SOUNDI 6/7 / 2007

31.7.2007 11:19

NICK ARSE & THE ARSENICKS

On onni, että Nick Arse & The Arsenicksien huono huumorintaju rajoittuu vain yhtyeen nimeen, vaikka tuskinpa mokomasta nimihirviöstä on pojille juuri muuta kuin haittaa.

NICK ARSE & THE ARSENICKS

On onni, että Nick Arse & The Arsenicksien huono huumorintaju rajoittuu vain yhtyeen nimeen, vaikka tuskinpa mokomasta nimihirviöstä on pojille juuri muuta kuin haittaa. Viime vuoden Ääni ja vimma -kisassa toiseksi sijoittuneen yhtyeen musiikki sen sijaan on tällä kahden biisin näytteellä moitteettoman tyylitajuista ja lisäksi vielä harvinaisen omaleimaista. Arkirunollisten tekstien ja herkästi julistavan laulutyylin yhdistyminen progehtaviin sovituksiin, sekä upeasti hallittuun ja taajaan vaihtelevaan dynamiikkaan tuottaa nautittavaa jälkeä. Meiningistä tulee hyvin paljon mieleen Love Recordsin henki, joskin yhtyeen soundissa on vanhahtavuuden ohella runsaasti moderneja kitararockvaikutteita.
Kyllähän Arsenicksien tekemät tyyliloikat vaikkapa voimakitaroinnista avantgardistiseen jazz-väliosaan ovat huimia, mutta kummasti bändi pitää homman kasassa. Toivottavasti yhtye kuitenkin malttaa pidättäytyä liiasta haahuilusta, sillä sen vahvuus on kuitenkin ennen kaikkea tärkeimmässä, eli hienovaraisessa bändisoitossa, säväyttävässä laulussa ja kiinnostavissa biiseissä.
Bändissä on samaa suomirokin uudistushenkeä kuin vaikkapa Jason muuttaa taivaaseen -yhtyeessä.
Laulaja Joel Mäkisessä yhdistyy viehättävästi herrasmiesmäinen tyylikkyys ja musiikin vietäväksi antautuvan rokkarin intohimo, enkä muista näin persoonallista ja hienoa laulutyyliä vähään aikaan kuulleeni.

Kitaristi Jussi Sorjanen, olisitteko valmiita vaihtamaan yhtyeen nimeä, jos se olisi levy-yhtiön (tai demosedän) mielestä suositeltavaa?
Ei nimi miestä pahenna, saati ryhmää. Meitä on painostettu nimenvaihtoon paljonkin, pääosin yhtyeemme sisäiset voimat. Uudet nimiehdotukset olivat Hermanni Matinpoika / Tupperwaara -tasoa, joten päätimme valita harhaanjohtavimman: Nick Arse & the Arsenicksin.

Missä määrin tekemisiänne ohjaa huumori?
Olemme saaneet palautetta, jonka mukaan musiikkimme saa kuulijansa hyvälle tuulelle. Tästäkin huolimatta pyrimme jättämään huumorihommat niistä enemmän kiinnostuneille.

Mitä Love Records merkitsee teille?
Kyllähän se niin on, että haluttiin tai ei, Love Recordsin ja sen johdannaisten henki on läsnä yhtyeessämme. Levylautasella ovat pyörineet Wigwam, Juice, Dave, Suomen Talvisota, ja niin edelleen. Kaikki rumien jätkien tekemä musiikki.

Olette musisoineet yhdessä noin kuusi vuotta. Kuinka tyylinne on tänä aikana muovautunut?
Sitkeän kevätflunssaliman tavoin. Vuonna 2002 luulimme tekevämme progea, mutta tämän hetken kontekstista kuunneltuna teimmekin ’77-punkia. Nyt, muutaman räkäisyn ja yskäisyn jälkeen luulemme tekevämme ’77-punkia, mutta kuulostamme progelta. Keltainen aine on noussut keuhkoista suuhun sylkäisyä odottelemaan.

Onko kukaan teistä muita enemmän vastuussa taitteellisesta näkemyksestä?
Sävellystyöstä voi syyttää kokonaisuudessaan solistiamme Joel Mäkistä, kuten valtaosin myös lyyrisestä annista. Jälkimmäiseen sepeliin ovat iskeneet lapionsa myös Sorjanen ja Hyvönen. Sovitustyö tapahtuu yhdessä repien ja riuhtoen. Periaatteessa kaikille jäsenille kuuluu veto-oikeus, mutta tätä pykälää laiminlyödään tämän tästä.

Kuuntelemallani demolla oli kaksi vahvaa esitystä. Kuinka laaja ja monipuolinen repertuaari teillä on valmiina?
Hintelästä väkivahvaan, metsäpolusta 12-kaistaiseen autobahniin. Olemme pyrkineet ammentamaan vaikutteita musiikkiimme useiden eri lajityyppien repertuaareista monipuolisuuden nimissä. Eräs toimittaja luonnehti musiikkiamme anarkistisen Kumikamelin ja kansanomaisen Yölinnun ristisiitokseksi. Pian ilmestyvällä minialbumillamme on havaittavissa myös viitteitä tunnustuksellisesti raskaaseen musiikkiin.

Musiikin ohella panostatte ilmeisesti myös pukeutumiseen ja visuaaliseen tyyliin?
Puvut ovat olleet mukana ensimmäisistä keikoista lähtien. Vuoden 2005 syksyllä yritimme ratkaista visuaalisen ilmeemme ongelmat ikiajoiksi, ja otimme toisen kitaran varteen Ilkka "Ike" Saastamoisen, jonka jo legendaarisen maineen saavuttanut "tyytyväinen sika" -hymy valloittaa paatuneimmankin kansalaisen. Suhtautumisemme visuaalisuuteen on muutenkin kaksinaismoralistinen. Mainostamme itseämme sisältökeskeisenä ja ajattelevana yhtyeenä, mutta mainittu hymy kaiken muun remuamisen ohella vie pohjan sisällöltä ja muulta intellektuellilta hapatukselta.

http://www.arsenicks.com/

M U U T K A T S A S T E T U T

NELJÄ OIKEIN
http://www.neljaoikein.net/

Vain suomenkielinen musiikki voi suomalaisessa aiheuttaa tällaisen reaktion: lähes jokaiseen lauseeseen jää kiinni. Niin onnistunutta on turkulaisen Neljä Oikein -yhtyeen sanallinen anti. Yhtyeen lyriikoissa tasapainoillaan harvinaisen onnistuneesti syvällisen pohdinnan ja naivismin rajalla, ja kuvaava onkin, ettei toisinaan tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Antin lakoninen ja terävästi konsonantteihin pureutuva laulu tukee arkisia tekstejä hyvin.
Musiikkikin on kohdallaan. Sävellykset ovat rakenteeltaan yksinkertaisia, mutta sopusoinnussa kokonaisuuden kanssa, ja vähäeleisissä sovituksissa kitara on juuri sopivan esillä – tuodakseen pientä särmää, mutta ei showta varastaen. Rokimpi versio Leevi and the Leavingsistä tästä tulee hieman mieleen. Demolle ympätty livebiisi osoittaa, että bändin karisma kantaa myös vähemmän tarttuvan, hitaasti taikaansa kasvattavan fiilistelyn parissa.

MAUNULA
www.myspace.com/maunula

Tälle demokierrokselle on siunaantunut monta suomeksi laulavaa yhtyettä, joilla on poikkeuksellisen sisältörikasta sanottavaa. Maunulassakin huomio kiinnittyisi pelkästään oivaltaviin teksteihin, ellei musiikki olisi vähintään yhtä mielenkiintoista. Saatteessa kolmekymppiset jo paljon kokeneet musikantit painottavat, kuinka perheellisten velvollisuudet ja säännöllinen päivätyörytmi ovat elämässä etusijalla, mutta ihailtavasti miehet ovat jaksaneet pusertaa myös musiikkia. Etenkin kolme ensimmäistä biisiä ovat huolella toteutettua ja tyylikästä, mutta kaikkea muuta kuin tylsää rockia. Maunula ei hae nyansseja kurkottamalla raskaisiin maisemiin tai päättömällä sekoilulla, vaan ripottelee sinne tänne mukavia pikku sovitusjippoja pitäen koko ajan pääosassa tyylitajuisen ilmaisun. Jonnekin Kauko Röyhkän tylyn rokkauksen ja Liekin vapautuneisuuden suuntaan Maunula kumartaa, ja hyvin kumartaakin.

AALLONMURTAJA
http://www.aallonmurtaja.net/

Viime vuoden lopulla tällä palstalla kehutun soolo-ep:n tehnyt Sakari Heikkilä nousee nyt esiin jyväskyläläisen Aallonmurtajan laulajana ja biisintekijänä. Ja kyllähän miehen lahjakkuus on ilmeistä myös tässä muodossa, sillä Aallonmurtajan suhteellisen raskas suomenkielinen rock on hyvin toteutettua ja tarttuvaa.
Bändin vahvuus on Sakarin voimakkaassa ja maneereista vapaassa laulussa, sekä yhtyeen tavassa tehostaa musiikkia rytmiikan keinoin (Seinän nykivä rytmi tuo muuten mieleeni Knackin My Sharonan). Suomeen bändin sitoo lähinnä kieli, sillä musiikillisesti tässä mennään vahvasti grungen ja muun jenkkialternativen jalanjäljissä. Erityisesti mieltä ylentää hittikertsien sekaan ujutettu raisu kitarankuritus. Yksi lupaavimpia vastaan tulleita demoja, joka olisi yhtään heikkotasoisemmalla kierroksella päässyt kuukauden kovimmaksi.

COMMON TONES
www.myspace.com/commontonesband

Silloin tietää demobändi onnistuneensa, kun demosetä unohtaa siivoavansa demoläjää ja luulee kuuntelevansa omaa musiikkikirjastoaan. Näin kävi minulle Common Tonesin kohdalla, sillä niin hyvin yhtyeen melodinen ja herkkä indiepop osui ja upposi. Turkulaisten sävellyksissä kaikuu parhaat suuritunteisen brittipopin perinteet ja Lassen laulussa on mukavan persoonallinen ja ääntämykseltään uskottava ote. Kahden biisin näytteestä Castle on hieman Mansunin mieleen tuova voimakas popbiisi ja Alone herkän akustinen ja kantrisävytteinen balladi, jonka melodia kehrää päässä pitkään.

ÍSLA
http://www.islamusic.net/

Harvoin sattuu kohdalle demoja, jonka kaikki biisit saavat innostumaan. Tamperelaisella Íslalla on kyky kirjoittaa todella tarttuvia biisejä, jotka ilmiselvän hittipotentiaalin lisäksi paljastavat yhtyeessä kolmen vuoden aikana tapahtuneen kypsymisen. Ísla on tätä nykyä jo hyvin varmaotteinen yhtye, jonka suomenkielisessä powerpopissa on mukavan vähän suomenkielisiä rockbändejä usein leimaavia iskelmäsävyjä. Eipä Íslan vaikutteet olekaan Egotripissä vaan esimerkiksi Weezerissä – mikä erittäin selvästi kuuluukin. Selkeimmin petrattavaa löytyy vielä laulussa, sillä vaikka Markuksella on kiitettävän voimakas ote, kaivattaisiin lauluun sekä rentoutta että lisätarkkuutta.

SUSIRUMA

Nuoren keskisuomalaisen bändin kahden biisin näyte valloittaa. Viime vuonna perustettu Susiruma on tuntunut heti löytäneen luontevan oman ilmeen. Bändin suomenkielinen, akustinen pop rakentuu hyvin yksinkertaisista palikoista. Sävellyksissä tai ilmaisussa ei kikkailla, vaan pääosassa on Harri Järvisen miellyttävän kaihoisa laulu, poikkeuksellisen onnistuneet tekstit ja bändin rento soitto. Pienen erikoisen lisän tuo bändin vakiokalustoon kuuluva haitaristi. Pidemmässä mittakaavassa nykyinen resepti todennäköisesti alkaisi puuduttaa, joten lisäväriä ilmaisuun kannattaa etsiä.

PIECEMAKER
http://www.piecemakerband.com/

Tamperelainen Piecemaker esittelee tällä muutaman raidan ryppäällä kunnianhimoa, itsensä likoon laittamista ja osaamista usean keskivertobändin verran. Yhtyeen musiikissa kuuluu heppujen progemenneisyys taitona sekä tiuhaan vaihtuvina rytmilajeina ja biisin osina. Funkin ja hardrockin sekoituksesta tulee hieman mieleen Living Colour, joskin vertailukohtien hakeminen Piecemakerille on todella vaikeaa. Biisejä ole kaikesta huolimatta rakennettu vaikeasti omaksuttaviksi, vaan kaiken kimuranttiuden keskelle on maltettu jättää tarttuvia kertosäkeitä, mutta totta puhuen kitaratilutuksissa ja muissa krumeluureissa olisi vielä runsaasti karsimisen varaa. Erityiskiitoksen ansaitsee Pekka Louhimon rohkea ja vakuuttava laulu.

HAND MADE SOUL
http://www.handmadesoul.net/

Ville Kuitusen uljaasti liitävän kuulaan laulun johdattama pääkaupunkiseutulainen Hand Made Soul pukee suuret tunteet mahtipontiseen popkuosiin, ammentaen vahvasti modernista brittipopista. Yhtye näyttää sävellyksillään hallitsevansa lajityypin muotokielen hienosti ja ilmaisullisestikin paketti on melko hyvin kasassa, sillä vähemmän taitavien poikien käsissä nämä biisit muuttuisivat falskeiksi. Radiosoittoon tästä ei välttämättä enää ole pitkäkään matka, mutta harmittavan harmaan ja ilmeettömän kuvan nämä biisit vielä Hand Made Soulista jättävät.

METROSEXUAL SKELETOR MOTORS
http://www.metrosexualskeletormotors.com/

Epäluuloisena tartuin MSM:n nimeä ja kansia myöten humoristiseen pakettiin, mutta ilokseni yhtyeen musiikkia ei tarvitse huumorilla kuitata. Helsinkiläisen, jo kolme demoa julkaisseen poppoon rockissa on parasta sen vanhahtavalla tavalla lämmin tunnelma. Ilmiselvästi pojat tekevät musiikkia selkeän näkemyksen johdattamina, minkä ansiosta kuuden biisin näytteestä välittyy yhtenäinen, mutta monisävyinen kuva. Englanninkielinen laulu toimii hyvin.
Lähinnä kannattaa miettiä bändin nimeä ja imagoa, sillä nykyisellään se vain turhaan lataa kuulijat väärillä ennakkoasenteilla. Samalla voisi karsia sanoituksista pahimmat korniudet. Ei tyylitaju nimittäin tee musiikista tylsempää.

STEAL AWAY
http://www.stealawayband.net/

Nykyään bändit tuntuvat ryntäävän studiodemon tekoon turhan aikaisessa vaiheessa. Onkin ilo kuunnella sentään pari vuotta itseään kypsytelleen Steal Awayn ensidemoa, sillä kyseessä on harvinaisen kypsä tapaus.
Demo on teknisestikin melko huolella tuotettu näyte, mutta huonompienkin soundien alta olisi varmasti tullut ilmi näiden savolaisten osaaminen. Steal Awayn raskas riffirock soi varmasti, ilmeikkäästi ja tarttuvasti, eikä kuuntelijan tarvitse tuntea minkäänlaista myötähäpeää. Tonyn laulu on vakuuttavaa, eikä bändin tahkoamisessa ole myöskään huomautettavaa. Sekä nopeat rypistykset, että Something Realin kaltaiset suuritunnelmaiset paisutteluslovarit luonnistuvat. Komea työnäyte, joka toivottavasti poikii levydiilin, sillä kyllä tämä allekirjoittaneen vakuuttaa paremmin kuin ensimmäiset kuulohavainnot vaikkapa Sunrise Avenuesta.

FLIES AROUND THE LIGHT

Jo vuosia yhdessä ja erikseen eri bändeissä soittaneiden joensuulaisnuorten käsissä FATL:n melodinen ja rytmikäs, hippusen progeen kallellaan oleva poprock soi varmasti. Basso groovaa ja rumpali hakkaa tiukasti. Yhtyeessä viehättää erityisesti herkkyys ja melodisuus, joka ei katoa vakavammankaan rypistyksen keskellä. Kitaroihinkin on etsitty hienosti monia eri sävyjä ja soundeja. Vaikka biisit ovat tarttuvia ja melko suoraviivaisia, on niihin mietitty myös piristäviä osanvaihtoja ja sovituskikkoja, mutta tarkoituksettomasta progeilusta onneksi ollaan kaukana. Voi johtua paljolti ihan äänitystekniikasta, mutta lauluun olisin kaivannut luonnollisempaa soundia, mikä olisi tuonut musiikin tunnetasolla lähemmäs.

ESB

Rankkaa on meno turkulaisen ESB:n demolla, jolla äärimmäisen aggressiivinen hc-punk kohtaa melodisen, mutta silti painostavan grungerockauksen. Yhtye on omaksunut tyylilajinsa erittäin hyvin, minkä ansiosta demolla soi vakuuttava ryhmä, joka monipuolisuudessaan muistuttaa Refusedia, vaikka selvästi popimpaan suuntaan kumartaakin. Soittopuoli kulkee tiukasti ja vokalisti taipuu mutkattomasti karjunnasta melodiseen lauluun. Kitaroissa on mahtavan paksu ja rouhea särömuuri.
Mielenkiintoinen ja erittäin pätevä ryhmä, mutta itse jään aprikoimaan, että onko hyppy avausraidan hc-mölyn ja viimeisenä kuultavan melodisen voimaballadin välillä sittenkin liikaa yhdelle ja samalle bändille.

COLD MEAT SOCIETY
http://www.coldmeatsociety.com/

Vasta reilu vuosi sitten pystyyn pistetty Cold Meat Society näyttää, kuinka raskasta rockia voi soittaa sävykkäästi. Yhtyeen perusvire on todella matala, eikä Eevan laulukaan mitään neitimäistä piiperrystä ole, vaan erittäin voimakasta rocklaulua. Stoner rock lienee täsmällisin määre kuvaamaan yhtyeen tyyliä, joskin sivuaskelia tehdään myös hevimmän ilmaisun puolelle. Suhteellisen harvoin stonerbändeissä muuten on naissolisteja, joten pisteet siitäkin.
Pitkä soittokokemus kuuluu bändin valmiudessa, sillä tämä lyhyt näyte on soundien ja soiton puolesta erittäin pitkälle mietitty. Etenkin ensimmäisellä raidalla Cold Meat Society esittelee persoonallista ja tuoretta otetta.

PAHATUULI
http://www.pahatuuli.com/

Suomenkielisistä romanttista punkpoppia soittavista poikabändeistä ei tätä nykyä totisesti ole pulaa, mutta kotkalainen PahaTuuli ylittää arviokynnyksen varsin helposti. Huolella toteutettu demo osoittaa, että yhtyeellä on kova yritys suurempaan menestykseen. En pitäisi yhtään epätodennäköisenä, että Uniklubin fanit tästä innostuisivat. Arton laulussa on hienoa räkäisyyttä, vaikka jannu selviytyy kunnialla myös hempeämmistä hetkistä. Sen verran otolliseen aikaan yhtye on itsensä käyntiin saanut, että uskoisin kiinnostuneita julkaisijoita löytyvän. Etenkin kun yhtye vastaa jo tällä näytteellä hyvin lajitovereidensa haasteeseen. Bändillä on nuoruuden into ja osaaminen sopivasti tasapainossa. Vielä kun joku kertoisi, miten nämä bändit erottaa toisistaan pelkän kuulokuvan perusteella.

VOLTAGE
http://www.voltageband.com/

Ääni ja vimma -bändikisan kolmonen soittaa todella miehekästä rockia, jossa tuplabassarit lyövät kättä funkbasson ja tiluttavien kitaroiden kanssa. Tyylilajinsa bändiksi Voltage on siis aavistuksen tavallista värikkäämpi tapaus, mutta aivan luontevasti osaset eivät loksahda paikalleen. Ehkä eniten vaivaa se ryppyotsainen yritys ja vakavuus, millaisena Voltage kuulijalle välittyy. Pieni rentous olisi paikallaan, ja ehkä sitä kautta musiikkiin saataisiin nyansseja myös tunnelmaan ja intensiteettiin.

STAIR
http://www.stairmusiikki.net/

Lyijykynällä kirjoitettu saate ja tussilla cd:n kanteen raapustettu nimi antavat Stairista turhan amatöörimäisen kuvan, sillä levyltä paljastuu komealta kuulostava suomenkielinen (bändin nimen suomentamista kannattaa harkita) rockbändi. Mitään erityistä tässä ei tyylillisesti ole, mutta sekä biisien kynäily, että bändin ja laulajan ulosanti ovat hyvin hallussa. Stair hallitsee hienosti säkeistöjen ja kertosäkeen välisen jännitteen rakentamisen, mistä ansio lankeaa pitkälti hyvällä maulla sovitetuille kitaroille. Bändissä on tehokasta rankkuutta, mikä ei onneksi kuitenkaan lipsu hevisävyjen puolelle. Suurin vahvuus bändillä on Kaapon laulussa, jossa on samaan aikaan läsnä selvää osaamista ja rohkeaa heittäytymistä.

SAD CIRCUS
www.mikseri.net/sadcircus

Omaperäisyys on yksi tärkeimpiä valtteja demovirrasta erottumiseen, ja siinä pääkaupunkiseudulta tuleva Sad Circus onnistuu. Yhtyeen sadunomaisessa popissa elokuvatunnelmat yhdistyvät indiepopkitaroihin ja Violan viehättävästi kuiskivaan lauluun. Trip-hop -bändejä ei nykyisin turhan usein vastaan tule, Suomessa etenkään, ja Sad Circus on lajityypin tuttavuuksia sieltä mielenkiintoisemmasta päästä.
Erityiskiitoksen ansaitsee yhtyeen maltti, sillä vaikka biiseissä on käytetty runsaasti vaihtelevia soundiratkaisuja, eivät ne tunnu päälle liimatuilta tai itsetarkoituksellisilta. Kaipaisin ainoastaan lisää säröä, sillä tällaisenaan Sad Circus tahtoo muuttua paikoin turhan hattaraksi. Rohkeampia ratkaisuja kehiin etenkin soundipuolella.

APOCALYPSE CABARET
http://www.apocalypsecabaret.com/

Niin monet raskaammat demoja lähettävät bändit kuulostavat toistensa ja listalla viihtyvien esikuviensa kopioilta, että Apocalypse Cabaretin kaltaiset omaa tietä etsivät ovat erittäin tervetulleita. On aina ilahduttavaa kuunnella nuoria miehiä, jotka suorastaan pursuavat ideoita värittää musiikkiaan, vaikka taidot eivät aivan samalle tasolle yltäisikään.
System Of A Downin ja Mars Voltan tallaamia raskaan progrockin jälkiähän tässä tallataan, ja jo puolen vuoden iässä äänitetty demo vastaa melko hyvin esikuvien heittämään kovaan haasteeseen. Eniten perässä kankeaa vielä hieman teennäinen laulu, sekä nopeiden tempojen ja käännösten edessä hieman haparoiva soitto, mutta ei epäilystäkään etteivätkö ne korjautuisi kokemuksen myötä. Määrätietoisempaa työtä on tehtävä ilmaisun selkiyttämisessä, sillä sävellykset pitäisi laittaa monipolvisten sovitusideoiden edelle.

THE DEAD MUSICIANS’ SOCIETY
www.mikseri.net/thedms

No huh. Näin erikoiset tapaukset ovat kyllä tervetulleita ihan jo herättelemään demokasan alle uupuvaa demosetää. TDMS:n musiikkityyli ei ole enempää eikä vähempää kuin (kauhu)elokuvallinen raskas rock, joka seilaa ambientin ja industriaalin väliä pääasiassa erittäin näkemyksellisesti.
Yhtyeessä on kaksi upeaäänistä naislaulajaa, jonka ansiosta vokaalit ovat todella rikkaita, ja on huimaa kuulla kun samaan aikaan toinen laulaa korkealta ja kovaa ja toinen karjuu keuhkonsa pihalle. Biiseissä on kuitenkin myös tarttumapintaa, hienoja melodioita ja kertosäkeitä, ja helpoimmillaan bändi herättää mielikuvia vaikka Nightwishistä, mutta on suurimman osan aikaa onneksi kuitenkin aivan toisissa fääreissä. Paikoin ratkaisut tuntuvat pakotetun taiteellisilta, ja pahimmillaan tunteelliset purkaukset menevät yli, mutta kaiken kaikkiaan tämä on erittäin rohkea ja varsin onnistunut äänite.

TELLUS
www.myspace.com/tellusband

"Juurimusiikkia avaruudesta" kuuluu Telluksen oma määrittely-yritys, ja enpä olisi parempaan itsekään pystynyt. Helsinkiläisen seitsenhenkisen bändin musiikissa kohtaa leppoisa pop lievästi psykedeelisen sovituksen, ja lopputulos kuulostaa mukavan 70-lukulaiselta. Osa vuosikymmenmielikuvasta johtuu laulutyylistä, josta tulee hieman mieleen vasemmistolainen laululiike, mutta eipä Telluksen musiikissa muutenkaan moderneja elementtejä viljellä.
Soundi on mitä mainioin, ja soitto rullaa vaivatta, mutta sävellyksellisesti löydän näistä näytteistä varsin vähän mielenkiintoa. Sanoituksissa otetaan kantaa sen verran, että mielenkiinto herää, mutta ei onneksi mennä liiallisiin julistuksiin.

SURULLISTA YKKÖNEN

"Harmaahapsinen varis, joka johtaa sinfoniaa" raikaa tämän eriskummallisesti nimetyn helsinkiläisbändin demon avausraita muistuttaen lapsenmielisyydessään hieman SIG:iä. Kahdella muulla raidalla siirrytään modernimpaan soundiin, mutta sanoitusten viehättävä tunnelma säilyy. Yhtyeen tekstittäjällä on hieno taito tehdä arkisista huomiosta kiinnostavasti muotoiltuja lauseita.
Musiikillisestikin bändi toimii, vaikka kevyellä säröllä vedetyt iskelmäpopkertosäkeet eivät kovin omaperäisiä ole. Yhtye soittaa sopivan karusti ja pelkistetysti, mikä korostaa laulajan rohkeasti käyttämää ääntä entisestään. Poikkeuksellisen vahvaa omaa ilmettä ja taitoa tässä väläytellään, mutta musiikillisesti rima on vielä aivan liian alhaalla.

HANNA HUHTAMÄKI

Melkoisen halvan ja amatöörimäisen vaikutelman antavien kansien sisästä paljastuu tyylikästä ja taitavaa pianotunnelmointia. Hannan lauluääni on paitsi erittäin taitava, myös miellyttävän tumma. Pikavauhtia äänitetty demo on minimalistisessa toteutuksessaan oikeastaan varsin toimiva, sillä ainakin näin parin biisin annoksena pelkkä piano ja ääni riittää kantamaan biisit ongelmitta.
On miellyttävää, että kerrankin nainen ja piano -yhdistelmä ei tarkoita ylitaiteellisia krumeluureja ja lurituksia, vaan tummasävyistä tunnelmointia, mutta kyllä sävellysten ja pianosovitusten monipuolistamiseen kannattaisi vielä uhrata ajatus jos toinenkin.

SHRED
http://www.theshred.com/

Shredin menestyminen on onnen ohella kiinni lähinnä siitä, kuinka kauan raskaamman puoleisen englanninkielisen rockin voittokulku tällä kertaa jaksaa kantaa. Omalta osaltaan yhtye on nimittäin nyt hionut homman melkoisen mallikkaaseen kuosiin. Soitto on erittäin tanakkaa, ollen samalla raskasta mutta värikästä ja sävellyksissä on tarttuvuutta, joskaan mitään erityistä lahjakkuutta ne eivät paljasta. Miikan laulu ja ääntämys toimii mallikelpoisesti ja poikien ulkonäkökään tuskin tuottaa markkinointiosastolle päänvaivaa.
Omaa ilmettä voisi yrittää toki kirkastaa. Se voisi löytyä bändin aavistuksen verran stoneriin olevasta painotuksesta ja siihen mukavan kontrastin tekevästä Miikan suhteellisen kirkkaasta ja epä-äijämäisestä laulusta.

PUTOUS
http://www.putous.net/

Putouksen jätkät ovat jo lähes vuosikymmenen ajan kehittäneet itseään määrätietoisesti kohti suosiota, jota ei vielä ole suuressa mittakaavassa langennut. Sitä sopii ihmetellä, sillä kyllähän vuodet ovat hioneet Putouksesta pätevän suomirockryhmän, joka hoitaa hommansa taidolla. Ehkä homma kiikastaa siitä, että kokkolalaisilla ei ole mitään erityisen ainutlaatuista annettavaa, sen verran tuttuja latuja nämä laulut matkaavat.
Onnistunein raita on Aavikon kukat, jossa kasarihenkinen suomirock ei kummittele muiden biisien mittakaavassa, ja jossa on sekä tarttuva kertosäe että upeasti tunnelmoiva loppuosa. Nousukasta uraa -biisin turhan ilmeinen ironia särähtää korvaan tyylivirheenä, mutta Pudotus-balladissa Putous osoittaa yltävänsä vakavaan ja koskettavaan fiilistelyyn.

HOME JUNIOR
http://www.homejunior.com/

Itsevarmasti Home Junior mainostaa studiodemoaan vuoden kovimmaksi demoksi. Ihan niin onnistunut näyte ei kuitenkaan ole kyseessä, vaikka kieltämättä tämän vaihtoehtorockia räimivän kolmikon soitossa on paljon hyvää. Parasta on soittoonkin tarttunut itsevarmuus, mikä karsii ensidemoille tyypillisen varovaisuuden. Tässä vaiheessa uraa tärkeintä on antaa palaa täysillä, vaikka soittotaidot eivät aivan kunnianhimon tasolle yltäisikään. Home Juniorin tapauksessakin yritys on vielä selvästi kovempi kuin osaaminen, mutta vähintään riittävän pätevästi pojat soittimiaan veivaavat. Kannattaa keskittyä yhteissoiton treenaamiseen ja karsia tyylistä turha progeilu, sillä ainakin vielä Home Junior on parhaimmillaan tarttuvan Bad Religionista muistuttavan punkpopin äärellä. Bändisoiton ja sävellystaitojen kehittyessä tilanne voi kehittyä toiseksi.

JULMA ISÄNTÄ
http://www.julmaisanta.net/

Vahva panostus lyriikoihin on Julman isännän tärkeä valttikortti, vaikka teksteissä vilahteleekin hienojen rivien seassa kliseisempiä pätkiä, mutta musiikillisesti bändi on vielä hyvin raakile. Kitarasoundit on kaivettu 80-luvun suomirockin dinosaurusten levyiltä ja sävellyksissä ei suuria oivalluksia ole, vaikka ihan meneviä rockbiisejä bändi osaakin kynäillä. Mikon laulua ei voi kehua kovin taitavaksi, mutta homman nostaa kevyesti pinnalle rohkeasti omalla tyylillä vetäminen. Yhtyeessä on paljon selvää potentiaalia, mutta vaaditaan voimakasta tyylin selkeytystä ja kenties ulkopuolista korvaa nostamaan Julma isäntä sitä nyt uhkaavasta tusinapubirockbändi-kohtalosta.

THE GEORGE DOUBLE USE
http://www.thegeorgedoubleuse.com/

Tällaista riittävän tiukasti soitettua, keskimääräistä radiohittiä aavistuksen verran rankempaa jenkkirockia on kyllä kaikki länsimaat pullollaan, mutta ei TGDU genren turhimpia yrittäjiä ole. Yhtyeen laulajana on uusiseelantilainen Lance Fono, jonka ansiosta homma ei sorru pökkelöön ääntämiseen ja kyllähän miehellä ääntäkin piisaa, vaikka järin persoonalliseksi tai värikkääksi Lancen laulua ei voi kehua.
Radiosoittoonhan tällä epäilemättä pyritään, mikä ei välttämättä ole mahdoton tavoite, mutta sävellyksissä ei kannattaisi itseä näin helpolla päästää. Ainakin nämä kaksi näyteraitaa ovat hyvin toteutettuja, mutta todella persoonattomia ja mielikuvituksettomia.

Lisää luettavaa