Soundi oli paikalla vuonna 1976, kun Patti Smith astui maamme kamaralle ensimmäisen kerran. Julkaisemme nyt lehdessä 10/1976 julkaistun Mikko Montosen tekemän Patti Smith -haastattelun koko komeudessaan.
PATTI SMITH – Sinkin’ In Hell
Teksti: Mikko Montonen
Julkaistu alun perin Soundissa 10/1976
Patti Smithin konsertin kokemista voisi verrata olemiseen tulivuoren sydämessä purkauksen aikana. Patti päästää konserteissaan irti sellaisen energialatauksen, että vapisin vielä kaksi päivää jälkeenpäin.
On kovin vaisua sanoa Pattin tehneen vaikutuksen. Patti Smith Kulttiksella oli elämys joka ei tule unohtumaan. Ilmeisesti tuo kokemus näkyi, sillä vaihdettaessa mielipiteitä konsertin jälkeen ystävät totesivat minun Pattin diggaamiseni näkyvän jo ilmeestä. Ja niinhän se oli, että konsertin jälkeisenä yönä ei tahtonut tulla nukkumisesta mitään.
Pattin musiikki perustuu yksinkertaisiin asioihin, rytmiin, pulssiin . Se tekee sen sellaisella voimalla, että omat sydämentykytykset liittyvät pikajunamaisella vauhdilla kiitävään soittoon tahtomattakin.
Bändi ei arastele soittaa rockia muullakin kuin ”oikealla”, ortodoksisella tavalla. Patti Smithin ja hänen yhtyeensä musiikkia arvioitaessa ollaankin pahasti hakoteillä kaivattaessa siihen ”enemmän musiikillista analyysia” tai toivottaessa sävellyksiin lisää ”mielikuvitusta, jaksotteluja ja sointien väriä” puhumattakaan ”säestävän yhtyeen arkiharmaudesta”. Lainaukset ovat Pattin konsertin suomalaisissa tiedotusvälineissä nostattamista mielipiteistä.
Miksi sinä et ollut Patti Smithin konsertissa? Ei mitään selityksiä.
Voi, siskot ja veljet, ei se aivan noin ole! Mutta minkäs teet, jos et omista korvia ja silmiä Pattin kokemiseen.
Euroopan kiertueensa Suomesta aloittanut Patti esiintyi täällä kahdessa konsertissa lennettyään Helsinkiin suoraan New Yorkista. Molemmat konsertit olivat taiteellisesti totaalisia menestyksiä mutta taloudellisesti fiaskoja. Kulttiksella oli lippunsa lunastaneita viitisensataa, Turussa vielä vähemmän.
Miksi sinä et ollut Patti Smithin konsertissa? Ei mitään selityksiä. Vahinko on tietysti omasi, mutta valitettavasti myös Rockadillon. Nyt saat liittyä siihen loppuikänsä katuvien joukkoon, joka tulevina vuosina saa todeta: ”Minä en ollut Patti Smithin konsertissa hänen käydessään Suomessa syksyllä 1976.” Taidat olla samaa joukkiota, joka ei suvainnut tulla Jimi Hendrixin konserttiin vuonna -67.
Niin, tuossa minä sen keksin. Samalla lavalla kuin Hendrix lähes kymmenen vuotta sitten, Patti vastasi nyt aivan yhtä tärkeästä konsertista. Yhtäläisyydet eivät rajoitu kitaran runkkaamiseen. Kuusi vuotta Hendrixin kuoleman jälkeen hänen vaikutuksensa rockiin tuntuu jatkuvasti voimakkaana. Patti Smith on jo tehnyt, tekee ja tulee tekemään paljon rockille. Toivottavasti Pattin ei tarvitse kuolla ennen kuin hänen taidettaan ymmärretään.
Sanaa ”taide” vierastetaan rockissa, mutta rock’n’roll on Pattin taidetta. Taide ei ole eliittistä hienostelua vaan – Pattia lainatakseni – täydellistä vapautta. Patti bändeineen toteuttaa sitä rockissa välttyen kohtalokkailta harha-askelilta.
Helsinkiin Patti siis tuli suoraan New Yorkista, ja pitkän lennon jälkeen bändillä oli vielä harjoitukset ennen illan konserttia. Lenny Kaye haluaakin kiittää koko yhtyeen puolesta Wigwamia harjoitustilojen lainaamisesta. Pattilla oli kaksi valvottua yötä takanaan, joten ainoa mahdollisuus haastatteluun Helsingissä oli konsertin jälkeisenä aamuna ennen bändin lähtöä Turkuun.
ENERGIA ON TÄRKEÄÄ
Aamukymmeneltä (!) oli sitten järjestetty lehdistötilaisuus yhtyeen hotelliin, ja sinne bändi myös saapui kiitettävästi kokonaisuudessaan. Patti ja Lenny Kaye ovat itse entisiä rockkirjoittajia, ja saimmekin konsertin jälkeen Pattilta terävän oppitunnin tästä tiedotuksen lajista. Pattilta muistan lukeneeni ainakin Dylanin Planet Wavesin arvostelun Creemissä, ja Lennyn juttuja on voitu lukea mm. NME:stä ja Rolling Stonesta.
Peeärrästään Patti pyrkii huolehtimaan ainakin antamalla paljon haastatteluja, joten ei ihme jos hänelle muodostuu – kysymyksistä riippumatta – joitakin rutiinivastauksia. Kasettia kuunnellessani havaitsinkin joihinkin kysymyksiin löytyvän paljon osuvampia vastauksia Pattin vastatessa aivan toisiin kysymyksiin! No, samantekevää kunhan sanottavaa vain riittää. Sitä Pattilla oli, ja meillä kaikilla oli hauskaa ja naurua riitti.
Oppikoulussa minut heitettiin ulos luokkahuoneesta koska lauloin siellä
Paikalla oli siis toimittajia monesta lehdestä, mutta jälkeenpäin saatoin havaita vain kolmen lehden edustajien tehneen kysymyksiä. Tämän haastattelun kysymykset ovat minun ja Waldemarin esittämiä, ja muiden lehtien kysymykset ja niihin saadut vastaukset on jätetty välistä pois. Joten jos saat lukea tämän ”erikoishaastatteluna” jostakin muusta lehdestä kuin Soundista, niin nyt ainakin tiedät ketkä sen tekivät.
Vaikka yleisöä oli Kulttiksen konsertissa vähän, se oli sitäkin innostuneempaa osallistumaan konsertin kulkuun. Huutoja kantautui yleisön joukosta kappaleiden välillä ja muulloinkin. Mitä pidät näistä huutelijoista, Patti?
– He ovat OK. Minusta kaikki energia on tärkeää konsertissa – sekä positiivinen että negatiivinen, kunhan vain jotakin tapahtuu. Alussa ihmiset ovat ujoja, mutta pidän huutajista, koska he aloittavat heti eivätkä jätä reaktioitaan loppuun. Ainakin se on jotakin ja pitää minut käynnissä. Jos on hiljaista, esiintyjä hermostuu ja ihmettelee, pitävätkö he minusta vai ei. Me olemme aivan yhtä hermostuneita kuin tekin. Konsertissa jossa kaikki ovat hiljaa, on ilmassa jonkinlaista hermostuneisuutta, en tiedä onko se hyvää vai pahaa.
Patti täyttää tämän vuoden joulukuussa 30 vuotta, joten hän ei iältään edusta uutta rocksukupolvea. Ensimmäisen albuminsa Horses hän levytti vasta viime vuonna ollessaan 28-vuotias. Esiintymiset hän aloitti vasta runsaasti yli 20-vuotiaana. Kesti melko pitkään ennen kuin aloit tehdä musiikkia. Mistä luulet tämän johtuvan ja miksi lopulta ryhdyit siihen?
– Musiikki on sisällä jokaisessa ihmisessä. Synnyttäessä aletaan itkeä, mutta minä nauroin syntyessäni. Nauraminen ja itkeminen ovat ääntä, synnymme luoden ääntä ja musiikkia. Ihmiset, jotka eivät tee musiikkia pidättäytyvät siitä mikä on heille luonnollista. Olen aina tehnyt musiikkia. Oppikoulussa minut heitettiin ulos luokkahuoneesta koska lauloin siellä. Pidin enemmän rockista kuin historian läksyjeni tekemisestä. Sen sijaan julkisuudessa olen tehnyt sitä lyhyen aikaa, vain kuusi vuotta. Ei sillä ole minulle väliä. Se on kaikki energiaa oli se sitten musiikkia, kieltä, taidetta, maalausta tai kuvanveistoa.
RAKASTAN ESIINTYMISTÄ
Oliko sinua rohkaistava paljon ennen kuin uskalsit mennä lavalle?
– Ei, rakastan esiintymistä. Esiinnyn koska tunnen tarvetta siihen. Rock’n’roll merkitsee meille hyvin paljon, ja huomasimme sen olevan heräämässä Euroopassa ja tulossa täällä hyvin voimakkaaksi. Amerikassa se alkoi nukkua ja katsoin ympärilleni ajatellen: koko maailma on kuin kilpajuoksu, ja kaikki hevoset juoksivat nopeimmin Euroopassa. Meidän oli taas alettava juosta.
Amerikassa osaamme vain yhtä kieltä, joten emme ole niin orientoituneita sanoihin. Siksi amerikkalaiset puhuvat typerällä tavalla.
Koska Patti on runoilija, hänen taulujensa teksteihin kiinnitetään paljon huomiota. Ne eivät nykyisin yleisestä käytännöstä poiketen seuranneet Horsesin mukana. Haluatko että lyriikkasi tämä osa koetaan vain musiikin yhteydessä eikä sitä lueta erikseen irrallaan musiikista?
– Ei, en vain tullut ajatelleeksi sitä. Rolling Stones ei koskaan pane lyriikoita levyjensä mukaan, eikä se tullut mieleeni. Mutta monet ihmiset halusivat lyriikat, joten uudella albumilla on joitakin. Jos ihmiset haluavat lyriikat, annan ne heille. Julkaisemme myös kirjan, jossa on kaikki tekstit, joten jos ihmiset kokevat ne tärkeinä he voivat saada ne. Kokonaistunnelma on paljon tärkeämpi kuin pelkät lyriikat.
– Te Euroopassa olette sivistyneempiä ja osaatte useita kieliä. Amerikassa osaamme vain yhtä kieltä, joten emme ole niin orientoituneita sanoihin. Siksi amerikkalaiset puhuvat typerällä tavalla. Me olemme kiinnostuneita fyysisestä liikkeestä, koska emme osaa yhtä monia kieliä kuin muut ihmiset. Olemme paljon karkeampia, emme typerämpiä vaan karkeampia.
Kahden aikaisemman runokirjansa Seventh Heaven ja Witt lisäksi Pattilta on äskettäin ilmestynyt yhteinen kokoelma entisen poikaystävänsä, Television-kitaristi Tom Verlainen kanssa. Kirjassa The Night Patti on kirjoittanut parittomasti numeroidut runot, Verlaine parilliset. Teoksessa luvataan sille jatko-osa nimeltä Independence Day. Onko tämä toinen osa jo ilmestynyt?
– Ei, en tiedä tuleeko toista osaa. Ehkä teemme sen sijaan kolmannen osan (naurua).
Hyvin terävää… No, kyllä Pattilta irtoaa parempiakin juttuja. Esimerkiksi juuri The Nightissa, jonka kansi noudattelee ulkoasultaan Rimbaudin teosta Les Illuminations vuodelta 1896. Ilmeisesti Pattin ja Verlainen välit ovat viilenneet sen verran, että uutta yhteistyötä ei ole lähiaikoina odotettavissa. Seuraavaksi luovutamme puheenvuoron Lenny Kayelle jolla on tärkeätä ilmoitettavaa:
– Haluaisimme esitellä Andy Paleyn, joka on apunamme tällä Euroopan kiertueella. Hän laulaa Jonathan Kellyn kanssa, ja heiltä ilmestyy Euroopassa single neljän, viiden kuukauden kuluttua Phonogramilla. Hän auttaa meitä kosketinsoittimissa, ja eilinen konsertti oli hänen ensimmäisensä kanssamme.
– Pianistimme Richard Sohl on sairaana ja hänen täytyy levätä. Andylla oli yksi päivä aikaa oppia koko ohjelmistomme. Eilisilta ei ollut yksinomaan kiertueen avauskonsertti vaan myös ensimmäinen iltamme ystävämme kanssa. Se ei haitannut ja olimme hyvin tyytyväisiä. Jonkin uuden aloittaminen on aina jännittävää, Patti jatkaa.
JOKAINEN LEVY ON UUSI MATKA
Levytittekö toisen albuminne Radio Ethiopia juuri ennen tuloanne Eurooppaan?
– Menimme studioon heinäkuun neljäntenä ja aloitimme siis itsenäisyyspäivänä, ja saimme levyn valmiiksi elokuussa. Viimeisenä iltana New Yorkissa oli suuri pyörremyrsky, ja teimme pitkää, täysin improvisoitua kappaletta Radio Ethiopia. Oli täysikuu ja pyörremyrskyineen todella pelottava yö. Tuuli ulvoi ulkona ja kaikki olivat hyvin hermostuneita. Levyllä on siten ylimääräinen kerros jännitystä. Nyt se on täysin valmis.
Kuljetan sähkökitaroita ympäri maailmaa tuntien itseni kitarankuljettajaksi
Mikä on perusidea nimen Radio Ethiopia takana?
– Etiopia on abstraktio todellisesta maasta. Olen aina ylistänyt Arthur Rimbaudia. Hän kuului ensimmäisiin jotka tutkivat Etiopiaa. Viime vuosisadalla hän teki karttoja Etiopiasta ja löysi sieltä inspiraatiota. Olen aina halunnut mennä Etiopiaan, se on ollut unelmani löytää mikä siellä innosti Rimbaudia niin paljon. Ihmiset kysyvät, milloin lopetin runojen kirjoittamisen ja aloin tehdä musiikkia. Minkään tekemistä ei lopeta ja aloita vaan ylittää jonkin vaiheen. Rimbaud kirjoitti runoja samalla kun kuljetti aseita Etiopiassa. Minulle siinä ei ole paljon eroa. Kirjoitin runoja ja nyt kuljetan sähkökitaroita ympäri maailmaa tuntien itseni kitarankuljettajaksi.
– Koemme rastafarien elämäntavan läheiseksi. Siinä ei ole dogmia, se korostaa rotua mutta tästä aiomme päästä eroon. Kun tapaamme rastafareja, käskemme heidän lopettaa tämän rotujutun, se on vanhanaikaista. Rastafarismin hyvät puolet ovat, että se perustuu musiikkiin, toivoon ja pilveen. Mitä muuta tarvitsee, paitsi pikkuisen yötoimintaa? Lisäksi siihen liittyy unelma Etiopiasta.
Uuden albumin on tuottanut työskentelystään Aerosmithin levyillä tunnettu Jack Douglas. Kuinka tulitte menneeksi studioon hänen kanssaan?
– Jokaisen uuden levyn pitäisi olla kuin matka. Johnin (Cale) kanssa ensimmäinen levymme oli taiteellinen matka suuren taistelun kera. Tällä kertaa halusin enemmän rock’n’roll -tyyppisen matkan. Halusin rumpusoundin olevan kuin kanuunat. Valitsimme Jack Douglasin lähinnä soundin takia. Taiteemme on nyt suojattu, voimme kamppailla. Otimme Jack Douglasin, koska hän pystyi antamaan meille soundin. Seuraavalle, kolmannelle albumillemme meillä on jo uusi kaveri, Jimmy Iovine. Hän on työskennellyt John Lennonin ja Bruce Springsteenin kanssa. Hän tekee kanssamme seuraavan levymme, koska hän pystyy antamaan meille soundin ja taiteen.
TAITEEN LUOMISESSA OLTAVA TUSKAA
Horses-albumia tehtäessä liikkui voimakkaasti huhuja suurista erimielisyyksistä bändin ja levyn tuottajan, alkuperäisessä Velvet Undergroundissa soittaneen ja sittemmin soolouran luoneen John Calen välillä. Myös Patti mainitsi Horsesin tekemisen olleen taistelua. Millä tavoin?
– Teknisesti… no henkisesti, kaikessa. Ensimmäisen levyn tekeminen on hyvin tuskallinen kokemus. Jos se ei ole tuskallinen, lopputulos on vain keskinkertainen. Toivottavasti levyn tekemisessä tai minkä tahansa taiteen luomisessa on aina tuskaa. Eilen illalla minulla oli vaikeuksia. Konsertin alussa koin paljon tuskaa, koska halusin kovasti kommunikoida. Aluksi on paljon tuskaa ennen kuin tuntee olonsa hyväksi. Kun pääsee vauhtiin, on kuin koomassa ja sitten kaikki on kannattanut.
Konsertissa Pattin laulujen sanoista ei saa paljon selvää. Miten itse koet sen?
– Minä voin kuulla sanat lavalla. Minä taas en voinut kuulla, mitä yleisö huusi. Se on vain kiinni soundista. Ensinnäkin salia jossa soitimme ei ole tehty rock’n’rollia varten. Ennen konserttia siellä oli poliittinen kokous, se on politiikkaa eikä rock’n’rollia varten. Rock’n’rollilla ei ole taiteena mitään tekemistä politiikan kanssa, taide on kulttuurin yläpuolella. Taide ja rock’n’roll kuuluvat suureen saliin. Meidän on soitettava suuremmassa salissa (Patti tarkoittaa Messukeskuksen UKK-hallia), jotta ihmiset voivat kuulla kaiken mitä tapahtuu.
Osaamme kyllä soittaa ja on vain kysymys siitä, onko ihmisillä oikeat korvat sen kuulemiseen, Lenny toteaa bändin puolesta.
Mutta suuremmissa saleissahan ei usein voi kuulla mitä tapahtuu.
– Konsertti ei ole niinkään sitä, että kuulee mitä tapahtuu. Se ei ole historiantunti enkä minä ole saarnaaja tai poliitikko. Konserttiin osallistuvat kaikki. Se ei ole sitä, että katsellaan hiljaa esiintyjää joka puhuu ollen kuin jumala. Konsertissa kaikki purkavat energiaa. Me laskeudumme polvillemme, lyömme itseämme ja huudamme – teidän pitäisi tehdä samoin. Ajattele Beatleseja, kuka koskaan kuuli heitä konserteissa? Kuka välittää? Ihmisten pitää käydä työssä tai koulussa. Elämä on kovaa, tylsää, usein kurjaa. Konsertteihin tullaan irrottelemaan ja purkamaan energiaa.
– Jos haluat runoutta, lue kirjat ja kuuntele levyä. Jos haluat pitää hauskaa ja seota, tule konserttiin. Jos haluat luennon, tule runonlausuntatilaisuuteen. jos haluatte kuulla sanat, teidän pitää palkata meidät kahteen tilaisuuteen: iltapäivällä lausun teille runoutta ja voitte kuulla kaikki sanat, illalla koko bändi soittaa ja tunnette energian.
Jotkut kriitikot ovat panneet Pattin ja bändin täysin matalaksi soittotaidottomana ja arvottomana tyhmänä. Teilaajien eturivissä on ollut Melody Makerin Steve Lake, joka on vaatinut Pattin päätä vadille. Modernista jazzista paljon kirjoittava Lake pitää bändin improvisaatiota vain soittotaidottomuuden peittämisenä. Yhtyeen käydessä viime toukokuussa ensimmäistä kertaa Englannissa Lake haastatteli heitä, eivätkä osapuolet päässeet yksimielisyyteen. Mitä tuumit esimerkiksi Laken mielipiteistä?
– Steve Lakella – en tiedä oletko koskaan tavannut häntä – on vain yksi silmä, yksi korva eikä lainkaan hampaita (naurua). Hän on hyvin katkera kaveri (lisää naurua).
– Sinä olit eilen konsertissa, joten nähdäkseni ei ole mitään ongelmaa, osaammeko soittaa vai ei. Osaamme kyllä soittaa ja on vain kysymys siitä, onko ihmisillä oikeat korvat sen kuulemiseen, Lenny toteaa bändin puolesta.
Kyllä yhtye osaa soittaa – omaa musiikkiaan, siitä ei ole epäilystäkään. Lennyn kitarasoolo ei ole tekniikassaan ja näppäryydessään hämmästyttävä, mutta tässä ympäristössä se on paikallaan. Eikä voi olla diggaamatta Jay Dee Daughertyn jyliseviä rumpuja, eikä myöskään basisti Ivan Kralia ole syytä heitellä mädillä kananmunilla, tomaateilla tai vastaavilla. Patti itsekin on omalla tavallaan raju kitaristi.
– Steve Lake on intellektuelli. Hänen pitäisi mennä noihin kommunistien kokouksiin ja poliittisiin tilaisuuksiin ja tehdä niistä arvosteluja. Rock’n’roll on taidetta ja älykästä, mutta se ei ole intellektuellia. Intellektualismi on päässä. Rock’n’roll on päässä, sydämessä, pohkeissa, kaikkialla – se ei pysy päässä. Steve Lake haluaa sitoa sen päähän… ehkä hän ei pääse tarpeeksi usein panolle. Minä en aio nussia häntä (naurua). Hän ei ole minun tyyppiäni: yksi korva, ei hampaita (yhä vain lisää naurua).
VAJOSIN HELVETTIIN HELSINGISSÄ
Seuraavaksi Patti kertoo, kuinka kiertueet vaikuttavat heidän musiikkiinsa. Aiotko ryhtyä tekemään levyjä kiertueista?
– Kaikki levyt ovat kiertueista. Kiertueet merkitsevät taiteesi tekemistä universaaliksi. Mitä universaalimpi levysi on, sitä enemmän kiertueet ovat opettaneet. Eilen illalla tunsin kuin olisin ollut vajoamassa helvettiin, syvemmälle ja syvemmälle pimeyteen. Vajoan helvettiin ja yhtäkkiä aloin ajatella Helsinkiä, se tapahtui aivan luonnollisesti. Se tulee seuraavalle levyllemme – vajosin helvettiin Helsingissä.
Vajoan helvettiin ja yhtäkkiä aloin ajatella Helsinkiä, se tapahtui aivan luonnollisesti.
Teittekö keikkoja USA:ssa uuden albumin valmistumisen jälkeen ennen tänne tuloanne?
– Teimme kaksi keikkaa ja ne olivat hienoja: kansa huusi ja hyppi. Jälkimmäinen niistä oli kirkossa, jossa ihmiset heittivät raamattuja ja tahrasimme kirkon. Täällä ajattelimme tahrata salin jossa ennen konserttia oli kommunistien kokous. Kommunismi puhtaimmassa muodossaan on mitä tahansa kuten rock’n’roll, mutta kun sen ympärille aletaan rakentaa dogmeja ja pitää kokouksia ja tehdä sääntöjä, se on lopussa, kuollut. Filosofia ja dogmit ja raamattu ovat kuolleita. Vain tutkimus ja vapauden mahdollisuudet ovat elossa.
– Eilen minulla oli hauskaa katsoessani näiden tyyppien lähtevän (Patti kuvailee marssien paikallaan) ja törmäsin tummat lasit silmilläni ja sähkökitara kaulassani yhteen heistä, ja hän taisi todella pelästyä. Painukoot vittuun ja nussikoot dogmejaan lavalla. Vaikka se ei ollut rock’n’roll -sali eikä soundi ollut hyvä, olin iloinen voidessani paskantaa heidän lavalleen ja kulttuurin naamalle. Kulttuuri on rajoittavaa ja kansallista. Kansallismielisyys on vanhanaikaista. Rock ei ole kansallismielistä vaan universaalia.
– Rock on ehkä alkanut Amerikassa, mutta mikä on universaalimpi kuin Amerikka? Ei ole olemassa sellaista kuin Amerikka. Amerikassa itsessään tapahtuu kaikkea. New Yorkista ei edes saa englantilaisia sanomalehtiä. Amerikka on täynnä siirtolaisia. Vapaudenpatsas edustaa kaikkia kieliä, ajattelutapoja, rytmejä, energioita. Tiedän Amerikan olevan täynnä paskaa, mutta hyvä puoli Amerikassa on se, että siellä on vapaa tutkimaan. Jotenkin saimme Amerikassa rockin lävitse, ja rock’n’roll tulee yhdistämään koko maailman. Kuten Lenny sanoo, se tekee siitä jälleen planeetan.
Konsertin koskettavimpia hetkiä oli Pattin poikaystävälleen Blue Oyster Cultin Allen Lanierille omistama Today I Met the Boy I’m Going to Marry. Pattin sydäntäsärkevä tulkinta tästä Spector-klassikosta tehosi koko painollaan kuin potku haarojen väliin saaden sisuskalut liikkeeseen, ja oli todellakin jotakin aivan muuta kuin Darlene Loven ja Ellie Greenwichin perinteelliset versiot samasta aiheesta. Oletteko levyttäneet tämän piisin?
Suomen radio nauhoitti sen, joten jos haluat, tee siitä bootleg.
– Emme. Suomen radio nauhoitti sen, joten jos haluat, tee siitä bootleg. Kuulit tämän suoraan hevosen suusta.
– Soitamme paljon vanhoja kappaleita, mutta levytämme niitä vain jos teemme niihin huomattavia muutoksia ja teemme niistä täysin omiamme. Meillä on tarpeeksi alkuperäistä materiaalia. Minä olen kirjoittanut paljon, samoin muu bändi, Lenny pistää väliin.
– Uusi albumimme on yksinomaan alkuperäistä materiaalia. Sanon kaikkialla, että jos nauhoitatte meitä ja haluatte julkaista bootlegin, älkää panko sille materiaalia jota on levyllä, koska se kuuluu levy-yhtiölle. Ihmisille kuuluu kaikki improvisaatio, Radio Ethiopia kuuluu aina kansalle. Bootlegatkaa vanhat kappaleet, kaikki mikä on hauskaa ja jännittävää eikä ole levyllä. Jos haluatte antaa ihmisille jotakin ilmaista tai halpaa, niin siitä vaan.
MINUA EI ENÄÄ SENSUROIDA!
Siinä Patti teki varteenotettavan ehdotuksen. Kuka ennättää ensimmäiseksi julkaisemaan Pattilta bootleg-singlen, jonka toisella puolella on Tonight I Met the Boy I’m Going to Marry ja toisella Stonesien Time ls on My Side Daughertyn kumisevilla rummuilla vahvistettuna. Patti, kesti kai melko pitkään ennen kuin mikään suuri levy-yhtiö kiinnostui sinusta?
Yksi tyyppi tarjosi minulle neljännesmiljoonan dollareita, jos olisin robotti. Käskin hänen painua vittuun.
– Kyllä, se kesti viisi vuotta. Niin kauan kuin Lenny ja minä olemme työskennelleet yhdessä. Sain paljon kaikenlaisia tarjouksia noiden viiden vuoden aikana, mutta ne kaikki sisälsivät kompromisseja. He halusivat määrätä miten pukeudun ja kieltää runot. Minua haluttiin manipuloida. Yksi tyyppi tarjosi minulle neljännesmiljoonan dollareita, jos olisin robotti. Käskin hänen painua vittuun, en halunnut hänen rahojaan ja valtaansa vaan hankin oman valtani.
– Olisin ennemmin prostituoitu ruumiiltani kuin mieleltäni tai taiteeltani. En koskaan prostituoi taidettani. Taiteeni on sieluni, ruumiini on vain kuori. Odotimme, kunnes meidän sallittiin tehdä mitä halusimme ilman kompromisseja. Levymme edustavat täysin sitä mitä halusimme tehdä. Aivan kuten haastattelumme, en sano että sitä ja sitä ei saisi panna lehteen. Painakaa mitä haluatte.
Levyjen sisällön täydellisessä hyväksymisessä taitaa tehdä poikkeuksen single My Generation, jolta Englannin EMI sensuroi joitakin ”rumia sanoja”. Suomessa sinkku, jonka ykköspuolella on lyhennetty versio Gloriasta, on julkaistu alkuperäisessä muodossaan saksalaisena painoksena (Arista 1C-006 97523). Suomessa on siis kakkospuolella raju konserttiversio My Generationista sellaisena kuin Patti halusi sen julkaistavan.
(Alla malliksi My Generationin live-esitys Saksasta vuodelta 1979)
– Englannin EMI piippasi sen tietämättäni. Sitä ei tapahdu uudelleen. Jos EMI ei halua julkaista uutta levyämme, koska sillä on sellaisia sanoja kuin ”fuck” ja ”pissing” otan sen pois heiltä. Kaikki taiteilijat ovat kärsineet sensuurista ja taistelleet sitä vastaan. Rock on minun taidettani eikä minua sensuroida. Taiteilijan sensuroiminen on kosmisen järjestyksen vastaista. Ketään ei pitäisi sensuroida, ennen kaikkea ei taiteilijoita.
Kuinka aiot välttää sen? Sitä on jo tapahtunut tietämättäsi.
– Se tapahtui tietämättäni ja kerroin niin lehdistölle. Ja varoitan jo nyt EMI:ä, jos he aikovat jälleen piipata levyäni vastoin tahtoani, he tulevat joutumaan hitonmoisiin vaikeuksiin. Mutta en usko EMI:n enää tekevän sitä, he antoivat minulle platinalevyn, Patti nauraa heilutellen Suomessa saamaansa medaljonkia.
SOITAMME PUNK JAZZIA
Mitä mieltä olet punk rockista?
– Punk rock… Lenny, vastaa sinä siihen.
Puheenvuoron ottaa kuitenkin Lennyn sijasta uusi mies Andy:
– Olen kuullut uuden levyn – en ole mukana siinä – eikä se ole punk rockia. Minusta se on todella hienoa, fantastista, psykedelistä. En koskaan kutsuisi sitä punk rockiksi.
Punkit ovat ihmisiä jotka vielä opettelevat nussimaan. Kun todella tietää miten nussitaan, ei ole enää punk.
Sitten saa Lenny vuoronsa:
– Punk rock on minulle enemmän tapa esiintyä lavalla kuin musiikkia. Mielestäni me emme ole lavalla punkeja vaan taiteilijoita. Termi punk panee hyvin yksiulotteiseen tilanteeseen, ja me taistelemme määritelmiä ja rajoituksia vastaan. Meitä on kutsuttu monilla eri nimillä, mutta se ei ole häirinnyt meitä. Minusta olemme enemmän punk jazz -bändi kuin mitään muuta.
Tästä Patti innostuu:
– Punk jazz – uusi muoto. Kertokaa se Steve Lakelle! Lenny keksi termin punk rock, eikä termin isä koskaan ole samaa kuin itse termi. Hän tunnisti siinä tietyn kauneuden. On erittäin uljas juttu kun nuoret ihmiset soittavat peloistaan antautumatta. Ehkä minä tein punk rockia ollessani kuudentoista. En ole enää punk. Joskus sängyssä tietää, ettei ole enää punk. Punkit ovat ihmisiä jotka vielä opettelevat nussimaan. Kun todella tietää miten nussitaan, ei ole enää punk.
– Kun on näyttänyt miten kova on, ei tarvitse todistaa sitä enää uudelleen, Lenny jatkaa.
Lenny jatkaa punk rock -näkemystensä selvittelemistä, mutta Patti pääsee hänkin vauhtiin ja ryhtyy samanaikaisesti tuomaan julki omia mielipiteitään. Lopulta he puhuvat kilpaa eikä siitä saa paljoakaan selvää.
Kolme vuotta sitten ilmestyi Lennyn kokoama klassinen punk rock -tupla Nuggets eli ”kultakimpaleet” (Elektra 7E-2006). Lenny, onko luvassa toista osaa Nuggetsista?
– Hassua että tulit maininneeksi sen. Itse asiassa ensimmäinen osa tulee uudelleen, se julkaistaan uudelleen USA:ssa Sirellä jota Phonogram edustaa täällä (Andyn merkillä. – Patti) Andyn merkillä, kaikki sitoutuu aina toisiinsa. (Kerro hänelle uudesta suunnitelmastamme. – Patti, joka ei todellakaan osaa pitää päätään kiinni toisten puhuessa.) Niin, aiomme laajentaa alkuperäistä Nuggets-suunnitelmaa. Teemme reggae-Nuggetsin. Kaikki mitä Nuggets oikeastaan on, on hienoja lauluja pantuina yhteen.
Teidän pitäisi valita kovin, vittuuntunein rocklaulu Suomesta ja lähettää meille nauha.
Nyt Patti saa taas ikioman repliikin:
– Tiedätkö, mitä muuta aiomme tehdä? Aiomme tehdä universaalin Nuggetsin. Teidän pitäisi valita kovin, vittuuntunein rocklaulu Suomesta ja lähettää meille nauha osoitteeseen Radio Ethiopia, Box 188, Mantua, New Jersey, USA. Lähetätte meille vittumaisimman nauhanne sekä kaiken informaation, OK? Vuoden aikana käymme kaikissa maissa ja julkaisemme Nuggetsin, jossa on joka maan rajuin tunnuslaulu. Julkaisemme sellaisen levyn joka saa ihmiset hyppimään seinille.
Pitäisikö tuosta järjestää, mikä piisi lähetetään Suomen edustajaksi? Vastaukset postikorteilla, kiitos.
Lenny jatkaa:
– Teidän on keksittävä uusi määritelmä, punk rock ei enää käy. Fucked up rock? (naurua) (Voitte kutsua sitä vaikka taistelumarsalkaksi, jos se saa teidät tuntemaan olonne paremmaksi. – Patti.) Varsinainen Nuggetsin kakkososa on nyt valmisteilla. Se on täsmälleen sama toinen osa joka piti julkaista neljä vuotta sitten. On kuitenkin vaikea jäljittää kaikkien piisien julkaisuoikeudet siten, että saadaan kokoon jotakin, mikä on mielestäni hyvää. Jos en saa oikeita lauluja, en aio julkaista toista. Työskentelen nyt sen parissa, ja ehkä suunnilleen yhdeksän kuukauden kuluttua uusi Nuggets on syntynyt.
OLETTE YHTÄ HULLUJA KUIN MUUTKIN
Back to you, Patti.
– Saamme yleismaailmallisen Nuggetsin, Nuggets of the Universe, sen annamme sille nimeksi. Julkistamme juuri Suomessa aikomuksemme tehdä levyn Nuggets of the Universe. Te olette ensimmäinen maa sillä, jos lähetätte nauhanne nopeasti. Voitte lähettää meille myös kirjeitä, lehtiä, mitä tahansa haluatte meidän näkevän… hämähäkkejä (naurua).
Emme edes tienneet Suomessa kuunneltavan rock’n’rollia.
– Toinen juttu: vihaan myöntää tätä, mutta saamme Amerikassa yhtä paljon propagandaa kuin kaikki muutkin. Emme edes tienneet Suomessa kuunneltavan rock’n’rollia. Hallitus ei halua kenenkään lähtevän, ja ihmiset saadaan uskomaan Englannin olevan Amerikan lisäksi ainoa maa, missä kuunnellaan rockia. He saavat ihmiset uskomaan, että sekapäisiä kakaroita ei ole muualla kuin Amerikassa, joten tuumasimme, ettemme halua lähteä Suomeen. Mutta selvästi te olette aivan yhtä hulluja kuin kaikki muutkin.
Kiitos kohteliaisuudesta, Patti. Lenny ja Patti ryhtyvät kuvailemaan imaginaarista radioasemaansa Radio Ethiopiaa, ja Patti kertoo hauskoja muistoja nuoruudestaan New Jerseyssä ja sen radioasemista kansantansseineen.
– Jumalan kiitos rock’n’rollista, Patti toteaa.
Bändillä on nyt takanaan myös ensimmäinen rannikolta rannikolle ulottunut USA:n rundinsa. Esiinnyttekö vielä klubeissa?
– Joskus. Haluamme että meillä on aina mahdollisuus esiintyä klubeissa. Ranskassa aiomme soitettuamme yhtenä iltana kuuden, seitsemän tuhannen hengen salissa soittaa seuraavana iltana ilman ennakkoilmoituksia paikallisessa diskossa johon mahtuu ehkä 800 ihmistä. En halua uhrata yhtä muotoa toisen hyväksi. Tahdon voida tehdä molempia.
Rat (rotta), se on vain art (taide) toisin kirjoitettuna.
Miten muut New Yorkin uudet yhtyeet pärjäävät nykyisin levy-yhtiöiden kanssa? Onko Television saanut levytyssopimusta?
– Elektra teki heidän kanssaan sopimuksen. Me olemme olleet aika menestyksekkäitä ja avustamme undergroundia maanpäälliseksi. Meitä pidettiin kaikkein maanalaisimpana yhtyeenä runouden ja kaiken tekemämme takia, eikä meillä kenenkään mielestä ollut mitään mahdollisuutta. Meidän arveltiin pysyvän niin maanalaisina, että päätyisimme rotankoloon. Rat (rotta), se on vain art (taide) toisin kirjoitettuna. Sama sana ja nämä pienet rotat nousivat ylös. Koska me olimme menestyksekkäitä ja menestyksemme kasvaa, levy-yhtiöt alkavat ajatella, että ehkä näissä underground-bändeissä on jotakin, mistä he (levy-yhtiöt) eivät ole tietoisia. Joten ne kaikki saavat kyllä sopimukset, me huolehdimme siitä…
Teksti: Mikko Montonen
Julkaistu alun perin Soundissa 10/1976