Juice Leskinen Soundissa vuonna 1978 – Torstain ja sunnuntain välinen yö rockteollisuudessa

15.11.2013 13:03

Juice Leskinen kertoi Soundissa 10/1978 ”torstain ja sunnuntain välisestä yöstä” tien päällä. Tämän pitkän yön aikana Juice Leskinen Slam sijaitsi siellä, missä Jyväskylä, Tampere ja Hankasalmikin.

Teksti: Juice Leskinen
Kuvat: Soundin arkisto
Julkaistu alun perin Soundissa 10/1978

Orkesteri, vaikka vierailevakin, katsotaan Alkon säännösten mukaan henkilökunnaksi. Se oli ensimmäinen riidanaihe. Toinenkin tuli ilmi, mutta vasta myöhemmin.

Menimme Ravintola Rentukkaan Jyväskylään noin puoli seitsemän torstai-iltana. Olimme janoon kuolemaisillamme. Halusimme juoda oluen, mutta temperamentikkaasti käyttäytynyt hovimestari tyrmäsi ajatuksemme oitis. ’’Olette henkilökuntaa’’, hän vinoili.

Onko inhimillistä näännyttää soittajapoikia janoon

Minua tapaus kummeksutti. Jos orkesteri kerran on henkilökuntaa, eikö sille kohtuuden ja demokratian (kirjoitinko oikein – käsite on minulle hieman hämärä) nimissä olisi suotava myös henkilökunnan edut. Onko inhimillistä näännyttää soittajapoikia janoon – esitettiin jopa, että orkesterin edustaja ei saa edes istua pöydässä jäävettä litkimässä! Olisi ilmeisesti pitänyt vaatia myös sapuskat, prosentit, eläkkeet, kesälomat, lomaltapaluut, sosiaaliturvat, henkilökuntalehdet, työasut, korkkiruuvit, yötyölisät, narikkamaksut ja mitä niitä onkaan. Mutta ei! Orkesterille joka käy ravintolassa kerran kahdessa vuodessa on sälytettävä samat velvollisuudet kuin tarjoilijoille, hovimestarille, portierille, viinikassalle, emännälle… Perkele, olisi pitänyt kieltäytyä soittomasta känniläisten pöydälle, päästämästä juopuneita sisään, katsottava kaikkien henkilöllisyys!

Hyvä keikka se oli. Eka setti tosin oli vähän laimea, mutta minusta se on kaunein tapa pitää konserttia. Typerää on ladata ensimmäiset kymmenen minuuttia täysillä ja kelata sen jälkeen puolitoista tuntia aneemista jatsia, josta kaikille tulee vain paha olo jos sitäkään.

Myönnän, että äänenkäytöstä voi tulla vittumainen olo, mutta tarkoituksemme on vilpitön

Aineellistakin tuhoa olimme vähällä aiheuttaa. Tervaharju horjahti pahasti kun lähestyin häntä rockin tiimellyksessä. Hänen takanaan oli lasiseinä jota vasten hänen vahvistimensa ja kaappinsa rojahtivat. Tervaharjukin rojahti. Jos lasiseinä olisi pettänyt, olisi koko paska tippunut toisesta kerroksesta jääkylmälle asfaltille. Hovimestarin helpotukseksi lasi kuitenkaan ei rikkunut. Vain kaksi piuhaa katkesi.
Väliajalla menimme bussiimme – taiteilijalämpiöömme! – juomaan keskiolutta ja puhumaan paskaa. Myös Sen Yari ja ent. Maantien Ässän Kari Boy tulivat mukaan. Normaalit bändiasiat ovat kaikille jo niin tuttuja – ei ole keikkoja, mitä kamoja, koska TAAS tehdään levyä, ei keikkoja – ettei niistä viitsinyt puhua. Puhuimmekin kaikesta muusta.

Toinen setti oli mahtava. Uusi pienoisoopperamme meni komeasti himaan. Encoreitakin teimme kai kolme – viimeisenä tunnetun iskelmän Tahdon olla mulle hellä, se on umpivarma lopetuspiisi. Sen jälkeen kukaan ei halua enää mitään. Idean olemme kähveltäneet Danny-showsta.

Ja sen kappaleen jälkeen emme enää olekaan henkilökuntaa, vaan asiakkaita! Ehkäpä he olettivat, että keikkapalkkiomme jää heille, kun he ensin ovat pitäneet meitä janoisina yli neljä tuntia! Ovelaa… mutta emme me menneet lankaan, meillä oli olutta mukana! Tosin kohteliaina henkilöinä nautimme muutaman mallasjuoman ennen paikalta poistumista. Siinä samalla kuuli hyviä juttuja.

Parhaita oli se kahdeksaskymmenestuhannesviidessadaskuudeskymmenesneljäs juttu minun sukulaisuussuhteistani. Joku oli väittänyt olevansa minun ensimmäinen serkkuni, mutta hänen sukunimensä ei voinut millään olla minun ensimmäisen serkkuni sukunimi. Lisäksi hän väitti isäni sanoneen toissa vuonna minusta pahoja asioita. (Selvitykseksi: isäni kuoli vuonna 1961).

Toinen setti oli mahtava. Uusi pienoisoopperamme meni komeasti himaan.

Temperamenttinen hovimestari hymyili kun koukistimme olutkättämme. Närkästynyt opiskelija vaati selvitystä häntä askarruttavaan seikkaan. Miksi menimme irvailemaan Maamme-laulua? hän pohti. Se ongelma ihmisillä on ollut joskus aikaisemminkin. He kuvittelevat, että kun Juice Leskinen laulaa Maamme-laulun, se on vittuilua. Myönnän, että äänenkäytöstä voi tulla vittumainen olo, mutta tarkoituksemme on vilpitön. Haluamme, että yleisö tuntee olonsa kotoiseksi. Emme tee Maamme-laulusta rockversiota, vaan soitamme lähestulkoon saman sovituksen – eri instrumentein toki – kuin radiossa joko yö kuullaan. Minusta on hienoa olla suomalainen. Siksi soitamme tätä ruotsalaisen runoilijan, saksalaisen katusoittajan ja venäläisen sovittajan (Jekoterina Rock ’n’ rollskaja!) yhteisteosto! Kiäh kiäh…

Tampereen Yo-talolla oli kova meininki. Soundin väkikin oli kuin palkankorotuksen saanutta.

Tampereen Yo-talolla oli kova meininki. Soundin väkikin oli kuin palkankorotuksen saanutta. Tilaisuus oli joku taksvärkkijuttu. Kerran meiltä kysyttiin, se taisi olla jossakin demareiden nuorisotapahtumassa, olisimmeko menneet soittamaan myös kokoomuslaisten toi perustuslaillisten vastaavaan tilaisuuteen. Olisimmepa hyvinkin. Aivan turhaa on tietysti selittää, että musiikki ja politiikka ovat eri asioita, että minä en tee politiikkaa, että olemme epäpoliittisia… koska ne, jotka niin väittävät, ovat kyllä niin paatuneita, ettei heille voi sanoo mitään. Mutta tiukasti kallistun sellaista ajattelutapa kohti, että ne ihmiset, jotka tulevat katsomaan meitä, vähät välittävät väreistä. (Kantasana on väri, ei väre. Jälkimmäisistä he toki välittävät.) Sitä paitsi biisini ovat samat kaikissa tilaisuuksissa, välispiikit ovat samat ja palkkio maksetaan samanlaisella rahalla. Yleisökin on samaa. Me olemme samoja.

Live-äänityksemme onnistui aika hyvin. Äänitämme sen oopperan, biisi kerrallaan. Kyllä me yhden ainakin saimme talteen.

Hankosalmi os. sijaitsee Keski-Suomessa. Lauantai-iltana Juice Leskinen Slam sijaitsi niin ollen myös Keski-Suomessa. Me olemme liikkuva teatteriseurue, saatana, emmekä mikään laitosbändi.

Me teimme yleisöennätyksen. Viime vuonnakin teimme yleisöennätyksen.

Emme me mitään staroja ole, me olemme soittajia. Meistä on kiva soittaa!

Keikka oli normaali lauantaikeikka. Ne ovat meillä pitkiä, me soitamme lähes neljä tuntia, mikä varmaan on enemmän kuin monella popyhtyeellä. Olisihan tyhmää ajaa jonnekin Hankasalmelle vain istumaan pukuhuoneeseen. Hankasalmi on tosin aika lähellä, voin parisataa kilometriä Tampereelta, mutta aikaa siihenkin tuhraantuu. Jos kerran lähtee reissuun soittaakseen, miksi sitten ei soittaisi! Emme me mitään staroja ole, me olemme soittajia. Meistä on kiva soittaa!

Sen kuulee siitäkin nauhalta, jonka Hankasalmelta teimme. No, saa siitä levylle ainakin yhden…

Niinpä niin, sitten olikin jo sunnuntai. Lauantaina olimme hihitelleet Jämsän Essolla Keskisuomalaisessa ollutta tarinaa edesmenneestä paavista. Siinä oli iso kuva joukostamme poistuneesta kirkonmiehestä ja paimenesta, joka makaili katafalkillaan holkit suorana ja aivan jäähtyneenä. Kuvan alla oli jutun otsikko varsin suurin kirjaimin: MALTILLINEN PAAVI.

Kotiin tulimme kaikki paavimaisessa asennossa. En muistanut enää sitä jankuttavaa kundia, joka ei tiennyt kuin yhden kappaleemme Luonas kai olla saan, ja hoki sitä koko illan.

Teksti: Juice Leskinen
Kuvat: Soundin arkisto

Lisää luettavaa