Elämää kuoleman jälkeen – Bändikaverit muistelevat Ville Nissistä

Vuosi sitten menehtynyt Ville Nissinen oli kysytty muusikko pääkaupunkiseudun rytmimusiikki- ja rockpiireissä.

Ville Nissinen. Kuva: Topias Jerkku

Keväällä julkaistu Polkuharmonixin ensimmäinen ja viimeinen albumi Triangeli esitteli Suomen rytmimusiikkikentälle suomeksi laulavan klassisen jamaikalaistyylisen harmoniatrion, jonka pieteetillä luotu orgaaninen soundi pyllistää iskelmäreggaelle ja formaattiradioille. Kesken albumin teon ryhmä koki traagisen menetyksen, kun yhtyeen alullepanija Ville Nissinen menehtyi. Stalker tapasi Villen bändiveljet Jaakko Markkasen ja Topias Jerkun. | Teksti: Teppo Vapaus


Ajatelkaa hiekkalaatikkoikäistä poikaporukkaa, josta eräs on lähdössä katsomaan oopperaa ja joutuu jengissä pienen nälvinnän ja kiusauksen kohteeksi. Hän kääntyy kannoillaan ja kävelee pois, mutta kääntää vielä katseensa kavereitaan kohti ja toteaa: ”Te ette kyllä ymmärrä kulttuurista yhtään mitään.”

Tämä poika oli Ville Nissinen, josta kasvoi poikkeuksellisen kysytty muusikko pääkaupunkiseudun rytmimusiikki- ja rockpiireissä: Ville soitti pasuunaa, mandoliinia ja kitaraa lukuisissa eri yhtyeissä joko vakijäsenenä, live-kokoonpanojen täydentäjänä tai studiomuusikkona. Villen panoksesta nauttivat Electric Monk, Plutonium 74, Reino & The Rhinos, The Capital Beat, Punky Reggae Band, Ayekotoo & Afrobeat International, Bad Ass Brass Band, CapeNape And The Foundation ja Tundramatiks. Hän ehti vaikuttaa myös Waltarin, Valvomon, Auroran ja Sarah Kivi & Non-Orchestran levyillä, sovitti musiikkia useille muusikoille ja sävelsi teatterimusiikkia Oranssin koiran teatterille. Lista Villen soittopesteistä on loputon: Superchrist, Uusi Fantasia, UMO Jazz Orchestra, Kansallisooppera, Ricky-Tick Big Band, Kraa, Kuumat Huulet, Duo Soi, Seksitykit, Matias Lehto, Whobodies Finnish Junior All Star Big Band ja niin edelleen.

Villen persoonaan kytkeytynyt lämmin ja rauhallinen aura olivat omiaan edesauttamaan hänen kysyntäänsä erilaisiin projekteihin. Stalker muistaa Villen hiljaisena ja vetäytyvänä, äärimmäisen kilttinä tyyppinä, jonka seurassa ihminen tuntui yhtäkkiä ihan hyvältä lajilta.

”Ei tuntunut, että tässä surraan, vaan oli konkreettinen tunne, että Ville oli siinä.”

– Joitain Villen piirteitä, joita ei ehkä osannut arvostaa, kun se oli täällä, on sittemmin ihmetellyt ja kadehtinut. Se on tehnyt oikeasti sitä, mitä on halunnut. Ja ollut yksi aidoimpia jätkiä, joita tiedän, Polkuharmonixin ja Electric Monkin Topias Jerkku kertoo.

– Aidoin, toteaa lapsesta asti Villen tuntenut Polkuharmonix-veli Jaakko Markkanen.

Topias: – Ei mitään fuulaa. Ja jotenkin tosi laid back meininki. Vaikka sillä oli kaiken maailman rahaongelmiakin. Se oli jännää, että vaikka sitä rahaa ei ollut, niin Ville ei vaan suurin piirtein jaksanut viedä papereita kelaan. Sitten se ihmettelee, että miksei ole rahaa, mutta ”kun emmä nyt jaksa…”

Jaakko: – Kukaan ei voi sanoa, ettei Ville tehnyt töitä tai ettei se antanut omastaan koko ajan, ja paljon. Se ei vaan mene täällä käsi kädessä, että kuinka leveää leipää saat, ei ainakaan tässä tapauksessa. Ville eli täysin oman näköistään elämää. Välillä tuli vähän napistuakin siitä, kun tuli itse levyä tehdessä neljän aikaan töistä Villen heräillessä mun kotistudiolla. Sitten se oli vähän aamuäreä iltakuuteen asti ja alkoi pikkuhiljaa polkaista päivää käyntiin.

Topias: – Niin, ja sitten te kerkeätte tehdä muutaman tunnin kimpassa duunia, ja Ville jää jatkamaan johonkin aamukuuteen asti. Seuraavana päivänä huomataan, että se on hinkannut jotain soundia koko yön. Se on löytänyt tehdessään jonkun magean soundin, jota ei välttämättä edes tarvita mihinkään, mutta sillä on vaan ollut niin siistiä.

”Topias ja Jaakko puhuvat Villestä hetkittäin imperfektissä, mutta suurimmaksi osaksi kuin hän olisi yhä tässä.”

Jaakko: – Ville ei ollut mestari fokusoimaan ajankäyttöään olennaisiin asioihin. Se oli etsijäluonne. Villen vahvuus muusikkona oli se, että se ymmärsi keskeisen asian aina kaikista musatyyleistä. Sellaista ymmärrystä ei saa aikaiseksi, jos ei paneudu juttuihin naurettavuuksiin asti.

Topias: – Ville on helvetin lahjakas ja monipuolinen jätkä, joka nimenomaan snaijaa keskeisimmän jutun siinä, mitä soittaa. On sitten kyse black metalista, reggaesta tai klassisesta musiikista, niin se löytää musiikin ytimeen. En usko, että sellaista pystyy oppimaan. Se on lahja.

Jaakko: – Ei se ainutkertaista ole, mutta hyvin poikkeuksellista kuitenkin. Ja Ville toteutti jutut silti aina omalla uniikilla tavallaan.

Topias: – Ja kuinka vähän se on itseään tyrkyttänyt mihinkään. Joidenkin silmissähän Ville voisi näyttää hiljaiselta hiirulaiselta.

Jaakko: – Se ei tehnyt itsestään numeroa eikä halunnut ottaa liidaavaa roolia, mutta kyllä siitä löytyi myös itsetietoinen puoli.

Topias ja Jaakko puhuvat Villestä hetkittäin imperfektissä, mutta suurimmaksi osaksi kuin hän olisi yhä tässä. Välillä nauru raikaa, välillä äänet värisevät. Kaikkia surettaa, että Polkuharmonixissa Villen oman äänen etsintä, halu tulla yhdessä ystäviensä kanssa omien laulujen kanssa esiintyjänä etulinjaan ja rohkaistua astumaan taustavaikuttajasta laulunkirjoittajaksi ja artistiksi… Kaikki se jäi kesken.

Suru-uutinen

Ville Nissinen syntyi keväällä 1983 kulttuuriperheeseen Ruotsissa, Tukholman läänin lounaispuolella Botkyrkanissa. Villen isä Jarmo Nissinen tiedetään Barbeque Jazz Orchestran kitaristina. Lapsena Ville muutti perheensä kanssa ”Ruotsin Korsosta” Suomen Korsoon, jossa tutustui ja loi elinikäisen ystävyyssuhteen Jaakko Markkasen kanssa.

Topias Jerkun täydentämä laulutrio Polkuharmonix oli Villen henkilökohtaisesti tärkein yhtye, jonka parissa hän alkoi etsiä ääntään laulajana ja tyyliään kirjoittajana. ”Polkis” sai alkunsa joulukuussa 2012, kun Ville kirjoitti levollisen ja kauniin Hullaannun-kappaleen.

Mukaan harmonioiden veistelyyn Ville kutsui ystävänsä Topiaksen ja Jaakon. Trio koki jotain maagista tapahtuneen ensiäänistä lähtien ja ryhtyi yhdessä työstämään lauluja albumia varten. Joulukuussa 2013 jätkät repivät Jaakon Harmony Ranch -kotistudiolla yhden seinän alas ja laajensivat tilaa, jotta rummut saatiin tahdotulla tavalla purkkiin. Sen jälkeen äänityksiä tehtiin villemäisellä intensiteetillä, mutta kiireettömästi. Ville asui levyn teon aikana enemmän Jaakon luona kuin kotonaan. Jaakko, Ville ja Topias halusivat itse määrittää albumin äänikuvan ja kokea jokaisen soundin ja sovitusratkaisun perustelluksi. Siksi intohimoinen äänitystyö oli hidasta. Ehkä myös siksi, että se oli niin kivaa, ja Polkis oli perhe. Trion dynamiikka toimi luontevasti ja usein aikaa kulutettiin myös paskan jauhamiseen, hauskojen YouTube-videoiden katseluun, viimeisimpien kökköbiisien kuunteluun ja niille naureskeluun, kuten Topias kertoo.

Kesällä 2014 kaikki alkoi olla valmista lauluja ja torviosuuksia lukuun ottamatta. Sitten maailma pysähtyi.

Ville oli syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna Tundramatiksin kanssa keikkareissulla Raahessa. Yöllä juhlittiin, mutta aamulla yksi oli joukosta poissa. Ville oli kadonnut eikä häneen saatu yhteyttä. Arveltiin, että hän oli ehkä löytänyt naisen. Ei ollut tavatonta, että Villeä ei tavoitettu puhelimitse. Mutta kun yhteyttä ei saatu vielä seuraavanakaan aamuna, huoli kasvoi. Hiljalleen tiedonmuruset kerääntyivät musertavaksi suru-uutiseksi: Ville oli joutunut yöllä Raahessa tapaturmaisesti veden varaan ja hukkunut.

Suru-uutinen tavoitti lähimmät ystävät ja bänditoverit maanantaina.

Pilven reunalta

Jaakolle Villen poismeno oli niin kova kolaus, että hän ei pystynyt kuuntelemaan mitään musiikkia pitkään aikaan. Ei edes radiota. Kaikki musiikki assosioitui niin vahvasti Villeen, ja Jaakko oli niin täynnä tunnetta, että sitä ei vain pystynyt ottamaan vastaan.

– Mulla oli aika pitkälle myös tunne, että tämä levy jäi nyt tähän. Kului kuukauden päivät, etten kuunnellut meidän materiaalia ollenkaan. Sitten pyysin Topiasta luokseni kuuntelemaan biisejä yhdessä, Jaakko muistelee.

Topias: – Mulla oli ihan erilainen lähestymistapa. Rupesin heti kuuntelemaan matskua tosi paljon ja pidin siten Villen messissä. Electric Monkin jätkille kerroin maanantaina Villen kuolemasta, ja keskiviikkona me oltiin jo basistimme Ilkan luona istumassa iltaa ja keskustelemassa, ja katsottiin yhdessä Monkkien 10-vuotisjuhlakeikka, joka jäi Villen viimeiseksi Monkki-keikaksi. Se helpotti mun oloa todella paljon, ja puhuin siitä Jaakolle.

Jaakko: – Mulle tämä kaikki oli jotenkin niin lähellä ja teki niin kipeää, että syntyi defenssi koko asiaa kohtaan. En löytänyt järkevää kontrastia erilaisten tunteiden välille, jotka sekoittuivat toisiinsa. Villeen liittyvät tunteet ja toisaalta alkujärkytyksen jälkeen kesken jääneeseen levyyn liittyvät tunteet. Kun sitten kuunneltiin Topiaksen kanssa levyä, odotin, että se olisi ollut tosi rankkaa.

Vasemmalta: Jaakko Markkanen, Topias Jerkku ja Ville Nissinen. Kuva: Joonas Westerlund
Vasemmalta: Jaakko Markkanen, Topias Jerkku ja Ville Nissinen. Kuva: Joonas Westerlund

Topias: – Mua jännitti jäbän reaktiot, kun olin tulossa sinne.

Jaakko: – Kuunneltiin ensin Hei mennään -biisi.

Topias: – Biisin ajan katseltiin varpaitamme. Kun biisi loppui, katsoin sua, ja sulla oli kyllä tippa linssissä, mutta himmeä smaili kasvoilla. Että ei hemmetti, Ville oli täällä. Siinä tuli heti semmonen fiilis, että…

Jaakko: – …Ville oli läsnä koko ajan. Yhtäkkiä se ilta muuttui sellaiseksi kuin me oltaisiin oltu siellä kolmistaan, siinä oli se sama tuttu tunne. Ei tuntunut, että tässä surraan, vaan oli konkreettinen tunne, että Ville oli siinä.

Topias: – Ihan kuin olisi voinut sanoa sille jotakin, ja välillä meinasi sanoakin. Että vitsi tuo on hyvä juttu tuossa biisissä.

Jaakko: – Ville ei ollut siinä vain musiikin kautta, vaan ihan konkreettisesti tarjoamassa tukea.

Topias: – Tuntuu, että Ville on ollut muutenkin levyyn liittyvissä asioissa mukana. Esimerkiksi Tavastian muistokeikalla, kun saatiin levyt sinne ihan viime tingassa. Se oli hyvin villemäistä. Sanoikohan Jaakko neljä tai viisi kertaa sen illan aikana, että Ville oli taas täällä. Asiat loksahteli niin oudosti paikoilleen.

”Saman tien kun painoin omppu-ässää, kaikki virrat sammui koko kylästä.”

Jaakko: – Villen lähdön jälkeen aloin terapiamielessä työstää yhtä biisiä sille. Olin ollut tosi ahdistunut ja surupäissäni. Ajattelin, että saan elämänsyrjästä kiinni, jos teen biisin. Ja niin kävikin. Pusasin monta tuntia ja olin niin tohkeissani, että en ollut seivannut prosessia kertaakaan. Rupesin siinä sitten diggailemaan ja tanssahtelemaan, ja ihan kuin olisi tullut käsi olkapäälle, ja kuului: ”Seivaa.” Saman tien kun painoin omppu-ässää, kaikki virrat sammui koko kylästä. Mulla ei tullut yhtään sellainen fiilis, että tallentuikohan se nyt, vaan tiesin, että kerkesin tehdä sen. Se oli niin konkreettinen juttu, jossa Ville oli mukana, että olin vaan, että kiitti, bro! Olin ollut niin suruissani ja ahdistunut, että jos Ville ei olisi tullut ja seivannut sitä biisiä, voin vain kuvitella kuinka paska fiilis mulla olisi sitten ollut. En olisi menettänyt vain raitoja vaan se olisi ollut isku kasvoille. Joten kiitti, jätkä!

Musiikki elää

Ville Nissisen muistokonsertti järjestettiin maaliskuussa Tavastialla, ja Polkuharmonixin Triangeli-albumi ilmestyi. Albumin saattaminen valmiiksi oli etenkin Jaakolle raskas prosessi, sillä hän teki työn pitkälti yksin loppuun samassa tilassa, jossa oli tottunut touhuamaan Villen kanssa. Lauluraidat nivottiin kasaan treeninauhoituksista. Joitain stemmoja laulettiin uusiksi, ja Topias tulkitsi pariin biisiin uudet lead-laulut.

– Käytännössä Villen laulut levylle on koostettu yksistä treeneistä, joissa oli erityisen hyvä fiilis, Jaakko kertoo.

Topias: – Myös meidän laulut on samoista treeneistä paria poikkeusta lukuun ottamatta. Takiainen- ja Aurinkolainen-biiseihin lauloin uudet liidit. Vituttaa vähän, että esimerkiksi Radio Suomessa meidän biisit on juonnettu sisään niin, että ”levyn materiaali on kasattu treenikämppämatskusta.” Se ei pidä paikkaansa, sillä kaikki pohjat on äänitetty pitkän ajan kuluessa erityisellä huolella.

Jaakko: – Toimittajilla on niin vähän tietoa meistä, että ne on joutuneet keksimään itse. Se on osittain meidän oma vika.

Stalker ymmärtää Villen kuoleman olleen niin järkyttävä tapahtuma ja toisaalta medialle niin kiinnostava draama, että se on imenyt kaiken huomion itse musiikilta, jonka Ville, Jaakko ja Topias ovat yhdessä luoneet. On itsestään selvää, että levyllinen musiikkia on vähäpätöinen asia hyvän ihmisen kuoleman rinnalla, ja Jaakon ja Topiaksen kohdalla parhaan ystävän, kuin veljen menettämisen rinnalla. Silti hekin painivat pienen harmin kanssa suhteessa yhteiseen hengentuotteeseensa:

– Toivoisimme, että levyä ei kuunneltaisi vain sen vuoksi tai sen kautta, että Ville on kuollut, vaan samalla tavalla kuin jos Ville olisi yhä olemassa. Musiikkina.

Teksti: Teppo Vapaus
Julkaistu alun perin Soundissa 8/2015.