Uusimman Soundin E-liike-palstalla perehdyttiin juuri debyyttialbuminsa julkaisseen White Knuckles Trion filosofiaan. Jutun kylkiäiseksi bändin liideri ja kitaristi Knucklebone Oscar alias Oskari Martimo listasi White Knuckles Trion (Oscarin lisäksi rumpali-laulaja Yucca White sekä pianisti Mr. Hillside) omintakeisen kaluston.
KITARAVAHVISTIMET
– Kitarastyrkkareita on matkassa kaksi, 1964 Ampeg Gemini I sekä 70-luvun hopeanaamainen Fender Princeton Reverb. Ampeg on ykkösvaihtoehto, Fenkku pikkupaikkoihin sekä tarpeellisena sparena. Styrkkarihan laukeaa kesken kaiken juuri silloin kun varakonetta ei ole mukana. Ampegissa on mielestäni paras jousikaiku; ihana, ylimaallisen metallinen kirske.
– Echolette NG51-nauhakaiku toimii paitsi viiveen tuottajana, myös hyvänä säröttimenä ja EQ:na. Paras buustaukseen ja amalgaamipaikkojen irroitukseen on puolestaan JMI Rangermaster Treble Booster. Kierrepiuhat poistavat kirpeimmän yläpään, vaikka sitä nyt ei kuule enää muutenkaan enää tässä vaiheessa.
KITARAT
–1963 Guild Starfire on klassinen ja hyvä humppareilla ja Bibgsby-kammella varustettu puoliakkari. Soundiltaan hiukan Gibson ES 335:sta heleämpi.
–1967 Fender Coronado II. Kitarapajan jäbät kutsuvat tätä mallia ”Puolan Fenderiksi”, koska siinä on lyhyt, koliseva ja rämisevä soundi. Eli helvetin hyvä. Skeba on täysin ontto. Ei Fenkun klassisinta antia, mutta toimiii mulle tosi hyvin, koska kyseessä oli todellakaan ole mikään tapping-shreadkeppi.
–1954 Gibson L4, DeArmond-mikillä. Maltilisen arvokkaaseen menoon. Ihan oma juttunsa eli jazzloota parhaimmillaan. Hiotut kielet.
– Teisco. Tällä 1960-luvun lopun nelimikkisellä tuli soitettua levylle tosi paljon, ihan pelkästään soundin positiivisen törkyisyyden vuoksi. Miljoona nappia, joten pienessä keikkapöhnässä voi mennä vähän pieleen jos ei muista mikä on mikä. Ohut, kihisevä japanin singlecoilsoundi. Esimerkiksi Sonics-tyyliset jutut lähtee tällä hyvin.
RUMMUT
– Yuccan kannuosasto on entiselle Stasin virkamiehelle sopivaa halvahkoa itäkamaa, eli 1970-luvun japanilaiset Arait. Parasta kolinaa, eikä todellakaan modernia jyhkynapsetta.
– Pellit on melkein jätelavaosastoa, elämää nähneet punaleimainen Paiste hi-hat ja Sabian B8. Crash on Turkish, josta on rouhiintunut tosi iso pala pois. Ei haittaa. Yucca sanoo että nää on parhaat mihin hän on törmännyt.
– Telineet samaa osastoa, eli Speed Metal japanista ja Erich Honeckerin henkikökohtaisista kokoelmista peräisin oleva basaripedaali Sonor-Phonic Z5317 vuosimallia 1979.
– Rumpujen valinnassa merkittävin kriteeri on väri: syvänsininen tiikeriväritys rocks! Tähän setupiin sopii Sande Vettenrannan ohjeistama rumpumikitys: tarvii kaksi mikkiä, yksi basariin, toinen perseeseen!
PIANO
– Mittatilaustyönä tehty kotelo vanhaan keikkaurkutyyliin. Petsattua Hondurasin mahonkia ja Bubingaa. Pianossa on hyödynnetty tämän päivän teknologiaa, ihan senkin takia että flyygeleitä löytyy nykyään harvoin keikkamestoista. Tämä on kieltämättä pieni tyylirikko mutta Nordista löydettiin kyllä yksi helkutin hyvä soundi, minkä jälkeen potikat liimattiin paikoilleen ja peiteltiin roudarinteipeillä kaikki vilkkuvalot.
– Signaali ajetaan ylikuumaksi biasoituun Fender Bassman (1965) 50w nuppiin ja 2×12 kaappiin. Jytisee todella hyvin! Digitaaliset artifaktit katoaa kuin metaani Saharaan!
PA / LAULU
– Laulukaappeina toimii pari 1960- tai -70-luvun alun Marshall ”column speakereita” eli pilareita. Tällaisia käytettiin ennen nykytyylisten mauttomien kuutioitten yleistymistä. Sisällä pilareissa on 2×10″ ja 2×12″ ämyrit kummassakin. Nämä eivät tarvitse telineitä tai jalkoja, koska saundi leviää hyvin. Miinuspuoleksi voisi sanoa roudauksen, joka kerta tulee mieleen hautajaisten arkunkanto.
– Nuppina on 1970 luvun klassinen Shure Vocal Master (alunperin satsiin kuuluu myös kaapit, mutta ne on kadonneet matkan varrelle). Vocal Master -setuppia näkee mm. Elviksen -70 luvun isoilla keikoilla, hirveä määrä linkitettynä kimppaan. Tämä takaa laadun: Elvis söi parhaita burgereita ja käytti parhaita kamoja. Meillä on nupissa myös Shure Power Master -lisäosa, jolla saa nostettua kokonaistehon hurjaan 200 wattiin. Tämä on tyyliä ennen varsinaisten PA-järjestelmien tuloa.
– Tällainen systeemi soundaa aivan ylivoimaisesti paremmalta kun nykytyylin ultraripuloivat PA:t. Täydellisen mureaa, ihanasti säröytyvää transistoriritinää ja jousiammetta (reverb). Koko ajan päällä olevat 1960-luvun Sennheiser MD -sarjan joutsenkaulamikit näyttää ensinnäkin todella hyvältä ja vahvistavat herkkyydensä puolesta laulujen lisäksi hiukan bändin yleiskumua. Soundin on kirkas ja lavavola jää aika maltilliseksi vanhaan rocknroll-/bluestyyliin.
– On vedetty tolla setupilla ulkoilmafestarikeikkakin, vahvistin oli tosin hiukan turpeampi tykki ja sormet pidettiin ristissä ettei marsujen kartiot räjähdä ja lepata riekaleina.
– Laulumonitoreja on vain yksi. Se on Yuccan taakse sijoitettu Clark Piedmont, joka edustaa parasta Amerikan Tweed Fender -versiointia. 4 x 10 Tweed Bassman tuo lisää rohinaa ja räyhää yleissaundiin ja samalla solisti kuulee itsensä. Muu bändi kuulee pilareiden kautta sen mitä tarvii.
Jos tämäkään ei vielä riitä, niin audiovisuaalisessa muodossa White Knuckles Trion rig rundown näyttää ja kuulostaa näin riehakkaalta:
Haastattelu: Esa Kuloniemi
Kuvat: White Knuckles Trio
Bändikuva: Juha Seila