Anssi Kela juhlistaa toukokuussa pitkää uraansa 30 Vuotta Kelaa -suurkonsertilla Helsingin Jäähallissa. Keikalla kerrataan lauluntekijän taipaleen joka osaa aina Pekka ja Susi -ajoista Nummela-supermenestykseen ja edelleen viime vuosien kasarivaikutteisiin levyihin saakka. Konsertti järjestetään 6.5.
Keikan myötä Kela pääsee ääneen myös Soundin verkkosivuilla. Nyt alkavassa juttusarjassa Kela kääntää katseensa menneisyyteen ja käy läpi koko albumidiskografiansa levy levyltä kertoen kuhunkin julkaisuun liittyneistä vaiheista, tavoitteista, haaveista, vaikeuksista, iloista, suruista, pettymyksistä ja onnen hetkistä.
Sarja alkaa tietysti aivan Kelan uran alkumetreiltä. Vuonna 1993 Pekka ja Susi -yhtye voitti Rockin SM-kilpailut, ja voitosta huumaantunut laulaja Anssi Kela jo pähkäili, aukenisivatko rocktähteyden portit kisamenestyksen myötä. Yhtye pääsi kuin pääsikin levyttämään ainokaiseksi jääneen nimikkoalbuminsa, mutta kuten nykyään tiedämme, tie huipulle osoittautui kivikkoiseksi kulkea.
Anssi Kelan 30 vuotta Kelaa -konsertin liput ovat myynnissä Ticketmasterissa hintaan 37–47 euroa. Soundi on tapahtuman virallinen yhteistyökumppani.
Anssi Kela kertoo:
Alussa oli bändi. Ensin koulukaverusten mielikuvituksessa, ääneen lausuttuina päiväunelmina. Sitten ihan oikeasti: äkkiä meillä oli soittimet, biisejä ja keikkoja.
Unelmat purkautuivat voimasoinnuiksi ja hieman liian isoiksi liikkeiksi hyvin pienillä lavoilla. Meillä on intoa ja yhteinen päämäärä. Meillä oli rajaton luottamus itseemme. Meillä oli typerä nimi: Pekka ja Susi.
Meillä on intoa ja yhteinen päämäärä. Meillä oli rajaton luottamus itseemme. Meillä oli typerä nimi.
– Anssi Kela
Vuonna 1993 katsoimme olevamme valmiit harppaamaan isomman askeleen. Olimme viilanneet taitojamme jo lähes sadalla keikalla, kun luimme Rumbasta uutisen, jonka mukaan Rock SM -kilpailut järjestettäisiin uudestaan muutaman vuoden tauon jälkeen.
Tässä oli tilaisuutemme. Olimme juuri äänittäneet 24-raitastudiossa hyvälaatuisen demon parhaista biiseistämme. Postitimme sen kilpailun esikarsintaan.
Saimme pian kutsun osallistua jatkokarsintoihin. Etenimme lopulta päätyyn saakka: Tampereen Pakkahuoneella järjestettyyn finaaliin.
Rock SM oli noihin aikoihin merkittävä tapahtuma: finaali televisioitiin ja media oli runsaslukuisesti läsnä. Kukin yhtye esitti vuorollaan kolme biisiä. Meidän kilpailuteoksemme olivat Saarnaaja, Talo sekä Karhun elämää (joka oli vielä tuolloin kappale nimeltä Karhu).
Tuomaristo vetäytyi pisteyttämään esitykset. Kun se oli saanut asemoitua bändit mieleiseensä järjestykseen, kaikki esiintyjät komennettiin takaisin lavalle.
Juontajana toiminut Tommi Läntinen asteli buutsit kopisten meidän edestämme mikrofonin ääreen, jolloin pystyimme tavaamaan hänen kädessään pitämästään paperista, että listan ylimmäisenä luki ”Pekka ja Susi”. Se tarkoitti joko sitä, että olimme hävinneet tai voittaneet.
Uni ei tullut. Mietin, että nytkö se tapahtui? Tuliko unelmistamme juuri totta? Olinko minä nyt tähti?
Suurenmoinen voitto! Eroa kakkoseksi sijoittuneeseen Ma Baker’s Soul Factoryyn oli vain yksi piste, mutta tuo piste erotti päivän ja yön. Meitä revittiin joka suuntaan: salamavalot räiskyivät ja mikrofoneja työnnettiin nenän alle.
Sinä yönä makasin hotellihuoneen vuoteella ja kuuntelin yhtyetoverini Zarkus Poussan mannerlaattoja täristävää kuorsausta. Uni ei tullut. Mietin, että nytkö se tapahtui? Tuliko unelmistamme juuri totta? Olinko minä nyt tähti?
Rockin suomenmestari ei saanut automaattisesti levytyssopimusta. Olimme kuitenkin luoneet kontaktin levy-yhtiö BMG:n Asko Kalloseen jo ennen finaalia. Asko oli käynyt katsomassa karsintakeikkamme ja piti yhtyeestämme.
Mestaruuden ratkettua aloimme puhua levyn tekemisestä. Mielestämme olimme valmiit menemään heti studioon, mutta Asko toppuutteli: biisimateriaalimme oli vielä liian levällään. Karhun elämää oli ehdoton kruununjalokivi, mutta seassa oli myös melko köykäistä ainesta. Palasimme kirjoituspöydän ääreen.
Tai käytännössä minä palasin. Bändin alkuhämärissä myös kitaristimme Pete Prauda oli tehnyt meille paljon biisejä, mutta hänen kynänsä muste oli ollut kuivumaan päin ja minä olin ottanut roolin Pekan ja Suden pääasiallisena laulunkirjoittajana.
Kun Rock SM -voitosta oli kulunut reilut puoli vuotta, meillä oli yksitoista Askon kelpuuttamaa biisiä: kymmenen minun ja yksi Peten. Hartaasti odottamamme hetki koitti, ja studion portit avattiin Pekalle ja Sudelle.
Tuottajaksi oli seuloutunut Timo Löyvä, joka oli aikaisemmin toiminut Kolmas Nainen -yhtyeen kitaristina. Myöhemmin hän saavutti suosiota Movetronissa ja on sittemmin palannut myös Kolmannen Naisen ruotuun.
Löyvän johdolla vietimme kesän 1994 studiolla. Suurimpiin musiikillisiin vaikuttajiimme kuului tuolloin Jellyfish. Se oli meille studioon mennessämme jonkinlainen referenssi: halusimme luoda beatlesiaanisen melodista voimapoppia isoilla stemmoilla kuorrutettuna.
Soundia ylevöittääksemme toinen kitaristimme, Antti Nieminen, siirrettiin ennen levyntekoa kosketinsoittimiin. Tämä työkoneiden arvonta antoi palettiimme uusia värejä.
Kun nyt 23 vuotta myöhemmin kuuntelen aikaansaannostamme (muuten ensimmäistä kertaa moniin, moniin vuosiin), niin tavoitan kyllä sen, mitä ajoimme takaa: kyllä se Jellyfish siellä piilee. Päädyimme kuitenkin melko kauas esikuvamme ylenpalttisesta pop-neroudesta.
Pekan ja Suden albumi kuulostaa 1990-lukulaisen kuivalta ja hyvin steriililtä. Vaikka äänessä on nuoria kavereita ensimmäisellä levyllään, niin oudolla tavalla nuoruuden into ei välity. Bändiä ajetaan käsijarru päällä ja turvavyöt kireällä.
Omaa lauluaan on hassuinta kuulla: en oikein tunnista tuota nasaalia kailottajaa. Muistan kuinka Asko tuli ennen studiosessioita kuuntelemaan treenikämpälle biisejämme. Jossain vaiheessa hän kysyi: ”Anssi, laulatko sinä aina vain täysillä?” Vastasin ylpeänä ”totta kai”. Korkealta ja kovaa.
Pekan ja Suden albumi kuulostaa 1990-lukulaisen kuivalta ja hyvin steriililtä. Bändiä ajetaan käsijarru päällä ja turvavyöt kireällä.
En ymmärtänyt Askon kysymyksen sisältämää vihjettä siitä, että hyvän solistin vaihdelaatikossa pitäisi olla muitakin pykäliä kuin vain se suurin. Laulutulkinnat ensimmäisellä levylläni ovat puuduttavan sävyttömiä ja ilmaisultaan köyhiä. Löysin muut vaihteet vasta myöhemmin.
Myöskään tekstittäjänä en ollut vielä löytänyt itseäni. Albumilla laulamani lyriikat olivat parhaimmillaan näppärää kielikuvilla leikittelyä, ja huonoimmillaan merkityksetöntä sanahelinää. Elin tuolloin symbolista kauttani. Suora tarinankerronta odotti vasta seuraavan nurkan takana.
Näistä mutinoista huolimatta levyllä on toki ansionsakin. Karhun elämää on osoittautunut kestäväksi kappaleeksi, jota kuullaan edelleen keikoillani. Myös Kuolemattomaan laulajaan olen myöhemmin palannut ja esittänyt sitä joskus mies ja piano -versiona.
Bond-tunnari You Only Live Twicen melodiaa lainaava nimikappale Pekka ja Susi kuulostaa hienolta, ja Satumaa on hauska tahtilajin muutoksineen ja jousineen. Sittemmin totaalisesti kansanmusiikkiin uppoutunut Petri Prauda soittaa levyllä pari oikein uljasta kitarasooloa.
Kyllä meissä ainesta oli, mutta albumi jäi puolitiehen. Se tuli ehkä sittenkin liian aikaisin — emme ensilevyttäjinä täysin tienneet mitä olimme tekemässä. Suurempi visio puuttui.
Olimme kuitenkin innoissamme, ja odotukset kohosivat ionosfääriin. Karhun elämää julkaistiin singlenä kesällä 1994 ja siitä tuli pienimuotoinen radiohitti. Albumi seurasi syksyllä.
Virittäydyin sen ensimmäisen listaviikon jälkeen korvat höröllä radion ääreen kuuntelemaan, mille sijalle levy oli pompannut top 40 -albumilistalla. Olin vielä veuhkuissani siinä vaiheessa, kun nimeämme ei oltu lausuttu kärkikymppiin saavuttaessa — tästähän oli tulossa loistava pelinavaus!
Levy koki kaupallisesti ilmalaiva Hindenburgin kohtalon, emmekä olleet varsinaisesti kriitikoidenkaan suosiossa. Pudotus oli syvä, ja ennen niin tiiviit rivimme alkoivat rakoilla.
Epäilykset heräsivät, kun Pekkaa ja Sutta ei oltu mainittu vielä top kolmeenkaan tultaessa.
Sitä ei mainittu lainkaan: emme olleet koko listalla.
Levy koki kaupallisesti ilmalaiva Hindenburgin kohtalon, emmekä olleet varsinaisesti kriitikoidenkaan suosiossa: Soundissa albumimme noteerattiin asteikolla yhdestä viiteen nollan arvoiseksi.
Pudotus oli syvä, ja ennen niin tiiviit rivimme alkoivat rakoilla. Yritimme rystyset valkoisina puristaa itsestämme toista levyä, mutta olimme tuuliajolla. Punainen lanka rispaantui ja jakautui useaan eri säikeeseen.
Vuonna 1997 saimme vielä aikaiseksi Tähtilaulu-singlen, mutta sekin ripotteli vain lisää tuhkaa yllemme, kunnes lopulta tammikuussa 1999 yhteinen unelma hautautui.
Kosketinsoittajamme Antti työskentelee nykyisin seurakunnan nuoriso-ohjaajana. Kitaristimme Pete on luonut mainetta kansanmusiikkipiireissä ja on edelleen ammattimuusikko. Rumpalimme Ville on Pekan ja Suden jälkeen soittanut minun yhtyeessäni.
Bändistä jo vuonna 1996 irtaantunut Zarkus Poussa menehtyi vuosi sitten. En ole ikinä ollut hautajaisissa, joissa olisi ollut niin paljon ihmisiä kuin kaikkien rakastaman Zarkuksen viimeisellä matkalla.
Minä olen nykyisin minä.