Edellisen X-levyn seesteisemmät sävyt ovat historiaa, sillä The 69 Eyesin tuore albumi Universal Monsters rokkaa taas täysillä. ”Jos rockmusiikki ei ole juuri nyt kovimmassa huudossa niin ei se meitä haittaa”, sanoo kitaristi Timo-Timo kuusikieliskaveri Bazien nyökytellessä vieressä.
Teksti: Timo Isoaho | Julkaistu alun perin Soundissa 4/2016
Keväinen ilta on jo pimentynyt. Helsingin Tavastian yhteydessä sijaitsevan Ilves-ravintolan pöydällä on olutta, kahvia ja vettä, ja vastapäätä istuu kaksi tummanpuhuvaa muusikkoa. Rockbändin haastattelun perusasetukset ovat siis kunnossa. Ei muuta kuin nauhuri päälle.
Otetaan härkää sarvista saman tien. Viittaako otsikko Universal Monsters joskus yhteistyökumppaninanne toimineeseen levy-yhtiöön?
– Ei sentään, mutta Universal Monsters on moniulotteinen nimi. Meidän tapauksessamme se liittyy enemmän kuvitteellisiin leffa- ja sarjakuvameininkeihin, mutta reaalimaailmastahan niitä hirviöitä vasta löytyykin – siis oikeasti pelottavia tapauksia, aloittaa kitaristi Bazie.
– Solistimme (laulaja Jyrki69) on pyöritellyt tällaista Universal Monsters -teemaa mielessään jo pitkään. Sarjikset ja elokuvat ovat meille kaikille tärkeitä, joten olimme heti messissä tässä konseptissa, lisää toinen kitaristi Timo-Timo.
”Kun tekee muutaman viikon mittaisen rundin niin kaikenlaiset hirvittävät liskot tulevat turhankin tutuiksi.”
Pelkäsittekö te pikkupoikina hirviöitä?
– Enemmän niitä on pelännyt aikuisena. Kun tekee muutaman viikon mittaisen rundin niin kaikenlaiset hirvittävät liskot tulevat turhankin tutuiksi – viimeistään kiertueen päätyttyä. Sitä paitsi ne nuoruuden suosikkikauhuleffat taitavat olla nykyään liian pelottavia, hymähtää Timo-Timo.
Kun nyt nostit aiheen esiin, niin jatketaanpa hetki samalla suunnalla… Mikä on ollut unohtumattomin kiertueenne?
– Luultavasti eräs seitsemän viikon mittainen pätkä Cradle Of Filthin kanssa Yhdysvalloissa vuonna 2007. Sen piti olla alkoholiton rundi, mutta koskaan ei ole ollut niin kovia bileitä, sanoo Timo-Timo.
– Sen rundin aikana hävisi hirveästi tavaraa. Esimerkiksi monta puhelinta ja useita kameroita. Olin päättänyt ottaa kasvokuvan joka päivä ja katsoa, muuttuuko lärvi miksikään kierroksen edetessä. Jossakin vaiheessa kamera unohtui erääseen pakettiautoon, mutta en saanut sitä koskaan takaisin. Kiertuemanagerimme soitti kuskille, joka totesi kylmän viileästi, että ”kamera on kyllä täällä, mutta en minä aio sitä palauttaa”, Bazie pudistelee päätään.
– Pitää kuitenkin huomauttaa, että suurin osa takavuosien muistoista on pelkästään hienoja. Jo ensimmäiset 90-luvun reissut Tukholmaan menivät putkeen ja tutustuimme Backyard Babiesin, Entombedin ja The Hellacoptersin hahmoihin. Muistan yhdenkin illan, kun Backyard Babiesin Nicke Borg vei meidät eräälle klubille, sillä luvassa oli Entombedin Nicke Anderssonin uuden projektin ensimmäinen keikka. Jumalauta, että se olikin kova iltama. Se oli The Hellacoptersin debyyttiveto.
Kuva: Ville Juurikkala
1980-90-luvun vaihteessa toimintansa aloittanut The 69 Eyes ei ole koskaan ollut varsinaisesti se kaikista muodikkain yhtye. Vuonna 2004 ilmestyneen Devilsin ja kolme vuotta myöhemmin seuranneen Angelsin aikoihin yhtye toki nousi kirkkaisiin parrasvaloihin, mutta niinhän hittipitoisia lauluja kirjoittavalle orkesterille lähes väistämättä tapahtuu, mikäli ura kestää tarpeeksi pitkään.
– Niin, sykleissähän nämä jutut menevät. Ei rock ollut erityisen kovassa huudossa silloinkaan, kun me käynnistelimme tätä bändiä. Silloin piti vain sokeasti luottaa omaan tekemiseen ja uskoa huomiseen. Eihän tällaista musiikkia tee oikein kukaan muu ja sitä omaa juttua täytyy vaalia huonompinakin aikoina. Amerikkaan ei kannata lähteä leikkimään amerikkalaista. Olet se mikä olet, ja se toimii tai se ei toimi, huomauttaa Bazie.
– Meidän alkuaikoina myös formaatit olivat muutoksen kourissa. Ensimmäisen albumin (Bump ’n’ Grind, 1992) aikoihin levypomo Epe Helenius ilmoitti, että tämä julkaistaan vain cd-muodossa. Olin ihan kauhuissani, että ei helvetissä. Eihän minulla edes ollut cd-soitinta! Olin diggaillut koko ikäni vinyylejä ja se tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Onneksi siinä kävi lopulta niin, että Bump ’n’ Grind ilmestyi vinyylinä, cd:nä ja kasettina.
Miltä populaarimusiikin nykyinen ilmasto vaikuttaa?
– Diggaan fyysisistä levyistä ja albumikokonaisuuksista. Toisin sanoen tämän päivän meininki on… no, hämmentävää, luonnehtii Bazie.
– Kun vilkaisee rockfestivaalien tämän kesän tarjontaa, niin nouseehan siinä mieleen, että vielä koittaa aika, kun rockmusiikki tekee paluun rockfestareille, Timo-Timo visioi.
– Mutta älä käsitä väärin: me emme ota stressiä tällaisista asioista. Juuri nyt isoilla lavoilla juhlivat ketkä juhlivat, ja muutaman vuoden päästä kitara on taas kova sana. Kun on yli kaksikymmentäviisi vuotta takana, niin tässä on oppinut olemaan turhia hötkyilemättä, eikä muutama vuosi tunnu missään.
”Tämän päivän meininki on… no, hämmentävää.”
The 69 Eyesin studioalbumit eivät ole samasta puusta veistettyjä, eivät sinne päinkään. Esimerkiksi edellinen studioalbumi X syntyi ruotsalaisen On The Verge -tuotantotiimin kanssa Tukholmassa ja osa kappaleista syntyi ulkopuolisten kirjoittajien kanssa.
– Amerikassa tehty Back In Blood (2009) oli kitaralevy, kun taas X:n myötä halusimme viedä melodisen puolemme tappiin asti. Ideana oli tehdä isoa äänimaisemaa, jonka keskiössä on laulu. Levyhän on loppujen lopuksi aika vaihteleva, mutta tuotantotyyli tasoitti kappaleiden välisiä eroja ja kokonaistunnelma jäi ehkä vähän tasapaksuksi, kuvailee Bazie.
– X saavutti joka tapauksessa yhden ääripään, joten tuntui luontevalta lähteä taas uuteen suuntaan. Tällä kerralla ajatuksena oli tehdä kunnolla rokkaava ja tunnelmiltaan vaihteleva bändilevy.
Vai olisiko osuvampaa sanoa ”uusvanhaan suuntaan”? Onhan muun muassa Blessed Be -läpimurtolevyn (2000) tuottaja Johnny Lee Michaels palannut sorvin ääreen.
– Johnny pystyy kaivamaan meistä sen oikean, tunnusomaisen The 69 Eyes -tunnelman. Kyllä sen taas huomasi, että Johnny on meille täsmälleen oikea tuottaja, vaikka aikoinaan kuljimmekin yhteisen polun hetkeksi loppuun.
Universal Monsters kuulostaa eräänlaiselta läpileikkaukselta lähes koko diskografiastanne.
– Olen pitkälle samaa mieltä. Rock ’N’ Roll Junkie olisi ollut kotonaan vaikkapa Savage Garden -albumilla (1995), Dolce Vita on Back In Blood –tyyppinen räväkkä riffiavaus, Never on hevikitaroineen, Tarantino-tunnelmineen ja teksteineen sellainen katupoikien laulu, kun taas vaikkapa Jerusalem soi Sister Of Charityn kaltaisessa eeppisessä hengessä, kuvailee Timo-Timo.
– Muutamat edelliset The 69 Eyes -albumit ovat olleet pitkälle minun ja Jyrkin visioimia, Bazie toteaa. – Tällä kerralla toivoin materiaalia myös muilta, ja Timo-Timolta tulivatkin Dolce Vita, Never ja Jet Fighter Plane. Kaveri teki kolme biisiä ja kaikki tulivat levylle!
Hätätilaa julistava ja maailmaa kylmäksi paikaksi julistava Jet Fighter Plane osuu pelottavankin hyvin juuri tähän hetkeen.
– Biisi on tehty jo joskus viime vuoden alkupuolella ja se kertoo muun muassa 80-luvun kylmän sodan tunnelmista. Kappaleen aihe on sinänsä ajaton – paha maailma – mutta toki siitä on nyt tullut hyvin ajankohtainen, sanoo Bazie.
Onneksi uuden levynne nimi ei sentään ole Paris Kills.
– Niinpä! Pitää silti tässä yhteydessä painottaa, että Paris Kills oli enemmänkin Jyrkin henkilökohtaisista kokemuksista noussut heitto.
Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen aiheeseen: esimerkiksi Universal Monstersin musiikki on pitkälti teidän kahden käsialaa, mutta kokonaisuuden ”kuvittamisesta” taas huolehtii sanoittajana toimiva solisti Jyrki. Jos biisin nimi vaikkapa Stiv & Johnny niin vastaanottajan mieleen nousee vahvoja mielikuvia – jo ennen musiikin kuulemista.
– Usein säveltäessä mieleen nousee joku kuva tai tarina, Bazie kertoo. – Joskus Jyrkin visiot pääsevät yllättämään, mutta aika harvoin olemme täysin eri mieltä kappaleen kuvastosta. Ja toki joskus asioita kannattaa vähän sulatella… Esimerkiksi Brandon Lee vaati aikoinaan totuttelua – mietin, että mitä järkeä on antaa kappaleelle tuollainen otsikko – mutta äkkiähän sekin alkoi toimia.
– Toki tämä juttu menee toisinkin päin eli tarjoan jätkille jotakin demoaihioita, mutta palaute on sellaista, ettei tämä nyt oikein lähde. Onneksi tässä suhteessa tulee positiivisia yllätyksiäkin. Eräs uuden levyn erikoisemmista kappaleista on nimeltään Blackbird Pie ja olin hyvin varautunut siihen, etteivät jätkät innostu tästä. Sitten kävikin niin, että kaikki diggasivat ihan raivolla!
”Kuka muu muka kuin me viisi!”
Ilmeisesti erimielisyytenne eivät kuitenkaan ole kovin pahoja, sillä The 69 Eyes on toiminut samalla kokoonpanolla jo 90-luvun alusta.
– Emmehän me yksinkertaisesti voi vaihtaa ketään, kun kukaan ei suostu tulemaan The 69 Eyesiin. Kuka muu muka kuin me viisi, nauraa Timo-Timo.
Haastattelu julkaistu alun perin Soundissa 4/2016