KUUKAUDEN DEMO: ZOOMONK
Petri Parkkali (kitara, laulu),
Tommi Loippo (basso)
Jo ensikuuntelulla oli selvää, että käsissä on kuukauden demo. Oikeastaan vaikutuksen teki jo hieno, käsin askarreltu uniikki kansi, mutta voi sitä innostuksen määrää kun kuulokkeista alkoi tulvia Zoomonkin kiehtovasti surisevaa äänimassaa.
Selvimmät vertailukohdat on lueteltu jo saatekirjeessä: Suicide ja Primal Scream. Toisaalta vaikutelistasta löytyy sellaisiakin nimiä kuin John Coltrane ja Tom Waits, joita ei musiikista suoraan löydä. Zoomonkin runttaus on maanista, sähköistä, rujoa ja maanläheistä. Konerytmit sopivat meininkiin täydellisesti, ja niiden päällä kitara ja basso kaahaavat, möyrivät ja surisevat. Parkkalin pehmeä, mutta sopivan tyly laulu on osa äänimaisemaa, siis ei pääosassa.
Vaikka näissä biiseissä kirskuu ja ryskyy, olisi kuitenkin väärin mieltää Zoomonk meteliksi, sillä Reproach-välikettä lukuun ottamatta kyse on ihan oikeasti sävelletyistä, melodisistakin, biiseistä. Tässä on samaa alkukantaista viehätystä kuin esimerkiksi The Jesus and Mary Chainin debyytissä, samanlaista kaaoksen ja surinan alta nousevaa herkkyyttä. On ilmeistä, että nämä äänet lähtevät Parkkalin ja Loipon selkänahasta, ja siksipä ne pureutuvatkin niin syvälle kuulijan ihon alle.
Machine Gun Manissa efektikikkailu tuntuu jo hieman itsetarkoitukselliselta, mutta kolme loistavaa biisiä on demolle erinomainen saldo. Etenkin Sound Of Sleeping laukkaa kuin robottihevonen.
Piirun verran enemmän melodioille myönnytyksiä tehden ja hieman palettia laajentaen Zoomonk toimisi vaikka pitkäsoiton mitassa.
ZOOMONK – HAASTATTELU
Petri Parkkali, kuinka pitkään Zoomonk on ollut olemassa ja mihin yhtyeen juuret ulottuvat?
90-luvun alusta olen soittanut bändeissä. 2001 rupesin tekemään itsekseni biisejä ja kaikenlaisia kokeiluja. Sellaista lo-fi elektroa ja muuta pörinää. Sieltä se on pikkuhiljaa kehittynyt. Tämä nykyinen soundi ja tapa tehdä asioita löytyi pari vuotta sitten, kun ostin digitaalisen neliraitanauhurin ja rumpukoneen. Silloin myös nimesin homman Zoomonkiksi.
Zoomonk alkoi sinun yhden miehen puuhasteluna, mutta nyt mukana on Tommi Loippo basson varressa. Kuinka Tommin mukaantulo on vaikuttanut musiikkiin?
Tommi on tuonut biisi-ideoita jonkin verran sekä bassosaundin, joka kuulostaa siltä kuin Lemmy soittaisi läskibassoa vanhassa putkiradiossa.
Edellisen kerran Zoomonkin demo sai hyvät arviot vuoden ekassa Soundissa. Miten yhtye on kehittynyt tänä aikana, ja missä mielessä uusi demo on parempi?
Toi demo, mikä nyt on arvostelussa, valmistui kesällä. Mun mielestä se ei paljoakaan eroa edellisestä. Jotkut sanovat että se on viimeistellympi ja happoisempi. Nyt kun äänitimme kuusi uutta biisiä, niin se musiikki eroaa selkeästi aikaisemmasta kamasta. Pelkistetympää ja primitiivisempää.
Kuinka valmis Zoomonk tällä hetkellä on?
Siinä mielessä me ollaan valmis bändi, että me tiedetään mitä me tehdään ja mitä ei tehdä musiikillisesti. Mun mielestä on toisarvoista miettiä kuinka valmis jokin asia on. Pidän kovasti esimerkiksi Dead Moonin musiikista, joka on tosi karua monona äänitettyä rockia. Joku luupää saattaisi jopa pitää sitä jotenkin keskeneräisenä. Hyvässä musassa fiilis välittyy puhtaana eikä sitä haudata tuotannon alle. Mulle musiikissa on kyse fiiliksien ja tunnelmien etsimisestä. Biisin tunnelma välittyy paremmin, kun siinä on joku lommo tai särö. Vaikka biisien työstöön käytetään paljon aikaa ja ne äänitetään huolellisesti, niitä ei hinkata hengettömiksi. Musiikin pitää kuulostaa tuoreelta ja sähköiseltä.
Onko Zoomonkin suunnitelmissa keikkailu? Onnistuuko keikkailu kahdelta mieheltä vai onko tarkoitus laajentaa miehistöä?
Onnistuu. Mutta jos joku yleishärö mies tai nainen osaisi soittaa urkuja ja luoda sellaista pinnanalaista meininkiä vaikka elektronisilla soittimilla, se olisi hyvä lisä joihinkin biiseihin. Live-esityksestä on tarkoitus tehdä monipuolinen – instrumentaaleja ja kraut-jumitusta rokkibiisien vastapainoksi. Uusissa biiseissä, jotka äänitimme hiljattain on vain neljä raitaa, eli ne voi soittaa sellaisenaan livenä. Levy ja live ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, eikä niiden pidäkään olla samanlaisia. Musiikin teon haluaa pitää itselleen mielenkiintoisena. Mun mielestä bändit, joiden setissä on viisitoista hittiä, ja jotka vedetään täysin yksi yhteen samalla lailla kuin levyllä, ovat useimmiten vähän tylsiä.
MUUT KATSASTETUT
8TH FLOOR ORDER
Lasse Honkonen, Sylvie Smith, Harri Talvenmäki
Tänä vuonna perustetun yhtyeen jäsenten aiemmista tekemisistä minulla ei ole mitään tietoa, mutta tuskinpa he ovat ensimmäisen bändinsä kimpussa, sillä niin vakuuttavaa jälkeä tälle kahden biisin näytteelle on tallentunut. A Meeting In May on shamanistisen hypnoottisen rytmin johtama pieni popteos, jossa lakoninen naislaulu kuljettaa melko yksinkertaista, mutta viehättävää melodiaa. Morning Song on puolestaan improvisaation oloinen, mutta kuitenkin hallitusti etenevä ja hienosti kasvava akustisten kitaroiden koristelema happofolkjami.
Näiden laulujen perusteella ei voi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä 8th Floor Orderin rahkeiden riittävyydestä, mutta äänitteenä levy on kiehtova, kaunis, hauras ja näkemyksellä toteutettu. Aina upeita ja omaperäisiä kansia myöten.
DRAMATUNER
Henri Lindblom (kitara), Karri Lötjönen (kitara), Antti Ruokola (rummut), Heikki Seppälä (basso), Veikko Sutinen (laulu)
www.dramatuner.com
Raskaus ja melodisuus on aina tehokas yhdistelmä, ja Dramatuner taitaa lajin mallikkaasti. Laulu on kuulasta ja melodista, mutta musiikki jyrää raskaasti. Biiseissä tapahtuu paljon, sillä esimerkiksi kesken Signalin tehokasta metallivyörytystä ilmoille kajahtaa folkahtava, trumpetin johdattama osa. Hienoa uskallusta, joka vieläpä osataan tehdä tyylitajuisesti.
Bändi selviytyy teknisesti vaativasta tyylistään kunnialla, joskin yhtyeen teho kohenee varmasti äänitysbudjetin toivottavasti tulevaisuudessa kohotessa. Tosin omakustannedemoksi tämäkin kuulostaa jo varsin komealta.
Dramatuner on hienoimpia kohdalleni sattuneita kotimaisia progemetallisteja, ehkä juuri sen takia että metalli on yhtyeen sopassa vain yksi ainesosa, jolloin popille ja rockille jää runsaasti paikkoja sävytettäväksi.
DRIFTING BRIGADE
Jussi Partanen (laulu, kitara), Kalle Lehtinen (rummut), Miika Aallos (basso)
www.driftingbrigade.com
Pari vuotta puurtanut Drifting Brigade on saatekirjeen mukaan ennen kaikkea Jussi Partasen hengentuote, mikä todennäköisesti on syynä siihen, että laulu ja kitarat on tälle demolle äänitetty ilahduttavan huolella ja intohimoisesti. Jussin kitaroita on äänessä paikoin kolmekin kappaletta, ja kullekin niistä on selkeä paikkansa. Laulussa puolestaan on hienoa antautumista.
Hengästyttävän tiukasti soittava kolmikko on rokkibändiksi yllättävänkin persoonallinen ilmestys, mistä käy Jussin lauluäänen lisäksi kiittäminen etenkin kekseliäitä sovituksia. Mitään uutta tässä ei olla keksimässä, mutta ärhäkän ja monipuolisen rokkauksen Drifting Brigade hoitaa kunnialla
EDWARD
Eppu (laulu), Väiski (kitara), Lasse (kitara), Tommi (basso), Robert (rummut)
www.edwardband.com
Järvenpääläinen Edward lupailee saatekirjeessään suuria kuvaillessaan kappaleitaan järjettömän tarttuviksi. Yhtyeelle voi hyvillä mielin suoda itsekehun, sillä tällä neljän biisin näytteellä luulisi jotain tapahtuvan, niin valmiin rockbändin se esittelee. Tarttuvuutta näistä biiseistä löytyy, ne on soitettu narulle todella huolella ja hyvillä soundeilla, ja lisäksi Epun taitava ja miellyttävän pehmeä lauluääni hurmaa.
Ajoituskin on oikea, sillä tällaista melodista englanninkielistä rockiahan radioaallot nykyään pursuavat, eikä Edward näillä biiseillä jää tippaakaan jostain Feiledistä jälkeen. Kuten genressä tuntuu olevan tapana, kovin mielikuvituksellista musiikkia tässä ei olla luomassa, eikä Edwardille tekisi pahitteeksi miettiä tarkemmin sitä omaa juttuaan. Mutta ei sitä ennenkään olla omaperäisellä musiikilla listoille noustu, joten eikun ottamaan, levy-yhtiöt.
EVER SINCE THE DAY
Kari Koponen (laulu, kitara), Johannes Valtonen (kitara), Jouni Inkinen (basso), Ari Hirvirinne (rummut)
eversincetheday.net
Turkulaisen rockryhmän ensimmäinen demo osoittaa, että Ever Since The Dayn vuosia kestänyt kypsyttely on tuottanut tulosta. Yhtyeen melodinen, jenkkityylinen rock tuo mieleen esimerkiksi Poets Of The Fallin, ja oikeastaan kukin näistä kolmesta biisistä on hyvä. Säkeistö ei ole pelkkää kertosäkeen odottelua, vaan melodioita on maltettu kehitellä, ja kertosäkeistöissä on tarvittavaa tarttuvuutta ja suuruutta.
Homma ei myöskään kariudu taitojen puutteeseen, sillä niin Karin laulu, kuin yhtyeen soitto toimii hyvin. Yhden viikonlopun aikana alusta loppuun tehdyksi demon sovitukset on todella harkittuja, eli aika treenikämpällä on selvästi käytetty hyödyllisesti.
Mitenkään persoonallinen kuva yhtyeestä ei välity, mutta englanninkielisen radiorockin parissa ryhmällä on varmasti mahdollisuuksia. Toivottavasti pojat saavat mahdollisuuden kunnolla näyttää kyntensä.
IDOLAE
Taneli Hermunen (laulu, kitara), Juha Vanonen (kitara), Heikki Koskinen (koskettimet), Eero Heinonen (basso), Samuli (elektroniikka)
www.idolae.net
Pitkän linjan tamperelaispopparit ovat uudella omakustanteellaan hienossa terässä. Idolaen tyyli on muuttunut melko radikaalisti rumpalin vaihduttua täysin elektronisiin taustoihin, mikä sopii yhtyeen tunnelmoivaan indiepoppiin täydellisesti.
Neljän biisin äänitteellä (joka löytyy ilmaiseksi yhtyeen nettisivuilta) kuljetaan paikoin turhankin ilmeisesti kokeellisemman Radioheadin jalanjäljissä, mistä muistuttaa elektroniikan käytön lisäksi korkea ja eteerinen laulu, mutta toisaalta Idolae on etenkin tässä maassa piristävä ja omaperäinen ilmestys.
Vaikka tunnelma on koko ajan vahva, toimivat parhaiten biisit, joissa on äänimaiseman lisäksi keskitytty myös sävellykseen. Erityisen hienosti tarttuvuus ja kokeellisuus yhdistyvät Daydreams Of Destruction -raidalla, mutta maalaileva On Your Skin ei puolestaan tarjoa tarpeeksi tarttumapintaa.
JAMROD
Jussi Koijärvi (laulu, kitara), Jari Luomala (basso, taustalaulu), Martti Mattila (rummut, taustalaulu)
www.jamrod.com
Espoolaisten nuorten jannujen kolmen kopla vakuuttaa. Vaikka tietokoneeni väittää soivan levyn olevan Ricky Martinin maksi-single, puskee kuulokkeisiini pontevaa poprockia, jossa kuuluu kaikuja niin Green Dayn kuin Placebonkin suuntaan. Jussin komeasti kantavassa laulussa on mukava annos nuoruuden kiihkoa ja muutenkin porukka vaikuttaa nälkäiseltä. Se on hyvä, sillä on helppo kuvitella yhtyeen kasvattavan suosiotaan keikkailun myötä.
Kahden biisin promolla molemmat raidat toimivat ja ovat keskenään sopivan erilaisia. Kovin vahvaa omaa ilmettä näistä ei vielä välity, mutta eiköhän se sieltä luonnostaan ajan kanssa ala puskea vahvemmin läpi.
JOHNNY SUPERHERO
Antti Reikko (kitara, laulu), Eetu Bragge (kitara), Tuomas Lankinen (rummut), Matti Vasanen (basso)
www.johnnysuperhero.net
Tällaisia demoja on ilo kuunnella. Tulee selvä fiilis, että asialla ovat intohimoisesti musiikkiin suhtautuvat ihmiset, joille ei ole itsetarkoitus vain päästä soittamaan, vaan luoda jotain itsensä näköistä.
Turkulainen Johnny Superhero on tämän demon perusteella mahtava bändi. Indiepoppia ronskilla otteella ja ennen kaikkea vilkkaalla mielikuvituksella. Weezermaista powerpoppia, Pixiesin nokkeluutta, amerikkalaista melankoliaa ja Toolin rytmiikkaa samassa, hurmaavassa paketissa. Tarttuvaa ja kunnianhimoista tavaraa, jonka kruunaa Antin monisävyinen ja pehmeä lauluääni.
Demoefektiin saapuneet kolme hienoa, keskenään erityylistä biisiä on irrotettu täyspitkältä Finally Nowhere cd-r-albumilta, jonka voi ladata bändin kotisivulta. Suosittelen!
KOTOISAT SÄVYT
Antti Karjalainen (laulu, kitara), Valtteri Melamies (rummut), Toni Riekkinen (basso), Mikko Melamies (urut, laulu, perkussiot), Mikko Heikkinen (kitara, laulu)
www.kotoisatsavyt.net
Kai se alkaisi jo olla jonkun aika täyttää Tehosekoittimen jättämä aukko, ja Kotoisilla Sävyillä on ainakin kova yritys. Neljän biisin näytteellä bändistä näyttäisi löytyvän samanlaista nöyristelemätöntä kukkoilua.
Pohjois-suomalaisen joukkion livetehoa ei tulisi mieleenkään epäillä, mutta levytysura ei tunnu vielä aivan perustellulta. Toisin sanoen meininkiä ja asennetta piisaa, mutta sävellyksissä ja vakuuttavassa ulosannissa on vielä kiinni kurottavaa. Suunta on siis oikea, mutta sekä bändin yhteissoitto, että Antin jo nyt rohkea laulu kaipaisivat vielä lisää puristusta.
Kannattaa kuitenkin pitää huoli, että samalla ei kadoteta hommasta sitä rentoutta ja intoa, mikä niin ihailtavasti näistä näytteistä tulee läpi.
LIPLOCK
Nelli Perkkiö (laulu), Juha Peltola (rummut), Aku Westerberg (basso), Olli Widing (kitara)
Liplockin pojilla kävi melkoinen mäihä kun he löysivät Nellin mikrofonin varteen. Neidillä on nimittäin todella kaunis ja voimakas ääni, joka sekä kantaa näitä biisejä, että tuo yhtyeeseen reilusti omaa ilmettä.
Muuten yhtye on vielä alkukuopissaan, sillä tyyliltään tällainen hard rock on niin peruskamaa, että erottumiseen tarvitaan montaa pykälää kovempaa panostusta kaikilla osa-alueilla. Yhteissoitto ja varmuus kehittynee ajan myötä, mutta omaa ilmettä pitäisi alkaa rakentaa tietoisesti. Suurin työ on kuitenkin edessä sävellysvaiheessa, sillä nämä riffittelyt kulkevat aivan liian ilmeisiä polkuja.
NEVERNETTES
Ines, Ville, Pauli
www.nevernettes.com
Tanssittava, goottihenkinen synapop on Nevernettesin valitsema tyyli ja hyvin kolmikko on lajityypin sisäistänyt. Biiseistä löytyy kohtalokkuutta, kylmiä biittejä, utuisia synasoundeja ja erittäin tarttuvia melodioita. Kolmen biisin rypäs esittelee onnistuneesti yhtyeen eri puolia: tarttuvaa poppia, teollista ryskettä ja utuista tunnelmointia. Kussakin on onnistuneita juttuja, mutta näistä näytteistä parhaiten yhtyeeltä tuntuu luonnistuvan Fail To Prayn kaltainen häpeilemättömän tarttuva, kasarihenkinen konepop. Upealla äänellä siunattu Ines puolestaan hurmaa etenkin kauniissa Sibley-biisissä.
Nevernettes on selvästi kunnianhimoinen ja visuaalisestikin tyylikäs ryhmä, joka osaa kirjoittaa hyviä lauluja, mutta kaipaisi vielä rohkeampaa omaa otetta. Tällaisenaan, etenkin turhan käytettyjen konesoundien takia, hommassa tuoksuu lievä pastissin maku. Vakuuttava pelinavaus kuitenkin.
PINTANDWEFALL
Crazy Pint (basso), Cute Pint (tamburiini), Dumb Pint (kitara, laulu), Tough Pint (rummut)
www.myspace.com/pawf
Rokkia soittavilla tytöillä on ilahduttavan usein asenne kohdallaan. Tekninen taituruus on sivuseikka, ja tärkeintä on tartuttaa treenikämpällä majailun hauskuus kuulijaankin. Tässä kekseliäästi nimetty Pintandwefall onnistuu, sillä amatöörimaisesta musisoinnista huolimatta (tai juuri siksi) nämä seitsemän lyhyttä autotallirykäisyä jaksavat innostaa.
Lisäksi yhtyeellä on laulunkirjoitus hallussa. Rockkaahauksen sekaan on tarttunut hienoja melodioita ja hauskoja sanoituksia. Sovituksiakin on selvästi mietitty ja erityisesti mieltä lämmittävät mahtavat laulustemmat.
Livenä nämä tytöt takuulla räjäyttävät pankin, mutta ilahduttavan korkea energialataus tälle haparoivalle, mutta lupaavalle demollekin on saatu.
POIROT/POIERT
D. Hollywood (laulu), Paha D. (kitara), Mike Chevrolet (basso), Heatset Luotijuna (rummut)
www.poirotpoiert.net
Silloin lienee asiat bändillä kohdallaan, kun suurin arvioijaa ärsyttävä seikka on taiteilijanimet. Poirot/Poiertin kulmikas ja progehtava rock svengaa hienosti soittavan bändin käsissä tehokkaasti ja suomenkielinen laulu toimii äijämäisellä otteellaan hyvin. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että tästä demosta jää epäselväksi, kuinka tosissaan pojat ovat. Poirot/Poiret tuntuu enemmän hauskanpidolta ja projektilta kuin kunnianhimoiselta, selkeät tavoitteet asettaneelta yhtyeeltä. Tilannetta korjaisi kummasti jo keskittyminen säveltämiseen kimurantin ja sooloilevan soittamisen sijaan.
SAKARI HEIKKILÄ
Sakari Heikkilä (laulu, kaikki soittimet)
www.saunalahti.fi/~shake/sanomat
Harvoin törmää tällaiseen yhden miehen musiikilliseen taidonnäytteeseen. Sakari Heikkilä on tehnyt Sanomat-ep:nsä alusta loppuun itse säveltäen, soittaen ja laulaen kaiken. Lopputulos vetää hiljaiseksi, sillä levyltä (joka on ladattavissa kotisivuilta) ei puutu niin kunnianhimoa kuin varsinkaan osaamista.
Sakarin laulut ovat suomenkielisiä, herkkiä ja taitavia popsävellyksiä, joissa kitaran ohella isossa osassa soi piano. Jyväskyläläinen, konservatoriolla opiskeleva nuori mies laulaa kauniisti ja kaiken lisäksi teksteissä on kaunista kieltä ja kiehtovia mielikuvia. Ainoa asia, mitä tämä kaipaa, on lisää riskin ottoa ja vaaran tunnetta. Nyt laulut lipsuvat paikoin hieman pikkunäteiksi, mutta suurimman osan aikaa levy on kuitenkin koskettavan kaunista musiikkia.
SMOKESUIT
Marcus, Juho, Tuomo, Janne, Jarkko
www.smokesuit.com
Trigonista Smokesuitiksi nimensä vaihtanut seinäjokelaisyhtye on tehnyt pakkausta, soundeja ja sisältöä myöten kunnioitettavan valmiin kuuden biisin promon. Tällaista Pearl Jamin tyylistä, rouheasti kitaroitua riffirockia harvoin kuulee Suomessa näin vakuuttavasti vedettynä. Erityisesti ilahduttaa Marcuksen komea laulu, jonka karhea ja grungemaisen lakoninen väri sopii tyyliin täydellisesti. Kahdella kitaralla luodaan riittävästi sävyjä, ja pitkä yhteinen bändihistoria kuuluu vakuuttavana tiukkuutena soitossa. Kaiken kaikkiaan bändi on hienossa iskussa, mutta homma kaipaisi vielä jotain selvästi omaa juttua. Kuuden näytteen joukosta nousee erityisesti LEARN!, jossa melodinen kertosäe kohtaa säkeistön tehokkaasti nykivän riffittelyn, mutta kyllä jokaiseen biisiin on jokin kiinnostava koukku löytynyt.
SYTYTIN
Milla (rummut), Nikita (basso), Anna (kitara, laulu)
Tamperelainen tyttötrio lähestyy Demoefektiä valloittavalla saatekirjeellä, jossa yhtye toteaa muun muassa, ettei heillä ole tyypillisiä biisejä ja että musiikkityylikin on vielä epäselvä. Aika alkumetreillä Sytytin kieltämättä tuntuu vielä olevan, sillä kumpikaan näistä kahdesta laulusta ei aiheuta suuria elämyksiä. Syyntakeeton on ihan menevä poplaulu, mutta sävellyksellisesti varsin kömpelö etenkin kertosäkeen melodian osalta. Sankari puolestaan esittelee Sytyttimen rankempaa puolta, mutta mahtipontinen tyyli ei yhtyettä kovin hyvin pue ainakaan vielä, kun soitosta puuttuu riittävä vakuuttavuus.
Kritiikistä ei kuitenkaan kannata lannistua, sillä Sytyttimen rohkeasti itsensä näköinen, joskin vielä muotoaan hakeva, tyyli kantaa pitkälle. Kaikista tärkeintä on se, että tästä näytteestä kuulee Sytyttimen olevan liikkellä tosissaan ja kunnianhimoisena. Eikun vaan hiomaan ja treenaamaan.
VIHREÄ MAA
Tatu Kaihua (laulu, kitara), Ilmari Pihka (kitara), Eino Matsi (koskettimet), Heikki Kuikka (basso)
www.mikseri.net/vihreamaa
Vihreä maa kuvailee olevansa ”suomeksi laulettua, muttei suomeksi soitettua rock/pop musiikkia” ja osuu maaliin. Yhtyeen musiikista löytyy yhtymäkohtia etenkin brittiläiseen indiepoppiin, mutta mainioiden tekstien ansiosta touhusta tulee hyvällä tavalla suomalainen fiilis. Hommassa on huomattavan paljon samaa hienoutta kuin Juliet Jonesin Sydämessä.
Vihreä maa on kohonnut edesmenneen ska-bändi Monica’s Lipsin raunioille, minkä peruna yhtyeessä on mahtavan iloinen poljento. Joensuun kollit soittavat ketterästi ja kekseliäästi, eikä tästä kuuden biisin nipusta toivomisen varaa jää. Mukavan nokkelaa ja kimuranttia, mutta kuitenkin ilahduttavan helposti lähestyttävää musiikkia.