiden yhteyteen. Edesmenneen oululaisen Bad Wugum -yhtiön tallissa tällaista häröilyä julkaistiin riesaksi asti. Tuhnuisella äänitteellä on paikoin myös mielenkiintoista ja kriittistäkin sanomaa, mutta myös paljon päämäärätöntä ja löysää rankistelua, joka on kai seurausta improvisoinnista. Räisäsen laulua voi arvioida lähinnä vain turkkalaisilla kriteereillä. Lyriikoissa ”Bukowski panee kuolemaa perseeseen”.
ROYAL LIPS
Roisisti rokkaavalla Royal Lipsilla on hauskasti nimetty solisti, Pyro Kitty, jonka äänessä on voiman lisäksi laaja ilmaisullinen skaala. On sanottava, että ääni on paikoin myös teennäinen ja rasittavan kuuloinen. Kuopiolaisyhtyeen musiikin yleisilme paikantuu jonnekin garagen ja indien välimaastoon, eikä se halua tyytyä ratkaisuissaan vanhoihin formuloihin. Broken Record –ep:n kappaleet sisältävät lukuisia kiinnostavia riffejä ja sovitusideoita, mutta lopulta niistä ei tahdo jäädä mitään käteen. Yhtyeen ennakkoluulottomuus ideoiden suhteen on positiivista laatua, mutta toisaalta se kelaa ilmaisussaan myös useita provokatiivisen mimmirokin tyypillisiä maneereita. Muita kappaleita rakenteellisesti tiiviimpi Reach The Sound rokkaa tykeimmin, ja kiteyttää jutun juonen. Toistaiseksi vakuuttavampaa onkin se, että demolla yhtye on löytänyt oman soundinsa. Äänimaisemassa on paljon hienoja detaljeja, kaikuja ja rahinoita, ja lo-fi henkinen yleissoundi on rupinen, ilmava sekä hapokas juuri sopivassa suhteessa. Englannin kielen ääntämys on äänitteen ainoa muodollinen virhe.
VIRGIN DREAM
Nuori hämeenlinnalaisorkesteri teki vaikutuksen taidoillaan jo edellisellä demolla. Tyyliltään yhtye on myös mennyt rahtusen kiinnostavampaa ja omaleimaisempaan suuntaan. Avausraita Nothing riffittelee varsin mehukkaasti, ja etenkin kitaraosastolla on löydetty niitä peräänkuulutettuja kiinnostavampia koukkuja ja soundiratkaisuja. Kakkosraita Jellyfish toimii yhtä lailla hyvin. Päätöskappale Die, Die, Die on sen sijaan sitä viimeksikin parjattua teiniangstirockia (tai hölmöä sisäpiirihuumoria), mitä on kuultu näillä leveyksillä jo tarpeeksi. Ongelmat ovat konkreettisimpia yhä lauluosastolla, mutta toki tähän vaikuttaa myös solisti Valtterin ikä. Etenkin hiljaisissa, puhtaissa kohdissa ollaan pulassa. Hidasta kehitystä tapahtuu koko ajan, ja siihen on uskottava. Seuraavalla demolla erityisesti laulutuottamiseen ja miksaukseen kannattaa panostaa, kuten myös laulunkirjoittamiseen. Nousussa kuitenkin ollaan!
MIND INFECTION
Lappeenrantalainen rockjyrä Mind Infection laulaa huikentelevasta, kliseisestä rockelämäntavasta, vaikka sällit joutuvat epäilemättä näyttämään henkkarinsa siiderikaupassa. Välillä porukka on vaarassa mennä myös musiikissaan turhan show -viihteen puolelle. Chaos Cityn-ep:n avaava nimiraita on perushardrokkia sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka melodia ei säväytä, on draivi kuitenkin hyvä. Sankarilisesti jyräävän Alive’n’Kickinin ”menuettimainen” b-osa pistää jo hymyilyttämään, tämähän onkin ehtaa jääkiekkomusaa! Shuffle-kompilla etenevä, tunnelmaltaan vanhahtava R’n’R State Of Mind lähentelee jo Status Quota. Ihan asiallista soittoa kiekkoonneksi sisältää ja sounditkin toimivat myös mainiosti. Vokalisti Anan ärjyntä on myös varsin uskottavan kuuloista, ja äänenvärinsä muistuttaa väriltään jännästi Bruce Dickinsonia. Mutta, tarvitseeko Suomi lisää Mötley Cruen kukkoilevia opetuslapsia? Menkää myspaceen ja päättäkää itse.
TOOTHPASTE
Tamperelainen Toothpaste on vaihtanut laulukielensä englannista suomeen, nimi on kuitenkin yhä ehtaa amerikkaa. Demon aloittavassa Kun ajetaan asuntoautolla -kappaleessa on kesäinen, keinuvasti groovy duuritunnelma. Naivistisessa matkakertomuksessa huomio kiinnittyy kuitenkin kiusallisesti suomen kielen erikoiseen rytmitykseen, eikä lopputulos ole täysin luonteva. Kappaleen mahtipontinen kuorolopetus tuntuu myös irralliselta kepeään yleisilmeeseen nähden. Arkipäivän elokuvamainen luonne on hauska, woodyallenmainen boogie-kuvaelma nörttipojan rankasta päivästä. Ison kollektiiviyhtyeen soinnissa viehättää soittimien ja laulajien runsaus, ja laajan soitinarsenaalin myötä sovitukset saavat myös yllättäviä lisäulottuvuuksia. Solisti Kimmo Kortelainen ei ole erikoinen laulaja. Usein hän tuo mieleen Karkkiautomaatin aikaisen Janskun, ja hänen ilmaisustaan välittyy samankaltainen innostus ja läsnäolo. Toothpaste ei ota itseään liian vakavasti, ja se on hyvä. Jatkossa tarvitaan kuitenkin entistä parempia kappaleita.
FELIS DOMESTICUS
Eteläpohjalaisen Felis Domesticusin musiikki nojaa tunnistettavasti Suomi-progen eri kerrostumiin. Ensimmäinen vertailukohde on Absoluuttinen Nollapiste, mutta takaa paljastuvat myös absojen esikuvat. Maailman viimeinen päivä -omakustanteen aloittavassa nimikappaleessa yhdistyy fynky yhtyesoitto ja viekoittelevan sensuelli lounge-tunnelma. Vaikka kitarariffin ylenpalttinen kertaus nakertaakin sävellyksen tehoa, on vaikutelma varsin persoonallinen. Yhtyeessä on selkeästi kunnianhimoa sekä taitoa niin säveltämisen kuin soittamisenkin suhteen, mutta se ei lunasta kaikkea potentiaaliaan vielä. Demolla yhtye sortuu paikoin turhaan brassailuun, vaikka yhteispelissäja yhtyesoinnissa olisi melkoisesti tarkastamisen varaa. Solisti Salmisen täytyy olla myös jatkossa tarkkana vireen kanssa. Kun nämä puutteet on korjattu, voi ilmaisuun vasta keskittyä täysipainoisemmin. Ei voi olla maaliskuu päättää äänitteen varsin puhuttelevissa ja eeppisissä tunnelmissa, mutta tarvitsisi toimivamman toteutuksen avautuakseen.
WAURIO
Pientä kilpailumenestystäkin saavuttanut Waurio on löytänyt otteisiinsa varmuuden jo hyvän aikaa sitten. Rohkaisevan palautteen myötä yhtye tavoittelee nyt tosissaan paikkaansa suomirokin eturivistä. Täsmäajattelun seurauksena omaperäisemmät ratkaisut ovat saaneet väistyä sulavuuden ja mahtipontisuuden saadessa enemmän sijaa. Avausraita Unelmien Maata leimaa turhankin tutun oloinen mollimielinen tunteilu ja herkistely ja maisema on paremmin tuttu iskelmämusiikista, jota nykyään niin usein raiskataan kevytheviriffeillä. Ei mitään uutta -kappaleen usein toistettavat ”laulukoukut” ovat todella rasittavan kuuloisia, mikä on harmi, sillä muutoin siinä on sävellyksellistä potentiaalia. Demon päättävä Heikko kuulostaa siltä kuin Kent soittaisi Apulantaa. Se on suotta laitettu viimeiseksi, sillä vasta siinä yhtye onnistuu kunnolla rokkaamaan. Stadilaisrokkarit tuntuvat jättäneen mielikuvituksen suotta syrjään hittihakuisuudessaan. Onnea kuitenkin valitsemallanne tiellä.
UNDERFLOOR
Underfloorin juuret ulottuvat 1990-luvuille asti, jolloin kolme neljäsosaa orkesterin miehistä soitti Thanks For Nothin’ -nimisessä pumpussa. Vuonna 2007 pitkästä aikaa yhteen kokoontuneet musikantit jatkoivat myös musiikillisesti siitä, mihin aikoinaan oltiin jääty. Optimaalisessa tilanteessa yhtyeen metallinen (post)grunge voisi olla jopa muodikasta jonkinlaisen ysäri-retron suosion aallonharjalla. Underfloor vertautuu selkeimmin Alice In Chainsiin ja Soundgardeniin kuin mihinkään itsetietoiseen ja nostalgiseen tyylittelyyn. Demon kappaleet ovat varsin päteviä riffiryppäitä, mutta ne tuskin onnistuvat herättämään kovin suurta kiinnostusta muissa kuin alan harrastajissa. Muutama tarttuva kertsi ei tekisi niille pahaa. Vaikka solisti Sami Hänniseltä voisi odottaa suurempaa tilanottoa ja antaumusta, on hänen vokaaleissaan sopivasti nasaali soundi lajityyppiin nähden. Muustakaan miehistöstä ei varsinaista heikkoa lenkkiä löydy. Seuraavaksi yhtye voisi miettiä sitä, kuinka näistä vaikutteista saisi aikaan persoonallista materiaalia.
MYFOREVER
Turussaon oltu perillä Rasmuksen ja Himin liikeistä. Näiden sekä muiden muodikkaiden hiuskiinnerokkareiden innoittamana alkunsa saanut My Forever tekee modernia nyyhkymusaa rankoilla soundeilla. Avausraita Surf Or Die etenee säkeistössä enteilevän nykivästi ja siinä takuuvarma hittikertsi. A Boy Who Will Never Save The World on yhtä lailla menevän rock-kappaleen merkit täyttävä teos, mutta sentimentaalisessa ennustettavuudessaan se on jo raskasta kuunneltavaa. Yhtyeellä on rockin soittamisen perusteet mallikkaasti hallussa, mutta näkemystä puuttuu. 01 Second -mahtiballadin väliosan rumpusovitus on yksi esimerkki toimimattomasta kunnianhimoisuudesta. Kun sävellyksissä ei ole koukkua, on niitä vaikea pelastaa makeilla, ”lähes autenttisilla” maneereilla tai kikkailevilla väliosilla. Hassusti ja harhaanjohtavasti Mixtapeksi nimetty demo osoittaa tyylitajuttomuutensa lähes jokaisella osa-alueella. Sen sijaan demo on mainio insinöörityön näyte siitä, miten läppärin Manley- ja Nuendo-softilla voi tehdä ihan asiallista, lähes studiotasoista soundia.
SUPER FALLOS BROS
Hassunhauskasti nimetyn vihantilaisviisikon demon avaava Audio Junkies ei lähde kunnolla potkimaan missään vaiheessa eikä melodiakuluissakaan ole tarvittavia koukkua. Pohjalaisnuorukaiset eivät vaikuta ottavan itseään liian tosissaan, mutta intoa ja kieromielistä asennetta heillä on keskiverto demobändiä enemmän. Vessanpöntönvetäisyyn päättyvä keskiraskaasti riffittelevä avaus ei anna kuitenkaan totuudenmukaista kuvaa yhtyeestä. Kaksi seuraavaa kappaletta ovat huomattavasti tummasävyisempiä, emo-indie-akselilla liikkuvia vetoja, ja hieman viistosti niiden tunnelma asettuu yhtyeen humoristiseen imagoon nähden. Kappaleista etenkin Pictures toimii, mutta se tarvitsisi lisää tiukkuutta sekä paremmat soundit. Alle parikymppiset jannut ovat oikealla tiellä, mutta vielä tarvitaan lisää treeniä.
MUSTA LISTA
Helsinkiläisen Mustan Listan kappaleet ovat simppeleitä ja maanläheisiä ja yhtyeen musiikillisina verrokkeina voisi pitää vaikkapa Juice Leskistä tai Sigiä. Musiikin tavanomaisuudesta johtuen sanoitukset varastavat kuuntelussa suurimman huomion, ja tältä osin ”monissa liemissä marinoitujen komponenttien” korkea keski-ikä kuuluu varsin positiivisella tavalla – kypsyytenä ja realismina. Demon aloittavan Huudan -kappaleen rytmiikka ei tahdo luonnistua rytmiryhmältä millään, ja tämä häiritsee kappaleen kuuntelemista melkoisesti. Tätä seuraavat Hiljaa kuunnellaan ja Tehdas ovatkin tasapainoisempia ja onnistuneempia raitoja kaikin puolin. Finnvoxilla isolla rahalla masteroitu kiekko soi pätevästi, mutta äänityksestä ja miksauksesta johtuen yleissoundi on silti turhan sekava. Kaikesta voi päätellä, että yhtye toimii jäsenilleen vain hyvänä harrastuksena. Ilo välittyy.
SKIZMA
Vaikka kuhmolainen SkiZma edustaakin metallimusiikkia, otettakoon se tähän kimaraan muistutukseksi siitä, että hevidemojen kuoriin kannattaa laittaa asiasta maininta, mikäli haluaa tuotoksensa menevän perille asti. Suomen kieli ja äkkiväärä progressiivisuus ovat seikkoja, jotka tekevät Skizmasta keskivertoa kiinnostavamman aktin. Rytmiryhmä sukkuloi tarkkana tempojen ja tahtilajien viidakossa, ja kitarariffit tulevat kuin tykin suusta, toisinaan yllytään myös melkoiseen guitarheroismiin. Ongelmallista puolestaan on, että melodisesti kappaleiden lukuisat osiot ovat todella köyhiä. Lisäksi laulutulkinnoista puuttuu läsnäolo ja sitä kautta myös karisma. Suunnaton onnistutaan miltei tärvelemään nolon väliosalaulun avulla. Tämä menee varmasti osaltaan olosuhteiden ja studiotietotaidon piikkiin, sillä demoa vaivaa yleisestikin soundin tunkkaisuus ja tuotannon huolimattomuus.
DYING FIRE
Porvoolainen Dying Fire on hämmästyttävän osuva esimerkki siitä, kuinka heavy on kolonisoinut suomalaiseen kevyen musiikin ilmastoa. Nykyäänhän heavykitarat soivat lähes jokaisessa radioiskelmässä ja ipanatkin kuuntelevat mieluummin mättöä kuin heille sopivaa lallattelua. Dying Dire määrittää tyylisuunnakseen melodisen powermetallin, vaikka sen musiikki on perusrokkia. Varsin sovinnaista, ja jopa iskelmällistä sellaista. Toki kitaroissa on tarpeettoman yliohjatut ja kompressoidut särösoundit, ja sävelkulut ovat niitä kohtalokkaista sekvenssejä, joiden tahdissa baareissa itketään tuoppiin. Tämä möhkäle liikkuu miltei hurriganesmaisen suoraviivaisesti eteenpäin, ja solisti Mika ”Singer” Lönnström ärjyy päälle niin tuimasti kuin suinkin, mutta melko valjuksi kokonaisuus jää. Taustabändi osaa kompata ja myös vähän tiluttaa, mutta mitään muuta maininnan arvoista siinä ei ole.
STAGLADY
Lappeenrantalaisen Stagladyn missio on tarjota jokaiselle jotain. Viisikon vilpitön tavoite kuulostaa miltei ihanteelliselta liikeidealta, mutta valitettavan huonosti se sopii aloittelevalle yhtyeelle. Yhtye soittaa melodista poprokkia suurella tunteella ja sydämellä ja pistää kaiken osaamisensa peliin, mutta valitettavan keskinkertaisiksi yhtyeen edesottamukset jäävät kaikilla osa-alueilla. Komppi saisi olla jäntevämpi, kitarasoundeissa saisi olla enemmän variaatiota ja draivia. Laulaja Tinin rahkeet eivät tahdo riittää vaativimmissa melodiakuluissa. Jatkossa laulun äänittämiseen kannattaa myös paneutua kunnolla, ja esimerkiksi stemmoilla voisi koittaa tukea solistia kertosäkeissä. Viidestä kappaleesta ainesta on lähinnä demon vanhahtavasti ja kotoisasti rokaten aloittavassa Oldissa ja räväkämmässä, eeppisemmässä päätösraidassa, Unavailablessa. Staglady menee seurantaan.