Alun perin juttutuokio piti viettää Marian Tampereen keskustassa sijaitsevan kimppakämpän aurinkoterassilla, mutta koska samalle päivälle sattui yksi alkukesän harvoista lämpimistä keleistä, olisi suorassa auringonvalossa paahtunut. Niinpä Maria ex tempore haluaakin tehdä haastattelun ystävänsä pyörittämässä Pyynikin aikamatkat -taidegalleriassa, jonka yhteydessä sijaitsevassa avoimessa Katve-taideateljeessa hän toisinaan itsekin maalaa ja soittaa.
Kävelemme reipasta tahtia kaupungin toiselle puolelle enkä meinaa pysyä kiivaasti askeltavan Marian perässä. Mikä on kuvaavaa – aikaansaavan muusikon ja kansalaisaktivistin kyydissä ei välttämättä pysy, ellei vähääkään tunne hänen luonteenlaatuaan. Musiikkia hän tekee impulsiivisesti, paljon ja rehellisesti, mikä näkyy lopputuloksen välittömyydessä, vaan ei laadussa.
Maria on täydellinen keulakuva rockbändille: kiinnostava, sanavalmis persoona, joka myös tykkää olla esillä.
Toisaalta Haminassa syntyneen Marian kaikkia tekemisiä leimaa ajattelemattomuus. On aivan turha lykätä suunnitelmiaan tuonnemmaksi, jos ne voi tehdä juuri tässä hetkessä. Tämä senkin takia, että seuraavassa hetkessä hän todennäköisesti haluaa tehdä jotain aivan muuta. Lisäksi hän maanisesta luomisvimmastaan huolimatta tiedostaa, ettei inspiraatio musiikintekoon ole ehtymätön voimavara.
Maria on täydellinen keulakuva rockbändille: kiinnostava, sanavalmis persoona, joka myös tykkää olla esillä. Kun hän keikalla keekoilee kultapöksyissään tai lyhykäisissä mikroshortseissaan ja antaa kitaransa laulaa vaan, ollaan aika lähellä rock’n’rollin ydintä. Mutta sekään ei itsessään olisi kiinnostavaa, ellei hän olisi myös lahjakas ja huolettomassa asenteessaan merkittävä biisintekijä ja soittaja. Mara Ballsin toinen albumi Elävä kivi on yksi vuoden lujiten iskeviä rocklevyjä, kuunteli sitä sitten stoner-diggailija, uusista nykybändeistä kiinnostunut kuluttaja tai rockin perusmeiningistä innostuva jäärä.
Jälkimmäinen kohderyhmä innostui varmasti myös lyhytikäiseksi jääneestä Jukka & Jytämimmit -kokoonpanosta, jossa Mattila soitti yhdessä Jukka Nousiaisen ja Sini Mäenpään kanssa. Moni törmäsi yhtyeessä bassoa soittaneeseen Mattilaan tässä yhteydessä ensi kertaa, mutta hänellä oli jo tuolloin takana soittohistoriaa paikallisissa kokoonpanossa, jotka olivat tuttuja ainakin aktiivisimmile alakulttuurisäpisijöille.
– Shoraiders oli ensimmäinen bändi, jossa itse lauloin, Maria aloittaa. – Olin aiemmin soittanut kitaraa Foxy Flammablessa. Tein siinäkin biisit, mutta en todellakaan tohtinut laulaa silloin. Ajattelin että en saa, kun mä olen niin huono. Mutta olen aina tehnyt biisejä, kuullut laulumelodioita ja tehnyt tekstejä. Shoraidersissa sain tulkita omat tarinani. Siinä vaiheessa tuli myös olo, että en olisi edes jaksanut etsiä ketään muuta tyyppiä tulkitsemaan mun tunnetiloja. Mieluummin mä haastan itseni.
– Eli totta kai Mara Balls, jolle sävellän, sanoitan ja tulkitsen itse biisejä, on lähempänä mun edellistä bändiä, jolle mä tein musiikin itse. Jukka ja Jytämimmit lähti liikkeelle silloin, kun Shoraiders oli vielä olemassa, mutta bändissä oli sellainen uinuva tila. Olin ehtinyt tutustua Siniin ja soittaa sen kanssa. Me asuttiin silloin yhdessä. Sitten Jukka tuli mukaan kuvioihin.
”Kun tutustuin Jukkaan, koin lähes sisarellista samaistumista. Meissä on paljon samaa draivia, ehkä jopa maniaa, tekemisen vimmaa.”
– Jukka ja Jytämimmit lähti ihan läppänä. Jukka pullauttaa soololevyn ja tarvitsee bändin. Rupesin soittamaan bassoa. Se oli alusta alkaen säkenöivää rakkautta. Bändi syntyi ponnistelematta. Kyllä mä Jytiksiinkin toin tosi paljon riffejä ja tekstejä eli pääsin toteuttamaan itseäni biisintekijänä. Tietenkin se kuulosti meidän kolmen yhteistyöltä.
Jukkaa ja Mariaa yhdistää musiikintekijöinä asenne ja metodit. Molemmat kirjoittavat paljon materiaalia, hiovat sen riittävään kuntoon ja katsovat miten se lähtee elämään. Koska toiminta on vahvasti tee-se-itse-henkistä, biisit saa julkaistua hyvinkin notkeasti. Kumpikaan ei jää odottamaan, koska mahdollisesti olisi kulunut riittävästi aikaa musiikkibisneksen sykleissä, että uutta musiikkia tarvitaan.
– Kun tutustuin Jukkaan, koin lähes sisarellista samaistumista. Meissä on paljon samaa draivia, ehkä jopa maniaa, tekemisen vimmaa. Ollaan molemmat myös vapaita sellaisesta täydellisyyden tavoittelusta. Ollaan tajuttu myös se, että mikä soi tänään tietyllä tavalla, soi eri tavalla huomenna. En edes pyri luomaan mitään stabiilia. Ei sellaista olekaan.
kuva: Pinja Pinola
Vaikka Mara Balls -yhtyeen pomosta ei jää epäselvyyttä, jakaa Maria kunnian bändinsä toimivuudesta myös basisti Aapo Paloselle ja rumpali Antti Palmulle. Bändi on aina muuttujiensa summa, oli puikoissa sitten kuka tahansa.
– Joidenkin muiden kanssa kuulostaisin joltain ihan muulta. Niin kuin nyt viime viikonloppuna Pispalan karnevaaleilla, jossa soitin Tampere Underground Orchestran kanssa. Se on kaukana meidän voimatriosta. Vaikka biisit on mun omia, ne resonoi ja reagoi aina niiden soittajien kanssa, jotka sattuvat olemaan puikoissa.
Asettaako luovuuden pirskahtelevuus ongelmia eli kertyykö ideoita enemmän kuin on mahdollista toteuttaa?
– Mulla on ollut viimeiset pari vuotta tosi kova luomisvoima. Kyllä mä sen tajuan, että saattaa tulla myös sellainen vaihe elämässä, että lauluja ei enää synny samaan tahtiin. Sitten mun täytyy sopeutua siihen ja tehdä jotain muuta.
– Just nyt mulla on niin paljon biisejä, että ei olla keritty niitä Aapon ja Antin kanssa soittaa, mutta ne biisit pitäisi saada kuitenkin tallennettua. Mulle se biisin valmiiksi tekeminen on sitä, että saa sen talteen. Se on kuin päiväkirjamerkintä. Se on sen hetken merkintä, jonka jälkeen voin kääntää uuden sivun.
– Teen tänä kesänä kolmannen levyn, joka tulee varmaan olemaan pääosin mun itse soittamani puoliakustinen, kevyempi ja tarinakeskeinen levy. Mun pitää saada ne päiväkirjamerkinnät tehtyä.
”Teen tänä kesänä kolmannen levyn, joka tulee varmaan olemaan pääosin mun itse soittamani puoliakustinen, kevyempi ja tarinakeskeinen levy.”
Maria nauraa, että kanssamuusikot ovat jo oppineet nöyräksi, kun hän osaa taivutella taitavasti muut mukautumaan tahtoonsa. Kyse ei ole pelkästä johtajuudesta, vaan myös luonteesta. Mariasta ei olisi rivijäseneksi mihinkään porukkaan.
– Olen aina ollut surkea ryhmätöissä. Olen paljon taitavampi yllyttämään ja rohkaisemaan, lietsomaan muut siihen mukaan. Se on mun luonnonlahja ja se ei koske ainoastaan musahommia, vaan myös muita elämänalueita. Joku voisi sanoa sitä luontaiseksi johtamiseksi. Mun tehtävä on olla käynnistäjä ja lietsoja. Mutta se on ihan eri asia kuin olla diktaattori.
– Mä annan tilan muiden olla sitä mitä ne on, mutta rohkaisen hyppäämään kelkkaan mukaan ja katsomaan, mitä sieltä sinusta löytyy. Aapo ja Anttikin lähtevät tosi pelottomasti mun idiksiin mukaan, Maria vakuuttaa ja ryhtyy kertomaan Elävän kiven levynjulkaisukeikasta, joka järjestettiin Särkänniemen planetaariossa. Perimmäisenä syynä oli se, että jotain spesiaalia pitäisi keksiä. Ja olihan hän soittanut viime vuonna myös Mustavuoren laskettelurinteellä vain siksi, että saisi soittaa vuoren laella kuutamossa.
kuva: Pinja Pinola
Musiikin pariin Maria löysi jo lapsena. Kertomukset lapsuudesta ja sen aikaisista suhteista musiikin opiskeluun, luovuuteen ja vapauteen selittävät paljon Marian myöhempiäkin vaiheita.
– Meillä oli kotona piano. Lapsesta asti olen istunut sen ääressä, vaikka mulla ei ole ollut kärsivällisyyttä varsinaisesti opetella soittamaan sitä. Yritin käydä pianokoulussa ja opetella nuotteja. Ei tullut mitään. Mutta olen aina löytänyt pianosta omia kappaleita. Se on ollut meditatiivinen juttu, missä mulla on kadonnut ajan- ja paikantaju. Olin teininä tosi sairas, ja aika pianon ääressä oli taukoa siltä sairaudelta.
– Menin 6-vuotiaana viulutunneille, joita jatkui musiikkiopistossa 16-vuotiaaksi asti. Soitin myös orkesterissa viulua. Nuoteista soittaminen edusti mulle ohjattua toimintaa. Pianon ääressä olin vapaa. Viulun kanssa mulla oli joku taso tai ääni, johon piti yltää. 14-vuotiaana olen ostanut oman ekan kitaran. Sekin edusti mulle sitä samaa vapautta. Siinäkään mä en ole saanut mitään opetusta. Kieltäydyin opettelemasta. Haluan suunnistaa korvan varassa, kun on kyse musiikista.
Vaikka musiikin opiskelu ei sujunutkaan kovin jouhevasti, Maria ei ole katkera eikä ole sitä mieltä, että musiikin opiskelu olisi itsessään väärin.
”Saan siitä ihan mielettömän voimantunteen, kun tajuan, että noi ihmiset kuulee mua. Ne ei pelkästään kuuntele mua, ne kuulee mua.”
– Kaikki soittaminen on arvokasta ja hyvää. Ja se, että ihminen opettaa toista on lähtökohtaisesti hyvä asia. Mulla oli maailman lempein viulunopettaja. Mutta tasokokeet oli inhottava ja traumaattinen kokemus. Oli raati, jonka eteen menin tärisevänä. Olen ollut varmaan 7- tai 8-vuotias enkä todellakaan ole tiennyt Jimi Hendrixistä mitään, mutta muistan sen kuin eilisen, kuinka olisin halunnut rikkoa sen viulun. Se oli niin ahdistavaa. Olisin vaan halunnut paiskata sen säpäleiksi, siinä ei ollut mitään soittamisen iloa. Sillä ei ollut mitään tekemistä musiikin kanssa.
– Mutta esimerkiksi kirkossa soittaminen oli päräyttävä kokemus. Okei, mä tuotan tätä ääntä yksin näin, mutta kun meitä on tämä posse, niin se on niin paljon enemmän. Kirkko oli akustisesti niin kova juttu, miltä se musa siellä kuulosti. Enhän mä tollaisia kokemuksia olisi saanut ilman musiikkiopistoa.
– Ylipäätään olen aina ollut tosi allerginen auktoriteeteille. Jos joku sanoo, mitä mun pitää tehdä, niin menen ihan lukkoon. Se on mulle hankalaa.
Se on ainakin selvää, että nykyään Maria nauttii soittamisesta. Sen voi kuka tahansa Mara Ballsin keikalla nähnyt todistaa. Oma ulottuvuutensa asiassa on myös se, että kitaristi-laulaja näyttää nauttivan myös esilläolemisesta. Hän myöntääkin, että kyseessä on eräänlainen valtatrippi.
– Saan siitä ihan mielettömän voimantunteen, kun tajuan, että noi ihmiset kuulee mua. Ne ei pelkästään kuuntele mua, ne kuulee mua. Sen näkee silmistä, sen näkee siitä, kun toinen tanssii. Sen tuntee, onko noi läsnä vai ei. Olen omassa luomisessani päässyt onnelliseen asemaan, että vilpittömästi tiedän että meillä on hyvä juttu. Meillä on parhaimmillaan kaunis värähtelytaajuus. Kun näen, että se menee maaliin, niin totta kai se kolisee. Koska se vahvistaa myös sen, että mä olen olemassa. Tämä ei ole pelkästään mun mielensisäinen matriisi.
Laulukielen Shoraidersin ajoista englannista suomeksi vaihtanut Maria ei varsinaisesti piilottele sanomaansa. Uudella levyllä teemoja ei ole piilotettu monitulkintaisin vertauskuvin, vaan kappaleissa kehotetaan hyvinkin suorin sanakääntein ottamaan vastuuta omasta elämästään ja kunnioittamaan luontoa. Kuulija halutaan oikeasti haastaa ajattelemaan. Helppoja maaleja syyttää naiiviudesta, mutta tärkeitä opetuksia maailmassa, jossa mikään ei ole enää itsestäänselvää. Maria repeää, että kai hän on sitten rockin Coelho.
”Vihaan auktoriteetteja, pelkään niitä ja olen allerginen niille. Mut on heitetty päihdehoidoista pihalle vain siksi, että olen niin sopeutumaton mihinkään sääntöihin.”
– On asioita, joita olen havainnut ja joista haluan puhua. En sano, että ne on absoluuttisesti oikein. En mä voi sanoa, mikä tässä maailmassa on oikein ja mikä väärin, mutta ne on sellaisia juttuja, joita olen oppinut 33 vuoden ikään mennessä. Nämä asiat kantsii sisäistää. Miksi pantata sellaista tietoa, mä haluan jakaa sen ja toivon, että se auttaa. Luulen, että kaikki meistä painii enemmän tai vähemmän samojen juttujen parissa. Kyllähän tolla levyllä on ihan varoituksia: kehoituksia ympäristön ja oman ajan rajallisuuden tiedostamiseen, elämän kunniottamiseen, koska se on lyhyt ja ohimenevä juttu. Asioita, joihin olen itse havahtunut ja joista olen saanut tosi voimallisesti ahaa-elämyksiä. Haluan kätkeä sen rocklyriikan muotoon. Voisinhan mä tehdä jotain muutakin. Voisin olla elämäntapavalmentaja.
Haluaisitko olla?
– No en helvetissä. Se oli vitsi.
– Se, että ihmisille sanotaan mitä niiden pitää tehdä, ei ikinä toimi. Vihaan auktoriteetteja, pelkään niitä ja olen allerginen niille. Mut on heitetty päihdehoidoista pihalle vain siksi, että olen niin sopeutumaton mihinkään sääntöihin. Olin riski muille toipujille. Mua ei uskallettu pitää siellä, koska olen niin omapäinen.
– On parempi kätkeä ajatukset kirjallisuuteen, runouteen, kuvataiteeseen tai musiikkiin, niin ihmiset ehkä löytää sen ajatuksen sieltä. Pakkosyöttäminen ja absoluuttisten totuuksien viljeleminen maassa, jossa kaikki häilyy ja muuttuu, on ihan turhaa. Aidon subjektiivisen kokemuksen ja oivalluksen jakaminen antaa toiselle joko mahdollisuuden tarttua siihen, oppia siitä jotain, kyseenalaistaa tai hylätä sen. Ihan sama mulle. Ainakin mä olen laittanut sen eteenpäin.
Kuinka paljon Mara Ballsissa on kyse luonteesi valjastamisesta musiikin käyttöön? Kuinka paljon itse näyt ja kuulut siinä tekemisessä jos nyt ei puhuta musiikillisista vaikutteista?
– Olen usein miettinyt, kuinka hyvin mä olen pystynyt valjastamaan mun mielisairauden palvelemaan tätä. Olen tehnyt siitä mun työvälineen, asioista mikä voisi olla mua murentava juttu: ääripäisyys ja ailahtelevaisuus, rajalla keikkuminen, kontrastit ja hallitsemattomuus, pelkojen kanssa työstäminen.
Mutta eikö ole todella riskialtista, että tällaiset tunteet laukaisisivat jonkun epätoivotun reaktion, kun ne kuitenkin kumpuavat ihan todellisista uhkista?
– Ettei tule vaan joku päivä, jolloin mä pimahdan? Tästä päästäänkin siihen, että mulla ei ole mitään riskinhahmotuskykyä. Olen esimerkiksi perustanut firman hetken mielijohteesta. Keltaisen talon perustin miettimättä hetkeäkään liittyykö siihen mitään riskejä. Ihmiset tuli jonossa kertomaan, että miten sä voit, kun tässä on vaikka mitä riskejä. Jaa, ei mulle ollut tullut mieleenkään.
Niin, Keltainen talo. Vanha VR:n henkilöstön terveystalo Tampereen ratapihan kupeessa, jonka Maria luvan kanssa valtasi ja yhdessä talkooväen kanssa ylläpiti epävirallista mutta aktiivista keikka- ja yhdessäolotilaa. Vuonna 2014 Tampereen kaupunki myönsi kulttuuritekopalkinnon Mattilalle, ”henkilölle, joka on luonut sinnikkyydellään oman näköisensä kansalaistoiminnan tilan”. Se oli hänelle ja monelle muulle henkireikä eikä loppujen lopuksi edes haitannut, vaikka hän alun alkaenkin tiesi, ettei kohtaloa tässä asiassa voi uhmata. Tila olisi väliaikainen. Nyt se onkin purettu. Mutta Keltainen talo olikin vain yksi episodi Mattilan kaupunkikulttuuria ylläpitävästä toiminnasta.
”Kaikki mun jutut perustuu siihen, että en odottele, että joku muu tekee. Jos mä voin itse tehdä, niin mä teen”
– Kaikki mun jutut perustuu siihen, että en odottele, että joku muu tekee. Jos mä voin itse tehdä, niin mä teen, Maria lupaa ja kertoo soivasta protestimarssista, jonka hän mobilisoi kaupungin asetettua kyseenalaisella päätöksellä Onkiniemessä sijaitsevat vanhat tehdaskiinteistöt käyttökieltoon. Samalla meni treenikämppä alta lukuisilta paikallisilta muusikoilta. Äänekäs kulkue keräsi runsaasti osallistujia lyhyessä ajassa.
– Tossa ketjussa ei ollut tilaa sellaiselle pohdinnalle, että nauretaankohan mulle. Totta vitussa mulle nauretaan. Ei ollut mitään takeita, tuleeko sinne ketään muuta. Mä vaan nostin päätä, jatkoin asemalle ja kohta meitä oli viisisataa. Jos mä olisin jäänyt miettimään, uskallanko tai kehtaanko mä tai tuleeko sinne ketään, niin se olisi jäänyt tekemättä.
Lähtiessämme Pyynikiltä takaisin keskustaan Maria kertoo, että elämässä on tärkeää välttää katkeruus ja olla hyvien puolella. Hänen kaltaisensa luonteen voisi valjastaa myös tuhoavaan toimintaan. Eikä Keltaista taloa kannata murehtia. Korvaava väliaikainen tila on löydetty. Mitään pysyvää hän ei olisi halunnutkaan. Sellaiseen hänellä ei riitä pitkäjänteisyys.
Teksti: Antti Luukkanen
Julkaistu alun perin Soundissa 6/2017