NOTHING RIGHT LEFT
Todella harvoin tulee vastaan näin hyviä biisejä. Lohjalaisen Nothing Right Leftin demon avaava Welcome To The Narlia on todellinen helmi rockbiisiksi. Jos se olisi Negativen uusi single, tulisi siitä varmasti suuri hitti. Tyyliltään Nothing Right Left on kuitenkin Tampereen pandarokkareita popimpi ja juurevampi. Monin paikoin yhtyeen todella tiukasta soitosta tulee mieleen Foo Fighters. Toista tyylillistä ääripäätä edustaa dramaattisempi ja herkempi laita, josta tulee mieleen esimerkiksi Muse. Yhtyeen kappaleissa viehättää niiden konstailemattomuus. Sisällön painavuus ei tarvitse tuekseen väkinäistä kikkailua, kun melodiat ovat parasta a-ryhmää ja kappalerakenteet toimivia. Toisen ässäpiisin, vastustamattomasti rokkaavan Sunsetin, kitaroihin on säädetty aivan järjettömän tyylikkäät soundit. Kitaransoitanta on välillä lipsahtaa turhan heavy -liruttelun puolelle, mutta oikealla kaistalla kuitenkin onnistutaan pysymään. Jatkossa kepittäjät voisivat miettiä hieman tyylitajun ja tekniikan keskinäisiä suhteita. Niiden ei tarvitse kuitenkaan olla toisiaan poissulkevia asioita. Laulaja-kitaristi Teemu Ruuskan grungehtavassa laulussa on kahmalo kaupalla voimaa ja sävykkyyttä. Äänen säröytyessä tulkinnoissa on todellista rockia. Viisiraitaisen demon kolme viimeistä kappaletta eivät kykene täysin pitämään korkeaa tasoa yllä, mutta jos ja kun yhtye saa tehtailtua lisää aloituskaksikon tasoisia kappaleita, luulisi levytyssopimuksen saamisen olevan vain ajan kysymys. Vaikka aivan täysipainoisesta suorituksesta ei olekaan kysymys, kiilaa Nothing Right Left voittajaksi kahden napakympin ansiosta.
NRL:n basisti Mauri Länsimäki, onneksi olkoon demovoitosta! Nothing Right Left on saanut pakettinsa kuntoon varsin nopeasti. Kerrotteko tiivistettynä yhtyeen tähänastisen historian?
– Kokoonpanomme saavutti nykyisen muotonsa ja puhkesi kukkaansa vuoden 2005 ensimmäisellä neljänneksellä, jolloin viimeisinkin jäsenemme löysi tiensä tähän koko perheen henkireikään. Jokainen näistä kaverusporukan jäsenistä on kuitenkin puuhastellut erilaisten bänditouhujen parissa jo pitkälti toista vuosikymmentä. Osittain yhdessä, osittain erikseen.
– Yhteen pelaaminen alkoi mallikkaasti ja ensimmäiset julkaisukelpoiset nauhoitukset tehtiin vuoden 2006 aikana. Näitä nauhoituksia olemme sitten saaneet ujutettua soimaan mm. erilaisiin lumilautailu -tuotoksiin näköradion puolella, josta on tullut mukavaa palautetta ja huomiota. Jokseenkin verkkainen nauhoittelu- ja keikkailutahti on lisännyt arvokasta treeniaikaa, ja nyt sitten vihdoin tuoreimman julkaisun myötä on tarkoitus aloittaa aktiivisempi keikkailu. Valmiina ollaan!
Kappaleenne ovat melodioiltaan melko klassisia lauluja. Ketkä ovat suurimpia esikuvianne biisintekijöinä?
– Bändin kantava voima ja biisintekijä Teemu Ruuska on kuunnellut koko ikänsä 60- ja 70-luvun meininkejä, eikä varmaan yllätä, että Beatlesit nousee esiin tässä yhteydessä. John Lennonin mieletön melodiataju on siis vaikuttanut positiivisesti myös Teemun tapaan synnyttää ja työstää biisejä. Tuoreemmista artisteista ja bändeistä samankaltaista innostusta on aiheuttanut Matthew Bellamy sekä Dave Grohl. Nämä herrat vain saavat toimivan paketin aikaiseksi.
Kuinka onnistuitte saamaan Sunset -kappaleeseen noin komeat kitarasoundit?
– Nauhoittava aputuottajamme Ilpo Satuli sai ruuvattua yhdessä Teemun ja kitaristimme Anssi Virtasen kanssa jostain vanhasta Peaveyn putkicombosta hyvänkuuloista ääntä ulos. Ja luultavasti perus nauhoitusteknisten toimenpiteiden jälkeen ääntä on muokattu rajusti erilaisilla softilla ja bändin poistuttua studiosta ne on äänitetty salaa uudelleen jollain avaruusajan laitteilla. Tiedä häntä?
– Se on myös tuo Anssi, joka on kova poika ruuvailemaan ja vääntelemään nuppeja ja potikoita, tarkoituksenaan metsästää juuri sitä oikeata soundia. Siinä menee treeneissäkin pasmat sekaisin eikä soitto kulje, jos ei se middle olekaan juuri oikeassa ilmansuunnassa sen hetkisten delay -säätöjen kanssa.
Trionne neljäs jäsen, kitaristi A. Virtanen, harrastaa puujalkavitsien kehittelyä. Saisiko näytteen Virtasen tuotannosta?
– Viimeisten tietojen mukaan hän on kuulemma lopettanut puujalkavitsien kehittelyn ja siirtynyt hollantilaisten puuKENKÄvitsien genreen. Näytteet näistä vitseistä ovat vielä työn alla…
M U U T K A T S A S T E T U T
WATERLOO
www.myspace.com/waterlooband
Jos oikein asennoituu, niin Waterloon musiikissa voi kulla hivenen Abbaa. Vaikka helsinkiläisyhtyeen viitekehys onkin melodinen powerpop, niin yhtä lailla maailmoja syleilevää ja miellyttävästi soljuvaa musiikkia porukka myös soittaa. Tämä on kehu. Kitarat soivat heleästi, komppi rullaa ryhdikkäästi ja stemmat pitävät vireensä. Yhtye sukkuloi rakastamiensa esikuvien välimaastossa melko tunnistettavasti, mutta onnistuu perustelemaan vaivatta synteesinsä olemassaolon. Folkmainen She Said löytää kotinsa Skotlannin nummilta. Strokesia sovitukseltaan melkoisesti muistuttava Ride ei jää laadullisesti edellisestä paljon jälkeen. Seuraava luonnollinen askel yhtyeelle on pitkäsoitto, jolle luulisi julkaisijan löytyvän. Tällaista jälkeä syntyy kun sydän ja vankka osaaminen kohtaavat!
DEPRESSURE
Masennuksesta on itäsuomalainen taide tehty. Ja vankalla käsityötaidolla se on työstetty. Joensuulainen Depressure taitaa raskaan ja tummasävyisen progen spektrit todella hienosti. Yhden miehen itsetutkiskelusta oikeaksi yhtyeeksi kasvanut Depressure on yhä Antti Heikuran tiukassa komennossa, mutta kuulostaa aikaisempaa dynaamisemmalta. Taustatuekseen niekka on saanut osaavia musikantteja, ja etenkin rumpali Jarno Väänäsen tiukka tatsi vakuuttaa. Heikuran mollissa rypevät sävellykset ovat uljaita ja niiden kiireetön progressiivisuus merkitsee luontevaa kehittelyä väkinäisyyden sijaan. Taustalla kummittelee vahvasti 1970 -luvun alun Pink Floyd, mutta sointi on modernimpi, raskas ja samaan aikaan ilmava. Demon ollessa kyseessä on tuotannolle annettava myös arvostusta. Hienoa työtä, kiitos ja kumarrus.
THE WOOSE
Vaikka The Woose olisi sinulle uusi tuttavuus, niin tiedät todennäköisesti sen solistin. Pihtiputaalaisyhtyeessä laulaa Idols-finalisti Pete Parkkonen. Yhtyeensä tyylilaji on hevimmän laidan grunge, erityisesti siitä tulee mieleen Soundgarden. Parkkonen on selkeästi myös yhtyeensä tähti, mutta komeasti muukin miehistö leipoo. Kitarat sahaavat mureasti dissonoivia boogie-riffejä ja rytmiryhmä takoo kellon tarkasti. Oikeastaan demolla on pielessä vain kappalejärjestys. Hienolla kitarariffillä käynnistyvä City Queen on promootiomielessä sijoitettu hölmösti toiseksi, vaikka se on avausraita Railsia selkeästi parempi kappale. The Woose on osaava ja asiallinen yhtye ja toivottavasti se saa levyttämään päästessään ansaitsemansa tuottajan. Vapise Ari Koivunen!
THE EVERGLADES
www.theevergladesband.com
Brittirockin perinteitä vaaliva The Everglades on itselleni uusi mutta erittäin tervetullut tuttavuus. Taustaa orkesterilta kuitenkin löytyy jo muutaman demon verran ja sen myös kuulee. Charmantti yhtye ei heitä kuuntelijan niskaan väkinäisiä vetoomuksia vaan hurmaa maltillisesti ja päättäväisesti. Kitarakvartetin kokonaissointi on tyylikkäässä balanssissa, ja äänite on teknisessä mielessä täysin levytasoista kamaa. Demolla on kaksi tasavahvaa kappaletta: boogiehtava pubrock-pala You Can Be My Radio sekä beatlesmainen balladi Stranger. Tarttumapintaa riittää molemmissa, mutta mieli ryhtyy hakemaan välittömästi referenssejä. Jos yhtye onnistuu tekemään itsestänsä vielä astetta kiinnostavamman, kelpaa sen musiikki jatkossa varmasti muillekin kuin traditionalisteille ja alan harrastajille. Kuukauden ehdotonta kärkeä hätyyttelevä kiekko jättää kuuntelijan nälkäiseksi. Orkesterin edesottamuksia seurataan jatkossa mielenkiinnolla.
IMMORTAL ANGELICA
Alkuun jälleen muistutus: jos yhtyeenne tyylilaji on selkeästi metallia, niin osoittakaa demo kursailematta tämän palstan heavy-osastolle. Muutoin ne saattavat jäädä arvostelematta. Jyväskyläläinen Immortal Angelica ei ansaitse millään muotoa tulla sivuutetuksi, sillä se tarjoaa tunnelmallisen metallin kuluttajille rutkasti ilonaiheita. Naisvoittoisen yhtyeen aikaansaama ensivaikutelma puhuttelee erityisesti tiukan soiton ja sensuellin laulun virittämien vastapoolien sekä kappaleiden huolellisten sovitusten vuoksi. Runsaasti kiipparoitu soundi saa entisestään lisää atmosfääriä ja maadoitusta viulusta. Kokonaisuus kestää ja vaatii syventymistä, sillä kappaleissa on kiitettävästi informaatiota, välillä jopa progeksi asti. Hieman kyseenalaiselta idealta tuntuu sen sijaan pakata samoihin kansiin riisutut "ambient-versiot" demon alkuosan kappaleista. Ne kuitenkin osoittavat, että alkupuolen takomisen paikoin alle hautaamat melodiat kestävät myös päivänvaloa. Kokonaisuuden komeimpana jalokivenä tuikkii Ghoulish Siren.
FOTO
Foto erottuu demojoukosta selkeästi edukseen ammattimaisuutensa vuoksi. Yhtyeen jokainen jäsen lienee konservatorionsa käynyt ja taitonsa puolesta porukan voisi olettaa kisaavan aivan eri liigassa. Taitavan yhtyeen musiikista saa jonkinlaisen käsityksen jos kuvittelee Spin Doctorsin soittamassa CMX:aa. Ilmassa on tummasävyistä mystisyyttä ja brassailun makua. Jokainen soittaja saa hetkensä valokeilassa ja soundit ovat ehdotonta pro -luokkaa. Olisiko syynä sitten materiaalin epäkeskoisuudesta seurannut puhuttelemattomuus, kun orkesteri ei ole lähes kymmenen toimintavuoden aikana päässyt isommille apajille? Jos näin on, niin kohdistaisin sormen ensinnä kappaleiden sanoituksiin, toiseksi yhtyeen ilmaisun itsetietoiseen ja vakavaan kokonaisilmeeseen. Demo kipuaa silkkojen teknisten ansioidensa vuoksi kärjen tuntumaan, sanoo järki. Tunne tulee perässä.
READY FOR THE RODEO
Jo demon ensitahdeista kuulee, että kyseessä on asiallinen tuotos. Helsingin citycowboyt pistelevät stoner-rockiaan melkoisen konventionaalisesti, mutta koska homma toimii kuin häkä, ei tällä ole paljonkaan merkitystä. Soitto rullaa suoraviivaisesti ja pakottomasti, mutta jumittaa oikeissa kohdissa raskaasti. Soundit potkivat ja ovat oikeaoppisessa tuhnuisuudessaan erittäin tyylinmukaiset. Jos yhtye haluaa olla muutakin kuin tyylipuhdas 1990-lukumainen stoner-yhtye, voisi se keskittyä vaikka pohtimaan kappalerakenteita ja ujuttamaan joukkoon muutaman nostatuksen. Nyt jo kohtalaisesti toimiviin vokaaleihin voisi keksiä myös persoonallisempaa lähestymistapaa. Makuasioita toki. RFTR on valmista kamaa tällaisenaankin.
THROW AWAY HEROES
Toiset haluavat pitää rokkinsa "puhtaana" trendeistä ja modernista kotkotuksista. Throw Away Heroes tarjoilee tasokasta ja tiukkaa perussettiä, joka paikoin muistuttaa ehkä liikaakin The Hellacoptersia. Kovin omalaatuisia ideoita demo ei esittele, mutta meiningissä järjettömän hyvä draivi ja soitto on poikkeuksellisen tasokasta. Ainoastaan lauluun kaipaisi hieman lisää ryhdikkyyttä. Konstailemattomia ja toimivia kappaleita on vaikea tehdä ja yhtye suoriutuu tästä itse asiassa melko hyvin. Demon avaava Daddy voisi hyvin olla tämän sesongin retrohitti. Yhtye sopisi mainiosti vaikka The Soulsin kylkeen Spinefarmin artistirosteriin. En ylläty vaikka se sinne päätyisikin.
STRENGTH VAL
Strenth Val tuntee grungen tiet.Pääkaupunkilaistunut yhtye kuulostaa välillä häkellyttävän paljon seattlelaisilta esikuviltaan. Lähtökohtaisesti olisi tietysti kiinnostavampaa, jos yhtyeellä olisi yritystä laajentaa tai modernisoida tyylin kieltä, mutta omassa lajissaan yhtye on kova luu, etenkin jos sille hakee kotimaisia haastajia. Sitten ensidemon treenaus on jämäköittänyt yhtyettä ja soitton on tullut enemmän dynaamisia ääripäitä. Välillä kuitenkin tuntuu siltä, että demon kappaleissa on vain yksi tunnelma. Yhtäältä se johtuu sävelkielestä, toisaalta tutuista, jäyhistä grunge –maneereista, jotka tunkevat alati kappaleiden pintaan. Kappaleiden pitkittäminen progressiivisuuden nimissä ei tunnu aina myöskään perustellulta eikä se lisää niiden "syvyyttä". Alanharrastajilla riittänee kuitenkin arvostusta yhtyettä kohtaan.
ANNIE MALL
Aluksi on syytä oikaista saatekirjeen väittämät. Annie Mallin musiikki ei ole kovinkaan vaihtoehtoista rock-musiikkia. Sen sijaan se on melko turvallista, mutta mukavan pakottomasti groovaavaa rockia, jossa kuuluu 1990-lukumainen tapa käsitellä 1970-lukumaisia vaikutteita. Yhtyeen toinen demo ei ole myöskään millään muotoa kotikutoinen tuotos, vaan taidolla ja näkemyksellä laadittu dokumentti jyväskyläläisyhtyeen tämän hetkisestä tilasta. Yhtyeen suurin yksittäinen vahvuus on laulaja Sini Peltokorven sävykäs ääni, mutta miehistö hoitaa myös leiviskänsä mainiosti. Demolla on kolme tasavahvaa kappaletta, joista tunnelmallisesti bluesahtava Seven Mondays kohoaa suosikiksi. Melodisesti ne ovat kelpoja, mutta pieni tiivistäminen ei olisi niille pahitteeksi.
AARNE SCHMITT
Aarne Schmitt on selvästikin lahjakas kaveri. Hänen akustinen musisointinsa etenee toistaiseksi lähinnä vain laulun ja kitaran varassa, mutta molemmat instrumentit ovat artistilla varsin hyvin hallussa. Folkista ei kuitenkaan ole kyse, vaan tyyliä voisi kuvata 1990-lukumaiseksi unplugged -tyypin pop-grungeksi. Tekijä ottaa vaikutteita myös rytmikkäämmistä mustan musiikin tyyleistä, joita on totuttu kutsumaan sielukkaiksi. Taitavat ja herkät tulkinnat kaipaisivat kuitenkin hitusen lisää heittäytymistä ja omannäköistä karismaa. Olisi kiva tietää, miltä nämä kappaleet kuulostaisivat rikkaammin ja kekseliäämmin sovitettuina. Tällöin melko geneeriset kappaleet voisivat saada myös lisää dynamiikkaa ja sitä myöten myös tarttuvuutta. Tasavahvan kuusiraitaisen suosikiksi nousee hieno Painting The Rain.
MOSESGUN
Karhulasta kajahtaa! Mosesgunin jannut eivät ole enää eilisen teeren poikia, ja kokeneen yhtyeen mekastuksesta kuuluukin vuosien tuoma itsevarmuus. Tyyliltään nelikko asettuu jonnekin southern -vaikutteisen hardrockin ja stoner metallin välimaastoon. Vaikka takovalla juntta-kompilla käynnistyvä aloituskappale Weary eroaa muista kappaleista melodisemman kertosäkeensä ansiosta, kelpaavat itselleni kuitenkin paremmin rankemmin riffittelevät vedot. Muodoltaan pätevien kappaleiden melodioissa ei ole mitään vikaa, muttei myöskään poikkeuksellisen kiehtovaa. Dead Man’s Skinin rauhallisesti vaaniva, ja muita kappaleita polveilevampi ja bluesahtavampi tunnelma puhuttelee vahvimmin. Tiukasti soittava yhtye ei anna aihetta suurempiin nurinoihin. Astetta tyrnimmät soundit maksimoisivat vaikutuksen.
YOLK
Jyväskyläläisen Yolkin altsurockin ja kevythevin väliin tyylillisesti asettuva musiikki venyy paikoin jopa progemaisiin mittoihin. Vaikutelma on taitava, mutta biisit eivät tahdo jäädä mieleen vielä muutamankaan kuuntelun jälkeen. Suurin osa on valmistettu turhan tavanomaisista melodioista ja riffeistä. Laulajatar Suvi Uuralla on kaunis, mutta hieman persoonaton ääni. Iskelmällisiä maneereita hänen kannattaisi hieman karsia ja englannin kielen lausumiseen voisi kiinnittää jatkossa enemmän huomiota. Uhmakkuus kuulostaa hivenen väkinäiseltä ja yhtye on selkeästi vahvimmillaan psykedeelisemmän materiaalin parissa. Sävellyksenä parhaiten toimii demon maalailevasti päättävä hieno Without Any Fear.
KORPIKUUSEN KYYNEL
Hölmön nimen taakse kätkeytyvä yhtye kommunikoi englanninkielellä, vaikka toisin voisi luulla. Samapa se, vakuuttavasti KkK metallista hardrockiaan kuitenkin takoo. Melko tavanomaiseen vääntöön tuo kansanomaista tenhoa yhtyeen nimen lisäksi tinapilli sekä akustiset kitarat, jotka samalla korostavat yhtyeen omaa identiteettiä. Kolme kappaletta sisältävä demo ennen kaikkea on vahva näyttö yhtyeen soitto- ja sovitustaidosta. Maija Nyström on tyyliin kuuluvat elkeet taitava vahvaääninen solisti. Ainoastaan synasoundit kuulostavat halvoilta ja päälleliimatuilta. Kappaleet ovat mukiinmeneviä, vaikka eivät tarjoilekaan varsinaisia melodisia neronleimauksia. Kokonaisuuden onnistunein veto on muita rankimmin jyräävä Season Of Gray.
SHIVERS
Intensiivisyys ja tunnelmallisuus ovat avainsanoja Shiversin lähestymistavassa omaan musiikkiinsa. Tunnelmallisuutta yhtye luo soundivalintojen, kuten ajattomuuden tuntua tuovan pianon, hämyisten tremolo-kitaroiden ja feedbackin avustuksella. Demon mollivoittoisissa ja kohtalokkaissa, jopa hivenen gootahtavissa sävellyksissä on paljon hienoja oivalluksia. Mikä tärkeintä, sanottavaa löytyy, ja muutamat kauneusvirheet ovat korjattavissa lisätreenauksella. Pianisti-laulaja Noora Härkösen äänessä on kaunis vibrato, mutta alarekisterissä se soi paikoin turhan räkäisesti. Englannin kielen aksenttia kannattaa myös vielä hiukan hioa. Shiversin ensidemoon totaalista ihastumista vaikeuttaa myös karut treenikämppäsoundit. Yhtyeeltä on lupa odottaa jatkossa paljon.
ELÄIN
Saatekirjeen perusteella odotin yhtä lisäviitettä puberteettista angstipunkia veivaavien yhtyeiden suureen ryhmään. Yllätys oli positiivinen, sillä nuori joensuulaisorkesteri on tästä viitekehyksestään huolimatta persoonallinen tapaus ja myös paljon muuta. Kvartetin ensidemon kappaleet eivät pihtaile jipoissa ja temmon vaihdoksissa, mutta pysyvät tiukan toteutuksen ansiosta hyvin kasassa. Demon päättävä Esitelmä osoittautuu parhaaksi kappaleeksi ja siinä on kahteen minuuttiin pakattuna kiitettävästi sävellyksellistä tarttumapintaa. Muutkin kappaleet ovat kelpoa jälkeä. Laulaja-kitaristi Timo Torvisella on kireä ja korkea lauluääni, johon tykästyy kyllä pienen totuttelun jälkeen. Äänijänteiden lisäkurituksella laulusta saa varmasti vieläkin enemmän irti, huutokin voisi toimia.
MIEHUUSKOE
Miehuuskoe haluaa haastaa itsensä eikä se salli suomirockinsa sortuvan sovinnaisuuksiin. Yhtyeen laajoja kaaria tavoittelevasta tyylistä tulee mieleen muiden muassa YUP ja Absoluuttinen Nollapiste. Kunnianhimoinen vantaalaisyhtye kompastuu tyypillisimpiin progen sudenkuoppiin: sävellysten johtoajatus tahtoo hukkua tempoilun keskelle. Sävellysten lailla mystisyyttä tavoittelevat sanoitukset kärsivät turhista suomirockismeista. Sinänsä taitavat musikantit soittavat alituiseen taitojensa äärirajoilla selviten siitä kuitenkin kunnialla, mutta esimerkiksi juureva ja sankarillinen soolokitarismi ei oikein istu kappaleiden tunnelmaan. Demon kappaleista Seinä on selkeästi paras sävellys. Osaavalla yhtyeellä on edellytyksiä paljon parempiinkin saavutuksiin, jos se keskittyy nyt olennaiseen.
PONIES TO KILL
Yhtyeen nimi hämää. Ponies To Kill ei ole indiepop -yhtye, vaan varsin tiukka vanhan liiton heavy/hardrockjyrä. Yhtyeen soitossa on hyvä draivi ja kopla on teknisesti täysin valmis, pientä petrattavaa löytyy vain englanninkielen aksentista. Porukan Finfoxilla masteroitu ensidemo soundaa myös varsin vakuuttavalta, tosin kiippareita erottaakseen saa turhan paljon pinnistellä, etenkin soolo -osuuksissa ne voisivat olla rohkeasti pinnassa. Yhtyeen tapauksessa klassisuus merkitsee liiallista konservatiivisuutta. Tällaista hieman aikansa elänyttä jytää tehdään jostain syystä todella paljon. Erottuakseen massasta vaadittaisiin enemmän omaa näkemystä tai poikkeuksellisen painavaa sanomaa. Ystäviä yhtyeen musiikille silti riittänee ainakin live-tilanteessa.
CLUB DE LAY
On kummallista, että mod-yhtyeeksi itsensä luokitteleva porukka julkaisee työnäytteensä näin rumissa kansissa. Tästä syystä kiekko meinasi jäädä paitsioon. Vaikka Club De Lay mainitsee esikuvaksensa muun muassa Oasisin, The Whon ja Kasabianin, on sen musiikki baggy -komppeineen kuitenkin lähempänä esimerkiksi Inspiral Carpetsia tai The Charlatansia. Kovin montaa samantyylistä yhtyettä Suomesta tuskin nykyisin löytyy. Demon raaka autotallisointi on varmasti osaltaan seurausta käytössä olleista resursseista, mutta rosoisuus osataan valjastaa voimaksi. Kappaleet ovat melko tavanomaisia, mutta reteästi hoilotetut kertosäkeet eivät ole lajissaan lainkaan hassumpia. Kun porukka saa soittoonsa hivenen lisää täsmällisyyttä ja onnistuu tekemään vieläkin parempia kappaleita, ottanevat Etelä-Suomen yliopistokaupunkien ladsit yhtyeen omakseen.
THE BIG PENNIES
Lausukaapa nimi ääneen, niin tajuatte vitsin. Helsinkiläisen yhtyeen yhteinen nimittäjä on klassinen rockabilly-trio -kokoonpano. Melkoisen crossoveria porukan rock kuitenkin on funk-sävyineen ja melodisine kertosäkeineen. Triolle on karttunut mittavasti soittokokemusta ja -taitoa – kitaristille erityinen kunniamaininta suotakoon – mutta tästä huolimatta yhtyettä tuntuu vaivaavan pieni kankeus. Temmot voisivat olla useassa kohtaa rivakampia ja komppi voisi rullata letkeämmin. Kontrabassoa on tunnetusti haastavaa äänittää ja tämäkin äänite kärsii hienoisesta alapään sotkuisuudesta ja ponnettomuudesta. Melkoisen kuivasti kiekko soi muutoinkin, laulussa ja kitarassa pieni elvari-kaiku voisi tehdä ihmeitä. Yhtye tietää mitä se haluaa ja tekee sen myös kunnialla. Ei kun lisää rasvaa koneeseen.
MIMOTH
Tampereelle kotiloitunut Mimoth kertoo soittavansa Butterfly-rollia ,jota se ei itsekään ryhdy tarkemmin määrittelemään. Hivenen epäselväksi yhtyeen pyrkimykset jäävätkin tämän äänitteen perusteella, mutta jonkinlaisesta tummanpuhuvasta amerikkalaistyylisestä postgrungesta on kysymys. Yhtyeen musiikki rullaa pakottomasti, ja etenkin rumpalin tatsi on vakuuttava. Solisti Hellskulla on miellyttävä ääni, mutta räikeimpiä maneereita kannattaisi laulusta kuitenkin karsia ja vireen kanssa on syytä olla tarkkana. Nyt laulutulkinnoista jää hivenen yliyrittämisen maku. Mimoth ei ole vielä tehnyt sitä ässäkappaletta, jolla se voisi herättää laajempaa kiinnostusta. Ensidemoksi kolmiraitainen on kuitenkin kelpo suoritus.
METAKKA
Ei voi mitään. Kun suomenkielellä laulettuun säröiseen kitaramusiikkiin niittaa viulun, tulee ensimmäisenä mieleen Lauri Tähkä ja Elonkerjuu. Joensuulainen Metakka on kuitenkin soinniltaan astetta kevyempi ja herkistelyyn taipuvaisempi kuin mainitut pohjalaiset ja yhtyeen sävelkieli on folk-vaikutteista huolimatta enimmäkseen pop. Yhtyeen soitto kulkee kohtalaisen hyvin. Nokkamies Simo Hyvösen laulussa on turhan paljon makeilun meininkiä, mikä syö tulkinnan luontevuutta. Sanoituksien runollinen mahtipontisuus haluaa ottaa maailman haltuunsa, mutta pienimuotoisempi konkretia voisi toimia paremmin. Metakan otollisin yleisö lienee irkkupubeissa. Kansalliseen sarjaan päästäkseen yhtye kaipaisi parempia kappaleita ja lisää persoonallisuutta. Tarina on kuitenkin vasta alussa.
UHMA
Aikaisemmin Paska Kaupunninorkesteri -nimellä tunnettu Uhma työstää nimenvaihdoksestaan huolimatta yhä omaa punkin johdannaistaan. Vaikka yleistunnelma pysyttelee suoraviivaisessa runttauksessa, annetaan tämän lomassa tilaa esimerkiksi diskokompille ja tuplabassareille. Kovasta yrityksestä huolimatta kappaleet eivät jaksa innostaa. Avauskappale Nuole Mun Korvaa! tuo mieleen (teini)huumoriversion Zen Cafesta. Kappaleiden naivistiset riimittelyt ovat parhaimmillaan ihan hauskoja, mutta enimmäkseen kertakäyttöisiä ja väkinäisiä. Perusasiat taitavalla yhtyeellä riittää vielä työmaata. Sen soisi kokeilevan monipuolisempia soundiratkaisuja sekä pohtivan sovitusten ja etenkin laulutulkintojen toimivuutta. Asenteessa ja energiassa sen sijaan piisaa.
TAPIO
Suolahtelainen Tapio ilmoittaa soittavansa punkia. Demon avaava Kuu-Ukko on pikemminkin Neil Young –henkinen countryrock -biisi. Temmoltaan Rivakampi Pätkätyöläinen paikantaa kuitenkin viitekehyksen olevan jossain alkuaikojen Eppujen ja Pelle Miljoonan tienoolla. Kappale kertoo nimensä mukaisesti yhteiskunnan epäsuhdista, mutta onko se punkia, jos siitä puuttuu kapina? Riimien tenhoon luottavien sanoitusten mentaliteetti on turhan alistunutta jurputusta, eivätkä kliseiset sanavalinnat ainakaan paranna viestin perille menemistä. Jämpti Tapio hallitsee rockin veivaamisen aakkoset, mutta pieni lisädraivi ei tekisi kokonaisuudelle pahaa. Demon kappaleita ei ole viitsitty kovinkaan paljon sovittaa, vaan ne kompataan läpi ilman suurempia dynaamisia vaihteluita. Seotkaa, suuttukaa, kokeilkaa!