Vuonna 1995 perustettu Lemonator juhlii tällä viikolla uransa 20-vuotisjuhlavuotta ja pistää samalla pillit pussiin. Viimeisiä siis viedään: bändin voi nähdä livenä vielä torstaina Tampereella (Klubi), perjantaina Turussa (Klubi) ja vihoviimeisen kerran lauantaina Helsingissä Tavastia-klubilla.
Tässä artikkelissa annetaan vielä kerran suunvuoro koko Lemonator-nelikolle – käydään läpi bändin uran huippuhetkiä ja historiaa sekä sivutaan hieman nykyhetkeäkin.
Soundin esittämiin tiukkoihin kysymyksiin vastasivat toimintansa lopettavassa yhtyeessä alusta asti mukana olleet laulaja-kitaristi Lasse Kurki, kitaristi Risto Eskolin, basisti Antti Karisalmi sekä vuonna 1998 Mikko von Hertzenin rumpalina korvannut Kelly Ketonen.
Miten ja miksi Lemonator syntyi?
Lasse: ”Vuonna 1994 mulla oli vähän hankaluuksia niin sanotun oikean bändini kanssa, kaikki tuntui kovasti hankalalta bändin sisällä, joten rupesin kirjoittamaan poppibiisejä Posies–Lemonheads–Weezer–Jellyfish-hengessä ihan vaan huvikseni. En ole koskaan pitänyt itseäni laulajana, mutta huomasin, että indie-hommissa ei ollut solistien suhteen niin nokonuukaa, joten annoin mennä.”
Risto: ”Mä olin jo jonkin aikaa miettinyt Lassen kans sellaista bändiä missä kitarat ois kovaa ja ois hyvät laulumelodiat. Kun oltiin aikasemminkin soitettu yhdessä, tää tuntui hyvältä idealta.”
Antti: ”Tapasin Lassen ensimmäistä kertaa 1994 Maailma kylässä -festareilla. Lasse oli saanut vihiä, että soitan bassoa, ja kysyikin heti kättelyssä, että perustetaanko bändi, jossa johtoajatuksena on soittaa poppia runsaalla volyymilla ja laulaa paljon stemmoja. Ajatus oli mielestäni erinomainen. Bändi toimi (muistaakseni) puolisen vuotta pelkällä puhetasolla, mutta kokoonnuimme ensimmäisiin treeneihin Aleksis Kiven kadulle vielä saman vuoden aikana: paikalla oli Lasse, Ripa, minä ja rummuissa vanha bändikaverini Harri Luoma, Suomen Dave Grohl -lookalike numero yksi. Ensimmäiset treenatut kappaleet olivat I Love Trampoline, Tourist ja A Show, josta hioutui myöhemmin A Good Year. Harri jätti pestin suht nopeasti, koska ei halunnut soittaa rumpuja niin kovaa.”
Miten Kelly Ketonen päätyi mukaan Lemonatoriin?
Kelly: ”Kun kuulin, että Pide (kahdella ensimmäisellä levyllä soittanut Mikko von Hertzen) on jättämässä Lemonatorin ja itse asiassa koko Suomen, päätin olla yhteydessä Lasseen. Olinhan bändin kova fani. Kohteliaisuussyistä päätin siirtää yhteydenottoani siihen saakka, kunnes Pide on karistanut kotimaan tomut jaloistaan, mutta Sub-Urban Triben rumpali Alec pakotti mut soittamaan heti tai paikka ehditään täyttämään. Niinpä soitin Lasselle, olisko ollut joskus syys-lokakuun vaiheilla, ja ekat treenit oli ”jo” tammikuussa 1999. Eka biisi oli muistaakseni joku Hendrixin biisi jostain kumman syystä. Joka tapauksessa, muistan Antin ensikommentin tuon biisin jälkeen: ’Eiköhän meillä oo bändi kasassa.’ Ensimmäinen keikkani oli Porvoon jo edesmenneessä Bar Maryssa ja toinen South By Southwest -festareilla Teksasin Austinissa.”
Lemonator vasemmalta oikealle: Kelly Ketonen, Risto Eskolin, Lasse Kurki ja Antti Karisalmi.Mikä oli roolisi bändissä alkuaikoina ja muuttuiko se vuosien saatossa?
Lasse: ”Bändin perusmatsku on aina ollut mun vastuullani, mutta onneksi Antti rupesi säveltämään vähän enemmän loppuvaiheessa. Se tekee hyviä biisejä ja vähän väheni se vastuu kirjoittamisesta.”
Risto: ”Kitarahommat ja taustalaulut. Myöhemmin tuli jonkin verran kiipparihommaa lisäksi. Ihan alusta asti mun mielestä myös jokainen soittaja on toiminut enemmän tai vähemmän sovittajana ja tuottajana ja saanut tuoda omia ideoitaan esiin. Tämä on ollut mielestäni yksi bändin hienouksista.”
Antti: ”Alkuaikojen Lemonatorissa minulla oli täysi työ soittaa bassoa ja laulaa stemmoja livenä samanaikaisesti, mikä oli tuolloin itselleni vielä uutta ja iso haaste. Sitä mukaa, kun harjaannuin soitto-laulukoordinaatiossani, Lassen säveltämät kappaleet sekä niiden sovitukset vaikeutuivat ja haasteen määrä pysyi tasaisesti vakiona. Levyille sovitin omat osuuteni ja soitin usein myös kaikki kosketinsoitinosuudet. The Waltz -levyn (2000) jälkeen aloin tyrkyttää Lasselle sanoitettavaksi omia biisejäni, joista jokunen sitten päätyikin ihan levytettäväksi asti.”
Kelly: ”Bändissä oli luonnollisesti edellisten vuosien varrella roolit jo ikään kuin jaettu. Uutena jäsenenä tuikkasin itseni sinne johonkin väliin. En mä nähnyt mitään erityistä roolia. Ehkä koin heti alusta alkaen Antin hengenheimolaiseksi, ihan vain soitinvalintojenkin takia. 2000-luvun alusta lähtien me molemmat soitimme myös Anssi Kelan bändissä, joten oltiin tekemisissä kaiken aikaa. Itse soitin Anssin kanssa kymmenen vuotta, Antti soittaa vieläkin.”
Mikä on Lemonatorin 20-vuotisen taipaleen yksittäinen huippuhetki, jota muistelet vielä 80-vuotiaana keinutuolissa?
Lasse: ”Niitä on luonnollisesti monta, mutta kyllä se Bon Jovin lämppärikeikka sitruunapäähineineen on ollut ihan sikahauska juttu. Se oli joka tasolla niin epätodellinen.”
Risto: ”Näitä on useampia. Nuorena kollina oli tietty aika äijää päästää vetään stadikalle Bon Jovin lämppäriks. Myös Neil Youngille avaaminen oli mahtia. Random-festarikokemuksista tuli nyt just mieleen joku varhainen Jakokoski Rock (nimi saattaa olla väärin) erityisen lämpimän tunnelman vuoksi. Ja sitten joku festari Mo I Ranassa Pohjois-Norjassa, jonka nimeä en muista. Tietty reissut Yhdysvaltoihin Austiniin South By Southwest -festareille ovat jääneet myös mieleen ja eiköhän se oo joka bändille aika hieno hetki, kun kuulee ekaa kertaa sen oman bändin biisin radiosta.”
Antti: ”Nopean pohdinnan jälkeen yksittäinen huippuhetki on kuitenkin varmaan Bon Jovi -lämppärikeikka ja siihen johtanut Rumban bändikilpailuvoitto. Monelle tuhannelle ihmiselle soittaminen Olympiastadionilla oli nuorelle musikantille mullistava kokemus. Sitä paitsi, kyseinen episodi merkitsi silloin Lemonatorille tärkeää medianäkyvyyttä ja räjähtävää starttia.”
Kelly: ”Liian vaikea kysymys. Passaan.”
Lemonator on tunnettu aina energisenä livebändinä. Mitkä ovat olleet mieleenjääneimpiä keikkoja ja miksi?
Lasse: ”Yksittäisistä keikoista Lontoon legendaarisessa Dingwallsissa soitettu keikka on jäänyt mieleeni. Siellä tuli fiilis, että me pärjätään näille briteille ihan heittämällä.”
Risto: ”Katso edellinen vastaus.”
Antti: ”Mieleenpainuvimpia keikkoja lienee tuo edellä mainittu Bon Jovi -lämppärikeikka, sitten Neil Youngin lämmittelykeikka Hartwall-areenalla ja viimeiseksi vaikkapa show 1990-luvun lopun Tampereen Musiikki ja media -tapahtumassa Tulliklubilla, jossa rutistimme puoleen tuntiin sellaisen määrän energiaa ja punk-henkistä aggressiota, että pelkästä ajatuksestakin tulee helvetillinen hiki. Monet keikat ovat toki olleet mieleenpainuvia, jotkut soitannollisista tai fiilissyistä, toiset taas oudon miljöön tai atmosfäärin vuoksi, kuten Jyväskylän Ilokiven ”filmifestivaalit” (valkokankaalla esitettiin samanaikaisesti intialaisia 1980-luvun alun diskoelokuvia, Disneyn mustavalkoisia piirrettyjä ja shemale-pornoa) tai helteinen keikka Paraisten kalkkikivilouhoksessa, jossa lavalla oli noin 60 astetta lämmintä ja soittokamat laukesivat kuumuuden takia.”
Kelly: ”Ensimmäisenä ja ainoana nyt tähän hätään tulee mieleeni outo Turun Ruisrockin keikka. En muista vuotta. Oltiin keikan jälkeen koko porukka aivan maamme myyneitä, koska keikka oli läpeensä sysipaska. Lavasoundi huono, soitto huonoa, teknisiä ongelmia ja niin edelleen. Mikään ei mennyt putkeen. Se oli siis keikkana ikimuistoisen surkea. Mutta annapa olla, kun nähtiin keikan jälkeen tuttuja, niin kaikki kehuivat sitä parhaimmaksi Lemonator-keikaksi koskaan. Ehkäpä tuo ikävä fiilis lavalla toi meissä esiin jotain sellaisia puolia, joista itse emme tienneet. Sen keikan jälkeen olen aina muistanut paskan keikkafiiliksen iskiessä, että joku kyllä diggaa varmasti. Ehkä enemmän kuin koskaan. Keikka ei ehkä siis ollut se kaikkein mieleenpainuvin, mutta mulle ainakin yksi opettavaisimmista.”
Onko bändin 20-vuotisen taipaleen aikana joku asia jäänyt harmittamaan?
Lasse: ”Meillä oli aina toive ja tavoite, että päästään Japaniin moikkaamaan Fuji-vuorta bändin merkeissä. Huolimatta siitä, että eka levy julkaistiin Japanissa, niin ei kuitenkaan käynyt. Se on tragedia, josta me luonnollisesti kyllä selvitään.”
Risto: ”Eipä juuri. Hauskaa on ollut ja hauskaa on pidetty.”
Antti: ”Mikään ei sinänsä ole jäänyt isommin harmittamaan. Tietysti sitä olisi toivonut, että esimerkiksi ulkomaankeikkailu olisi kantanut enemmän hedelmää ja levymyynti laajentunut reilummin Suomen ulkopuolelle. Maison Rilax -levyn (1998) jälkeinen kiertue tehtiin erittäin nihkeissä tunnelmissa: Pide oli jo toinen jalka Intiassa ja tekniikan miehillä oli jatkuvaa keskinäistä nokkapokkaa. Keikoillakin kävi vain muutamia ihmisiä verrattuna ensimmäisen levyn jälkeiseen hurmokseen. Jälkeenpäin kismitti kenties se, ettei tuon ajan negatiivista latausta päästy kunnolla porukalla käsittelemään. Enää se ei kismitä.”
Kelly: ”Näin jälkikäteen ajateltuna ei mikään. Ehkä tietynlainen isosti breikkaaminen olis ollut ihan kiva homma, varsinkin Suomen rajojen ulkopuolella. Mutta mielestäni Lemonatorin ura Suomessa oli niin täysi ja kylläinen kuin se vain voi olla. Sain kaiken ja olen siitä iloinen.”
Kerro omakohtaisesti hauskin tai huvittavin Lemonatoriin liittyvä tapahtuma bändin uralta.
Lasse: ”Tornion keikka joskus vuonna yks ja kaks, kun Ripalla oli oksu ja ripuli samaan aikaan, mutta se kuitenkin urheasti nousi lavalle, vaikka molemmat päät oli vaikeeta pitää kurissa. Ripaa se ei tietenkään huvittanut.”
Risto: ”Näitä on niin paljon ja osa painokelvottomia.”
Antti: ”Kaikenlaista hauskaahan nyt jälkeenpäin ajateltuna tuntui tapahtuvan jatkuvasti. Ilta-Sanomien pääsiäismunatesti joskus 1997 oli kaikessa outoudessaan hillitön, kuten myös kaikki tuon ajan vastaavanlaiset bänditempaukset mediassa. Huvittavin keikkamuisto taitaa olla Yellow-levyn kiertueelta Kiteen Karhu-pubista, missä portsari lopetti keikan ennen puoltaväliä liiallisen metelin vuoksi. Carpentersilla lepyttely tai edes PA-laitteiston sammuttaminen eivät purreet suivaantuneeseen ovimieheen. Anssi Kela on kiteyttänyt tapahtumasarjan Rock-unelma -kappaleensa alkuun.”
Kelly: ”Jätän kertomatta.”
Mikä on ja oli parasta Lemonatorissa ja miksi?
Lasse: ”Se yhteisöllisyys, veljeys ja kaikkien intohimo meidän bändiä kohtaan. Me ollaan aina oltu voittamattomia yhdessä.”
Risto: ”Tuossa toisen kysymyksen vastauksessa toteamani asia. Eli Lassen kunkut biisit, johon kaikki ovat tuoneet sopivassa suhteessa omia mausteitaan. Tässä suhteessa näkisin, että Lemonator on nimenomaan osiensa summa. Myös mukavat bändikaverit ja ystävyys tekevät niin biisien työstämisprosessista kuin livesoitostakin helpompaa ja hauskempaa.”
Antti: ”Parasta Lemonatorissa oli demokraattinen me-henki, ammattiylpeys yhdistettynä rock-asenteeseen ja ennen kaikkea hyvä meininki. Ei ole mitenkään yleistä, että koko bändi iloitsee tasapuolisesti sekä onnistuneista keikoista että neronleimauksista studiossa. Lemonatorissa mökötys on ollut äärimmäisen harvinaista.”
Kelly: ”Yksiselitteisesti ystävyys. Yhä edelleen tavatessamme koen erilaista tunnetta, kuin esimerkiksi muiden ystävieni kanssa. Se tunne ei ole ikävämpi tai ihanampi, se on vain erilainen. Jälkikäteen Lemonator-levyjä kuunnellessani olen ilokseni huomannut, kuinka ihanan erilaisia ne levyt oli, mutta siltikin niin tunnistettavasti Lemonatoria. Ja mitään ei tarvitse hävetä, vaan olen ylpeä joka nuotista ja tahdista. Se, jos jokin, on parasta.”
Nimeä Lemonator-kappale ja -levy, joista olet erityisen ylpeä ja perustele miksi.
Lasse: ”Mä olen ylpeä kaikistä levyistä, koska ne on tehty niin henkihieverissä ja parhaiden kykyjemme mukaan kuin suinkin mahdollista. Jostain syystä sellaiset omat kestosuosikit ovat: 1) Heart Burns, koska siinä on niin ihanan pimee se sovitus ja se hullu loppukliimaksi. 2) The Unbreakable Two on vaan niin kaunis. Se on niin rohkealla tavalla alaston ja vilpitön siinä kauneudessaan. 3) Not Like The Rest on myös suosikki samasta syystä kuin edellinen. Ja Jonna Tervomaan stemma on siinä täydellinen. 4) Is It You? on sovitukseltaan ihanan kreisi, superkiva soittaa livenä ja hieno melodia.”
Risto: ”The Waltz ja siltä raita One Last Day on aika eeppinen pala. Siinä on monenlaista. Tää on kyllä vaikee kysymys. Nyt kun ollaan treenattu näitä viimeisiä keikkoja varten, tuntuu, että joka levy ja biisi on jotenkin merkityksellinen. Lähinnä se, miten ne kuvaavat tiettyä ajanjaksoa ja aikaa omassa elämässäni.”
Antti: ”Kaikki levyt ansaitsisivat tulla mainituksi tässä yhteydessä, mutta jos nyt poimitaan kronologisesti vaikka nämä: 1) Yellow (1997). Ensimmäinen virallinen äänite jolla esiinnyn. Toisin sanoen, syy mainintaan on puhtaan itsekäs. 2) The Waltz. Tasapainoisin kokonaisuus alusta loppuun. Harmonian ja hyvien biisien juhlaa. 3) At The Precence Of Great Beauty (2006). Pekka Kuusiston viulusovitukset nostavat biisien soinnin ja mahtipontisuuden sfääreihin. Levyllä on myös mukana oma sävellykseni Guardian Maria (The Good In Loneliness), josta olen erityisen ylpeä.”
Kelly: ”The Waltz on mielestäni huikea kokonaisuus, sekä biiseiltään että tunnelmaltaan. Ei sitä oikein osaa perustella. Sama pätee lempibiiseihini. Ne olkoon nyt tässä Yearbook 2001 ja Neverfall. Niiden biisien fiilis painelee jotain ihme nappuloita mussa. Ja nämä ovat siis vain kaksi esimerkkiä monien loistavan loistavien biisien joukossa. Haluan vain ehkä tuoda tässä hetkessä nämä kaksi piilotettua helmeä esille.”
Elämä jälkeen Lemonatorin. Mitä tapahtuu elämäsi musiikillisella sektorilla jäähyväiskeikkojen jälkeen?
Lasse: ”Sen lisäksi, että olen töissä Warner Musicilla tuotantopäällikkönä, kirjoitan paljon lauluja eri artisteille. Mulla on toiveena kirjoittaa sellaista ihan super-poppia, joka toivottavasti soi radioissa ympäri maailman ja striimaa kuin Vantaankoski. Mä olen ihan rakastunut kaikkeen musaan, joka jyllää kaikilla maailman Top 50 -listoilla. Kaikkea, missä ei ole pätkääkään indie-kredua.”
Risto: ”Ei voi tietää. Eiköhän tässä jatketa elämää eteenpäin. Ei tää nyt niin dramaattista oo. Katsellaan mitä vastaan tulee. Päivä kerrallaan.”
Antti: ”Jäähyväiskeikkojen jälkeen jatkan jo 15-vuotista työsuhdettani Anssi Kelan taustayhtyeessä sekä sävellysten tekemistä kotioloissa. Pyrin välttämään muuhun kuin musiikkiin liittyviä töitä.”
Kelly: ”Samae Koskinen työllistää Korvalääke-orkesterinsa kanssa. Uusi levy tulee nyt syyskuun alussa ja keikat alkavat heti seuraavana viikonloppuna Lemonator-keikkojen jälkeen.”
Kuvaile Lemonatoria kolmella sanalla.
Lasse: ”Energinen, rakas ja luova.”
Risto: ”Mä liikutuin niin kovasti lukiessani omia vastauksiani, että ei pysty enempään.”
Antti: ”Ultramelodinen, perinnetietoinen, hapanimelä.”
Kelly: ”Aikuinen, lapsellinen, tunteikas.”
Lemonator nousee lavalle vielä kolme kertaa: torstaina 27.8. Tampereella, perjantaina 28.8. Turussa ja viimeisen kerran lauantaina 29.8. Helsingissä.