SOUNDI 4 / 2006

3.4.2006 23:00

KUUKAUDEN DEMO: KUMOUS

Aksu (basso),

Janne (kitara),

Koukku (laulu, kitara),

Marko (rummut)

www.kumous.com

Kun yhtye määrittelee olevansa rujouden asialla, voi odottaa millaista mekkalointia tahansa. Kesällä neljännen vuotensa plakkariinsa saava Kumous yllättää yhä monipuolisella, persoonallisella sekä rohkealla räimeellä. Soinnista on karsittu kaikki ylimääräinen ja jäljelle on jäänyt karua ja intensiivistä rockia. Toimintatavasta tulee mieleen Sielun Veljet ennen poikkitaiteellisempia tempauksiaan. Teksteissa on oikeassa suhteessa törkeyttä ja tunnetta eikä tekstittäjä ole tosiaankaan jäänyt jumiin suomirocklatteuksien kanssa. Viime demokin toimi, mutta selvästi ollaan menty eteenpäin ja mikä tärkeintä, hienosäädetty ulosantia. 80-luvulla Kumous olisi kuulunut monimuotoisen suomirockin kaanoniin, mutta mikä on kohtalo tähän maailmanaikaan? Jäämme mielenkiinnolla seuraamaan.

KUMOUS – HAASTATTELU

Kerro lyhyesti Soundin lukijoille, mikä on Kumous ja miten sen neljästä jäsenestä muodostui suomeksi laulava, nokkelanpuoleinen rockyhtye. Ja laulaja-kitaristi Toni Koukkuhan kertoo.
– Kumous on nelisen vuotta koossa ollut kitaravetoinen rockrykmentti, joka kääntelee ja vääntelee rock-musiikin lainalaisuuksia. Osa bändin jäsenistä on tuntenut ja soittanut toistensa kanssa jo ala-asteelta lähtien – osa ei. Yksi toisensa jälkeen löysi tiensä Helsinkiin, joten alettiin puhtaalta pöydältä tekemään uusia biisejä. Sitten treeniä treenin perään ja keikkatoiminta aloitettiin nykyisen basistin liityttyä ryhmäämme vuonna 2004. Sen jälkeen on eletty, koettu, riidelty, rakastettu ja soitettu.

Arkun pohjalla -demolla musiikki on soundeja myöten kotoisalla tavalla vanhanaikaista. Itse löydän viitteitä 80-luvun suomirockiin, jolloin termiä ei oltu yksilöity yhden tai kahden suosituimman nimen mukaan. Mille ajanjaksolle itse paikantaisitte suurimmat hengenheimolaisenne ja mitkä ne olisivat?
– Näinhän se on että 80-luvulla on rock kolahtanut ja pelastanut meidät urheilun tuhoavalta maailmalta. Vaikkakin bändin sisällä musiikkimieltymykset menevät aika lailla ristiin, niin on suurella ylpeydellä todettava, että on ne Sielun Veljien, Tuomari Nurmion, Kauko Röyhkän levyt ja keikat kolisseet ja kovaa. Bändinä tosin yritämme tehdä omanlaista musaa ettei edellämainittuihin tekijöihin tarvitsisi vertailla. Jonkinlaista perin juurin suomalaista primitiivistä metsärokkiahan me vedetään vastarannan kiisken asenteella.

Olette erottuneet demotulvasta muun muassa oivallisilla teksteillä, jotka ovat tunnistettavissa rocklyriikaksi, mutta joka on löytänyt sopivan välimuodon paikasta, jossa itseironia ei korvaa täysin sisältöä. Mikä merkitys teille itsellenne nimenomaan sanoituksilla on? Ja mitä te haluatte niillä ihmisille viestittää?
– Sanoituksiin paneudumme ja parhaat laulutekstit ovat vielä tulevaisuudessa. Suomenkielisessä rocklyriikassa on aiemmin mainittujen tekstittäjien ansiosta taso korkealla ja niin kuuluukin olla. Mitään julistavaa sävyä Kumouksella ei ole. Teksteissä kerrotaan (ironisestikin) tästä ajasta, ihmisistä, syistä ja seurauksista häpeämättä tunnustaa että tälläistä tää nyt on, ja että tältäkin voi sekä hyvässä että pahassa ihmisestä tuntua.Yhteisiä kokemuksia ja tuntemuksiahan ne tekstit on. Toivottavasti niistä välittyy jotain mihin samaistua.

Jos teidät nyt ase ohimolla laitettaisiin studioon, löytyisikö tavaratilasta riittävästi albumitasoista materiaalia? Ja olisiko tietynlainen levykokonaisuus jo etukäteen pohdittu valmiiksi?
– Matskuahan löytyy runsaasti ja lisää syntyy koko ajan. Rankan karsimisenkin jälkeen oman riman ylittänyttä materiaalia riittäisi tällä hetkellä pariinkin pitkäsoittoon ja vielä jäisi kehityskelpoisia tsibaleita toiset parikymmentä yli. Erityisen nastaa onkin, kun keikoilla on varaa valita biiseistä ja soittaa fiiliksen mukaan erilaisia settejä. Levykokonaisuudesta tulisi tiukka, tinkimätön, linjakas, mutta orgaaninen paketti tyyliin jauhot suuhun ja luulot pois itseltä ja muilta.

Ja jos Kumous nyt nousisi sensaatiomaisella nopeudella otsikoihin, millä vahvuuksilla itseänne markkinoisitte? Miksi satunnaisen musiikinkuluttajan pitäisi valita Kumous eikä toisen levy-yhtiön kilpailevaa kiinnitystä?
– Kumous tekee yksinäistä taivaltaan pitkällä tähtäimellä, mutta ennalta-arvaamattomasti. Itse diggaan ainakin sellaisista artisteista/bändeistä, joiden musiikki muuttuu ja menee eteenpäin. Pitää kuulijansa varpaillaan, eikä koskaan voi tietää mitä on seuraavaksi tulossa. Aivan tarpeeksi on maailmassa bändejä, jotka soittaa yhtä ja samaa biisiä vuodesta toiseen. Kumouksen vahvuus on kaavoihin kangistumaton asenne ja intensiteetti, joka kuuluu, näkyy ja haisee levyllä ja lavalla. Vaaran tunne takaisin rock-musiikkiin!

MUUT KATSASTETUT

ALL AROUND
Jami Peltoniemi (rummut), Ossi Halkola (kitara), Pekko Mustonen (kitara), Jussi Koljonen (basso), Marko Nikula (laulu)
www.allaroundband.com

Pari vuotta täyttävä All Around soittaa omien sanojensa mukaan melodista kitararockia, jossa eroa muista haetaan kauniista laulumelodioista. Arvioitsijan korvissa yhtye kuulostaa kevyemmän laidan grungelta. Joko sovituksista tai soundeista johtuen kitarat eivät ehkä ole tarpeeksi dominoivassa asemassa eikä All Around varsinaisesti erotu laulunkaan puolesta, vaikka Marko Nikula siihen kaikkensa antaakin. Aina on etua siitä, jos bändiä on vaikea verrata johonkin jalansijaa jo saavuttaneeseen nimeen, mutta aina musiikista pitäisi löytyä joku kiinnekohta. Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa ja mihin musiikin avulla on tarkoitus mennä? Anonyymi ja kaikesta irrallinen yhtye ei ole kovin kiinnostava.

THE BLEACHERS
Laura Rokkanen (laulu), Mikko Peiju (kitara), Marko Haikonen (basso), Semijon Pellinen (rummut)
www.hunajarecords.com/bleachers

Kokeneesta jäsenistöstä koostuvan The Bleachersin pop ei ole söpöä eikä kivaa. Lauran kalsea lauluääni on samasta kaarnasta veistetty demon kolkkojen soundien kanssa ja muutenkin kuulee, ettei lopputulos ole vahinko. Harmi vain, että musiikki jättää ainoastaan ankean vaikutelman ilman nyanssejä, selityksiä tai roiseja irtiottoja. Silloin käy helposti niin, että bändiä tsemppaa sen suoraselkäisyydestä ja näkemyksestä johtuen, mutta biisejä ei oikein jaksaisi kuunnella. Nelikko on ymmärtänyt monipuolisuuden merkityksen, joten kappaleet ovat toisiinsa nähden hyvinkin erilaisia: on maalailevaa nypläystä, kimuranttia biisirakennetta, mutta myös suoraa rockausta. Soundeja voisi hieman hioa biisien luonteen mukaan – nyt bändi riipii samalla soinnilla alusta loppuun.

ELBOWHEAD
Ville Helminen (kitara, laulu), Heikki Saarinen (rummut), Antti Virrankoski (basso, laulu), Jukka Helminen (kitara)
www.hunajarecords.com/elbowhead

Poppiaan sielukkaasti ja pieteetillä soittava Elbowhead tuli vastaan ensimmäisen kerran kuusi vuotta sitten, jolloin bändistä oli jo vaivatonta pitää. Hiljaiselo on kuitenkin tehnyt yhtyeelle hyvää, sillä se soi entistäkin sulavammin ollen silti kaikkea muuta kuin sliipattu tai herkkyytensä nyhveröintiin hukkaava popparijoukkio. Mukaan on vuosien mittaan tullut seesteisempää, miltei pohdiskelevampaa fiilistä, mikä passaa vähillä elementeillä pärjäävään musiikkiin. Elbowhead kuulostaa toimissaan niin luontevalta, että yhtye pääsee lähes kuin koira veräjästä ennen kuin huomaa, ettei demon kolmesta kappaleesta kuin Couldn’t Tell The Difference on ainoa sillä selvä hittiviisu. Soundeissa on myös varaa terävöinnille. Homefrontin paisuttelua olisi kuunnellut lisääkin.

F.A.R.O.
Sari Oinonen (laulu), Marianna Saartio (koskettimet), Mika Järvinen (kitara), Jussi Kirjavainen (basso), Ilmari Toivanen (rummut)
www.faroband.net

Legenda ei kerro kuinka kauan F.A.R.O. on yhdessä musisoinut, mutta arvelisin, ettei vielä ikuisuuksia. Poprock jää tyylivalinnan avarista mahdollisuuksista huolimatta persoonattomaksi, mikä ei lopulta haittaa niin paljon kuin kappaleiden rakenteelliset epämääräisyydet. Kitaralla ei tunnu olevan joukossa oikein mitään soitettavaa satunnaista renkutusta lukuunottamatta ja koskettimien panosta vastaan haraa amatöörimäinen pimputussoundi. Näin ollen vetovastuu on ainoastaan solisti Sarilla, jonka nättiä ääntä mielellään kuuntelee, mutta joka ei yksin onnistu nostamaan yhtyettä kuiville. Suunta tuntuu olevan vielä hakusessa ja jämäkämpi ote soittoon samoin. Näiden täsmennysten jälkeen voidaan biiseistäkin kaivaa omaa sisintä esiin.

FLUSH
Lade (laulu, kitara), Janne (kitara), Bögä (rummut)
www.flush.fi

Se tavallinen tarina: ensin bändiin panostetaan nuoruuden innolla unelmat villisti päässä pyörien. Sitten aikuisuuden kynnyksellä aika alkaakin kulua vain aikuisten asioihin, kunnes taas muutaman vuoden tauon jälkeen soitto aloitetaan uudestaan nostalgia- ja hauskanpitomielessä. Mutta niin kuin Flush osoittaa, enää toisessa vaiheessa tunteen palo ja tekemisen tarve ei ole niin polttava, että se tuottaisi poikkeuksellisen hienoa musiikkia. Flushin poprockissa on kaikki palikat kohdallaan, mutta myös niin vahva touhuamisen ja harrastamisen maku, että sitä on mahdotonta pitää kunnianhimoisena rockyhtyeenä. Muutamalla vähän reippaammalla ja tarttuvammalla biisillä kuulijankin huomio pysyisi pidempään itse asiassa.

HOLLOW HEART
Miikka (laulu, kitara), Vili (kitara), Teemu (basso), Ville (rummut)
www.hollowheart.net

Takapakkia tulee heti kättelyssä, kun äänentasoa joutuu kaivamaan lapiolla. Liekö matkaan lähtenyt jotenkin viallinen versio? Muuten rutina ei olisi aiheellista, mutta kun Hollow Heartin ponnekas ja mahtipontinen rock kaipaisi tuekseen koko maailman pauhun, kun kerran dramaattisiksi ollaan heittäydytty. Bändin soittama vienosti metalliväritteinen draamarock on juuri nyt suosittua ja äkkiseltään ei löydy periatteellista estettä, miksei Hollow Heart voisi tunkea kyynärpäitään käyttäen mukaan. Koskettimet hoidetaan sessiojäsenen voimin, mikä kuulostaa oudolta, koska sovitukset nojaavat juuri niiden maalailevaan sointiin. Biisejä voinee kuvailla varovaisesti lupaaviksi ja kun lommoposkinen poseeraaminenkin on jo hallussa, niin jäämme odottelemaan jatkoa parempilaatuisen näytteen merkeissä.

JPM
Juha-Pekka Miettinen (kaikki)
www.mikseri.net/jpm

Koskahan Demoefektiin on viimeksi kulkeutunut asiallinen konemusiikkidemo? JPM:n jälkeen sitä malttanee odottaa taas muutaman kuukauden, sillä simppeleistä syntsamelodioista ja helposti lähestyttävistä soundeista huolimatta biiseissä riittää pureskeltavaa. Let It Go (Go Crazy) naislauluineen tuo mieleen jopa 90-luvulla vakavasti tehdyt euroteknonimet, mikä ei suinkaan ole moite, vaikka tekijän kohderyhmää moinen ei varmasti imartelekaan. Ja mikä tärkeintä: musiikki oikeasti herättää tunteita ja maisemia, mitä ei makuuhuonedemoista voi parhaalla tahdollakaan sanoa. Tarttuva avausraita, utuisempi Focus Forward ja bassovetoisempi Elektronik osoittavat, että tekijä ei ole jämähtänyt yhteen biisimuottiin.

KATERMA
Tuomas (basso), Toni (laulu), Jussi (koskettimet), Hannu (kitara), Nixu (rummut), Jukka (kitara)
www.katerma.com

Vanhan koulukunnan suomirockia jos mikä. Oppikirjat on luettu tarkasti, sillä Katerman raskas mutta myös popmaisesti rullaava rock menee prikulleen kuin tyylin säännöt ovat määritelleet. Tonin laulun painotuksetkin ovat oikeaoppisesti iskelmällisen ja metallisen fraseerauksen välimaastossa tuttuja kielikuvia vilisevistä teksteistä nyt puhumattakaan. Omaperäisyyttä siis nolla, mutta kiusallisen harvoin demotason bändeillä tämä osasto toimii näinkään hyvin. Katerman soitto on paikoin hieman takakenoista, mikä ei lainkaan haittaa mahtipontisten melodioiden välittymistä. Hommasta paistaa myös vilpitön usko oman näkemyksen oikeellisuuteen, joka perusasioiden ollessa hyppysissä auttaa muutaman metrin eteenpäin. Liekö ajankohdasta johtuvaa, mutta vertailukohdista päällimmäisenä mieleen nousee Kilpi…

LAME DUCK
Antti (laulu, kitara), Mika (basso), Pete (rummut)
www.thelameduck.net

Viime kerran soittokritiikistä on näköjään otettu oppia, sillä nyt Lame Duckin ilmaisussa on ryhtiä ihan toiseen malliin kuin viime demolla. Green Day -vertailuista sen sijaan ei pääse eroon. Oikeastaan porukka kuulostaa Green Daylta enemmän kuin koskaan! Biisejä on siksi hieman vaikea kehua, vaikka ne mukavalta kuulostavatkin, kun ne tuntuvat kertaalleen jo tehdyiltä. Toisaalta Lame Duckin kehitys on ollut mieluisaa seurattavaa, koska nytkin kuulee, kuinka hommaan on panostettu. Ja kun tyylin tuntemus on näin hyvissä kantimissa, niin persoonallisuuden lisääntyessä ollaan jo taas yhtä pykälää korkeammalla. Mutta eikö musiikkihistoria tunne jo tarpeeksi todisteita siitä, että punk ja viulusovitukset eivät yksinkertaisesti sovi yhteen?

MALA LUNA
Panu Kontkanen (laulu, kitara), Jussi Niiles (rummut), Janne Nikula (basso)
www.mala-luna.com

Värikäs tuttavuus tämä Mala Luna. Sen soundista voi eristää useitakin yksittäisiä elementtejä, mutta lopputulos on niistä huolimatta vain itsensä näköinen. Trio saa myös genrerajat osoitettua keinotekoisiksi tuossa tuokiossa, vaikka itsetarkoituksellista kikkailua ei näy mailla ei halmeilla. Mala Lunan vinossa rockissa on paljon raskasta riffiä, koukeroista tahtilajia ja omalaatuista venkurointia – musiikki on kuitenkin rockia eikä mitään jatsinyhveröintiä. Liekö jonkinlainen sukulaissuhde olemassa niin ikään helsinkiläiseen Kometa-yhtyeeseen, jota Mala Luna kovasti muistuttaa niin toimintatavoiltaan kuin musiikkinsakin puolesta. Pieni miinus tulee hoilotusmaisesta laulusta, tuollaisen näennäisshamanistisen ulvonnan soisi unohtuneen CMX:n 90-luvun levyille.

MYRKKYKIELI
Rami Angeria (basso), Antti Tarumaa (kitara), Matti Kuokkanen (laulu), Janne Kiiveri (rummut)
myrkkykieli.tripod.com

Tämän tyylisuunnan bändeistä ei tule mieleen kuin Verenpisara, joka olisi saanut pateettisen ja avoimessa olemassaolon tuskassaan piehtaroivan raskaan rockinsa toimimaan niin ettei se saa aikaan syviä huokauksia tai tahattomia naurunpyrskähdyksiä. Myrkkykieli on nimeään myöten haudanvakava ja tekstien ylilyönneistä johtuen valitettavan kornikin. Yksitotisuutta voisi välttää rentokätisemmällä soitolla, bändi soittaa rystyset valkoisina vailla biisien sisäistä dynamiikkaa – samalla forssilla painetaan menemään, vaikka eri osat vaatisivat ihan tyystin erilaista lähestymistapaa. Syyksi epäilen metallilähtöistä soittotapaa, joka ei välttämättä sovi esitettyyn musiikkiin. Alan yhtyeiden valtaisa suosio tosin on osoittanut, että tällaiselle synkistelylle Suomesta löytyy aina sosiaalinen tilaus.

PLAND
Timka Seppänen (rummut), Arto Lehtiniemi (kitara), Gareth Evans (laulu), Joni Andersson (koskettimet), Samuli Jokinen (basso)
www.plandband.com

Taidokasta soittoa, höyhenenkevyesti pudoteltuja melodioita ja laulaja, jonka ääni on varmasti sekä puhdas että miellyttävä. Tällaista musiikkia on äärimmäisen helppo kuunnella ja siitä tulee tavallaan hyvin levollinen olo. Mutta jos ryhtyy ajattelemaan mitä musiikilla halutaan viestittää tai mihin näillä eväillä pyritään, vastaus jää usein pimentoon. Poets Of The Fall osoitti, että samoista lähtökohdista voidaan ponnistaa vaikka kuinka korkealle. Pland tarvitsee samaan yltääkseen peräänantamattomuutta, hyvää tuuria ja mielellään parikin edukseen erottuvaa biisiä. Eikä hitunen omaperäisyyttäkään haitaksi olisi.

POHJA
Jonza (basso, laulu), AQ (kitara), Miikkane (rummut), Miska (rummut)
www.pohjalla.net

Turkulainen punkyhtye palauttaa mieliin ajan, jolloin musiikinlaji ei ollut vielä pirstaloitunut useiksi alalokeroiksi. Pohja on "vain" punkia ilman mitään oheismerkityksiä, tiiviimmin tällaista uutta aaltoa ja suomirockia räimeeseen sotkenutta kamaa tehtiin 80-luvun murrosaikoina. Niinpä jollain takaperoisella tavalla vanhanaikainen ja yksinkertainen punkkaahaus kuulostaakin tuoreelta. Totuuden nimissä on toki myönnettävä, että neljännesvuosisata aiemmin myös biisit olivat parempia. Pohjan viehätys alkaa rapista sitä mukaa, kun korva puutuu yksitoikkoiseen lauluun ja joukosta erottuvien biisien puutteeseen. Pienet vivahde-erot, kuten Pakojuoksun ihanan epävireiset taustalaulut auttavat jo oikeaan suuntaan. Ja höh: ei minusta Silmät valvoo ole teksteistä huolimatta huumoria!

THE SHITHOUSE ROCKERS
Vesku (laulu), Texa (kitara), Toni (basso), Maku (rummut)
www.lprhardcore.net/shr

Suomalaisessa punk-scenessä on aistittavissa paluuta 80-luvun haistakaa paska -asenteisiin, jolloin kännääminen oli bänditoiminnan tärkein osa-alue. Heartburnsin, Anal Thunderin ja Kyre & Duunareiden muodostaman sekavan joukon jatkoksi liittyy nyt myös The Shithouse Rockers, jonka sanottava keskittyy haistattelemiseen, ryyppäämiseen ja yleiseen häiriköimiseen. Biisit ovat yksinkertaista remellystä ja laulu (mahdollisesti myös äänitysteknisistä syistä johtuen) melkoista mölinää. Paskahuussirokkareiden epä-älyllinen roiskiminen on äärimmäisen lapsellista, typerää ja pidemmän päälle rasittavaa renkutusta. Toisinsanoen juuri oikealla asialla ollaan! Biisit saisivat tosin rullata vähän ponnekkaammin. Vai krapulassako demo on nauhoitettu?

SIMBAD
Saara Shikeben (laulu), Sikri Lehko (saksofoni), Henri Laukkanen (kitara), Veijo Salo (piano, urut), Anton Nuotio (basso), Otto Rönkä (rummut)
www.mikseri.net/simbad

Vaikka Simbadin vahvuudet ovat haudattu maan poveen hipsuttelevien soundien alle, välittyy porukan tahto ja ilo vilpittömällä tavalla. Simbad soittaa ska-poljentoista poppia, joka kuulostaa hyvällä tavalla suomalaiselta eli mitään autenttista Jamaika-soundia ei olla tavoiteltukaan, vaan ideana on ilmeisesti ollut tehdä omannäköinen yhdistelmä vähän kaikesta kivasta. Päälleliimattu merirosvoiluteema ja Saaran arasteleva laulu menkööt kehityskeskustelun aiheiksi, mutta muuten mahdollisuuksia Simbadilla on jo monipuolisen instrumenttivalikoiman ja avoimen asenteensa johdosta. Erityisesti omia polkujaan reippaileva saksofoni on hieno lisä.

SOULSTAB
Mikko Lagerkrans (laulu), Matti Rautala (kitara), Pekka Muurinen (kitara), Juho Koikkalainen (basso), Janne Ojalehto (rummut)
www.soulstab.com

Aiemmilla demoillaan orastavaa kutinaa herättänyt Soulstab peruuttaa yhä syvemmälle souliin ja bluesiin rockin ollessa enää tuotannollinen viitekehys. Kiusalliselta tuntuu, kun joka kerta Soulstabia kuunnellessaan on varautunut nostamaan kädet tuuletusasentoon, mutta alas ne jäävät tälläkin kertaa. Mikko Lagerkrans on taitava laulaja, jolla rekisteriä piisaa. Aikaiseksi vain ei ole saatu tarpeeksi kirpeää materiaalia Mikon laulettavaksi eikä bändin soitettavaksi. Ehkä sitä rockia olisi kannattanut jättää hyppysellinen mukaan, että satunnaisempi kuulija huomaisi ronskiakin tavaraa olevan takakontissa. Eväät Soulstabilla yhä on The Solutionin kaltaisen soul rockin eliittiin, mutta savolaisen kirkonkylän äijäharrastukselta seuraava julkaisu ei enää saa kuulostaa.

SWEET MOSES
Lauri (basso), Sameli (rummut), Timo (laulu, kitara)
www.sweetmoses.net

Saatteessaan herkullisia vaikutteita tipautteleva ja kansissa hersyvää itseironiaa ("file under: someday this record will make you rich") viljelevä trio ei ehkä ollutkaan odotetun primaali, mitä The White Stripesin ja Black Keysin mainitseminen antoi odottaa. Yhtä kaikki, roisi soundi on tasapainossa popimpien elementtien kanssa, mikä antaa anteeksi siellä täällä kuultavat suoremmatkin lainat. Minkään dogma-ajattelun vangiksi ei olla jääty, vaan biisit kulkevat ilman ahtaita rajoituksia. Ehkä sitä luvattua 60-lukupsykedeliaa olisin toivonut kuulevani enemmän. Ihan tasalaatuista biisimateriaali ei vielä ole, mutta eipä orkesteri ole kauaa tahkonnutkaan. Kitarankuritus on erityisen asiallista – laulussa on vielä tilaa värikkäämmällekin ilmaisulle.

THE TRANSIT
Ernesto Ribeiro de Oliveira (laulu, basso), Iiro Kuntsi (kitara), Juuso Raatikainen (rummut)
www.mikseri.net/thetransit

Huolimatta siitä, että The Transit ei houkuttele mitäänsanomattomalla nimellään tai värittömällä, arasti funkaavalla rockillaan lähikontaktiin, jää näistä kahdesta kappaleesta silti miellyttävä fiilis ilmaan värinöimään. Kuulostaa hieman siltä, että itseluottamusta ei ole ehtinyt vielä kertyä, sillä jännitys paistaa läpi rakenteeltaan ja sisällöltään yllätyksettömästä musiikista. Minkään yhden jutun yhtyeeksi ei kuitenkaan haluta leimautua, sillä melodioiden vilpitön avoimuus heittää koukkuja myös popvesille. Kunhan soiton pieni jäykistely sulaa ja voidaan keskittyä täysillä biisien sävykokoelman kartuttamiseen, ollaan jo kirkkaasti voiton puolella.

Lisää luettavaa