Minulla on ollut onni saada jutella monien vaikuttavien ja melkoisia vaiheita eläneiden ihmisten kanssa, mutta ärhäkän niukalla brittiläisellä rytmibluesillaan ja tylyn haastavalla asenteellaan punkille suuntaa näyttäneessä Dr. Feelgoodissa maineeseen noussut kitaristi Wilko Johnson (s. 1947), jonka sormin rämpytetty ”soolokomppaustyyli” on täysin ainutlaatuinen, on ehdotonta kärkikaartia. Lähes parituntinen haastattelusessiomme oli unohtumaton elämys.
Wilko pestattiin vuonna 2010 Game Of Thrones -tv-sarjaan mykäksi psykopaattipyöveliksi. ”Ne halusi häijynnäköisen tyypin, joka tuijottaa ihmisiä murhaavasti ennen kuin telottaa ne kirveellä. Mähän tuijotan ihmisiä murhaavasti kaiken aikaa, joten se oli helppo nakki mulle”, kommentoi mies, jonka karismalle ja verbaalisuudelle olisi tilausta moneen muuhunkin rooliin.
Ymmärrän sarjan roolittajaa, mutta tosielämässä tämä maanisen tuijotuksen kalju mestari on häikäisevän sydämellinen, välitön ja hauska ihminen. Ja todella intensiivinen. Wilkolla ei tunnu olevan minkäänlaisia suojavirityksiä. Hän vastaa kaikkeen kiertelemättä tanakasti etelälontoolaisella aksentilla, tiuhaan itselleen tai tilanteille nauraen. Usein puhe tulee hyvin nopeasti, villisti elehtien ja ilmehtien. Toisinaan hän yhtäkkiä hiljenee toviksi tuijottamaan suu auki eteensä muistellessaan, miten jokin tarkalleen meni tai miten hän asian todella kokee.
Aloitetaan alusta. Millainen oli lapsuutesi?
− Ihan tavallinen työväenluokkainen koti Canvey Islandilla, se on Thamesin suiston saari muutama kymmenen kilometriä Lontoosta. Mulla on vanhempi sisko ja nuorempi veli. Sisko on jotenkin häipynyt mun elämästä, mutta vain vuoden nuoremman velipojan kanssa me ollaan läheisiä. Se opettaa klassisen kitaran soittoa ja on hyvin tyyni persoona. Täysin toisenlainen kuin meikä (itseironista naurua).
Milloin ja mitä kautta musiikki tuli elämääsi?
”Aloin ajatella peilin edessä poseeraillen, että näytän hyvältä kitaran kanssa, saisin varmaan mimmejä hyvin”
− 13-14-vuotiaana aloin ajatella peilin edessä poseeraillen, että näytän hyvältä kitaran kanssa, saisin varmaan mimmejä hyvin. Elettiin Beatlesin ja Stonesin aikaa. Stonesin musiikki puhutteli mua enemmän. Kuuntelin niitä ja aloin tsekkailla amerikkalaista bluesia ja r&b:tä, joista Stonesin musa lähtee. Siihen suuntaan mennessäni opettelin soittamaan kitaraa. Koulupoikabändeissä soitin pieniä paikalliskeikkojakin.
– Yliopiston jälkeen lähdin Intiaan ja Nepaliin muutamaksi kuukaudeksi ja kun palasin kotiin, äiti oli virittänyt mulle opettajan paikan. Samana päivänä 1972, kun sain sen duunin, tapasin kadulla Lee Brilleauxin (Dr. Feelgoodin laulaja), joka oli mua neljä, viisi vuotta nuorempi. Jo muutama vuosi aikaisemmin, kun me soitettiin veljeni kanssa jug-bändilla Canvey Islandilla meren rannassa, siihen tuli jotain pikkupoikia. Yks niistä oli Lee ja se teki heti muhun vaikutuksen persoonansa intensiivisyydellä. Se kyseli kauheasti musiikista, halusi todella tietää.
– Mutta palatakseni siihen myöhempään tapaamiseen: mä olin silloin hippi, pitkä letti ja kaikki alan kuteet, mutta Lee – se oli silloin 19 ja kirjurina asianajotoimistossa – käveli mua vastaan kolmiosaisessa raitapuvussa, tukka lyhyeksi leikattuna. Jumaliste, se näytti niin ilkeästi coolilta, melkein kuin joku… gangsteri. Lee kertoi, että sen bändi oli kehittynyt sähköiseksi r&b-bändiksi ja että niiden kitaristi oli just lähtenyt. Okei, mä ajattelin innoissani, mutten sanonut mitään eikä sanonut Leekään, vaikka me jutskailtiin siinä hyvän aikaa. Mutta vähän myöhemmin (Dr. Feelgoodin basisti) Sparko ilmestyi mun ovelle ja kysyi, haluanko liittyä niiden bändiin, ja mä halusin.
Millainen Intian matkasi oli?
− Oh man, hyvin opettavainen! Mulla oli 70 puntaa, kun lähdin sinne maitse reppu selässä Turkin, Iranin ja Afganistanin läpi. Bombay, Delhi, Goa ja lopuksi päätin vielä käydä Katmandussa Nepalissa. Sinne mennessä nukuin jollain bussiasemalla ja kun heräsin, olin tullut, vittu, sokeaksi! Pääsin jotenkin vesihanalle ja ilmeni, että hyttyset oli purru mua niin pahasti, että silmät oli turvonneet umpeen.
”Nukuin jollain bussiasemalla ja kun heräsin, olin tullut, vittu, sokeaksi!”
– Jossain vaiheessa mun rahat loppui ja Englannissa oli silloin postilakko. En saanut yhteyttä kehenkään. Ramppasin päivittäin Britannian lähetystössä pyytämässä apua, mutta ne mulkut ei auttaneet mua mitenkään. Asuin yhdessä hotellinmurjussa ja onneksi siellä oli yks oopiumia poltteleva saksalainen, joka aina välillä antoi mulle jugurtin ja pari banaania. Olen yhä kiitollinen sille jätkälle.
Etsi Wilko!
Kun ajattelee tuota nykyajan kommunikaatiota vasten…
− Sano muuta! Nykynuorten on vaikea käsittää sitä. Toisekseen, nythän ei ole mitään asiaa Iraniin ja Afganistaniin. Jälkimmäisen tilanne surettaa mua suunnattomasti. Afgaanit on hurjaa porukkaa, joka äijällä on ase, mutta ne oli mukavia ihmisiä ja nyt ne on kärsineet vuosikymmeniä järjettömästä sodasta, jota kukaan ei tajua. Tavallinen kansa haluaisi vain elää elämäänsä kuten mekin. Näin kerran uutisissa raportin yhdestä pikku kaupungista, jossa mä silloin kävin. Venäläiset oli pommittaneet sen täysin sileäksi.
Millainen opettajan urasi oli?
− Sitä kesti kaksi lukukautta. Itse asiassa mä tykkäsin siitä hommasta, vaikka se oli aika rankka paikka. Osa oppilaista oli skinheadeja, ja mä olin hippi. Ne huuteli mulle aina naureskellen, että ”mitä hippi!”, mutta jotenkin mä tulin ihan mukavasti toimeen niiden kanssa. Sen sijaan rehtori ei hyvällä katsonut mun ulkonäköä, ja kun Dr. Feelgood tienasi jo vähän keikoilla, niin lähdin sieltä.
Milloin Dr. Feelgoodilla alkoi todella tapahtua?
− Aika pian sen jälkeen me päästiin, ihme kyllä, soittamaan Wembleyn stadionille. Pääesiintyjinä oli Little Richard, Jerry Lee Lewis, Bo Diddley ja Chuck Berry. Se johtui siitä, että me säestettiin Heinzia (saksalaissyntyinen brittirokkari joka soitti Telstarilla Tornadosin jäsenenä, isoin soolohitti Just Like Eddie). Hetkeä aikaisemmin olin ollut opettaja ja nyt soitin siellä valtavalle yleisölle. Ajattelin siinä lavalla, että ”wau, täähän on oikeastaan aika kivaa”.
”Bang! Se oli MC5, hurjaa meininkiä! Wayne Kramerilla oli musta puku ja naama maalattu kultaiseksi niin kuin Tutankhamonilla, komppikitaristi oli pukeutunut Silver Surferiksi ja sitä rataa.”
– Sitten tapahtui jotain todella merkittävää. Kuulin bäkkärille jotain villiä soundia. Funtsin, että se oli varmaan eka amerikkalaisbändi ja juoksin katsomaan. Bang! Se oli MC5, hurjaa meininkiä! Wayne Kramerilla oli musta puku ja naama maalattu kultaiseksi niin kuin Tutankhamonilla, komppikitaristi oli pukeutunut Silver Surferiksi ja sitä rataa. Kramer osoitteli jengiä kitarallaan kuin kiväärillä ja laukoi menemään. Musta se oli fantastista! Mutta yleisössä oli paljon teddyboyta ja ne alkoi heitellä MC5:ia tavaroilla ja buuata, koska se oli psykedeelistä kamaa ja ne vihasi sitä. Keikan jälkeen menin kehumaan bändiä Kramerille. Se sanoi, että ne olisi voittaneet yleisön puolelleen, jos aikaa olisi ollut enemmän, mutta mä sanoin, ettei se onnistuisi, koska kyse oli teddyboysta ja ne on ääliöitä.
– Se keikka muutti mun elämän. Silloin tajusin, miten tärkeää rockissa on luukki ja tapa, jolla esiinnytään. Tietenkin musiikissa pitää olla aitoa intensiteettiä ja niillä oli. MC5 haastoi yleisön. Mahtava asenne!
Tutkitko enemmänkin Kramerin soittotyyliä?
− Olin kuunnellut MC5:n levyjä jo sitä ennen, mutta ainoa tyyppi, jota yritin tietoisesti matkia, oli Johnny Kidd & The Piratesin kitaristi Mick Green. Se ei onnistunut, mutta kylkiäisenä syntyi oma tyylini. Tietysti siihen on vaikuttanut jollain tavalla kaikki, mitä olen diggaillut. On mahdotonta nähdä Bo Diddley niin, ettei omaksuisi häneltä jotain.
”Ainoa tyyppi, jota yritin tietoisesti matkia, oli Mick Green”
1960–70-luvuilla Euroopassa kävi paljon kovia bluestyyppejä. Keitä näit?
− Muddy Watersin, Son Housen… Vituttaa, kun missasin John Lee Hookerin, joka edustaa ylintä huippua. Mutta siis monia legendaarisia hahmoja.
Jos näit Housen, niin ilmeisesti näit saman 1967 American Folk Blues Festival -kiertueen kuin minä Helsingissä. Mieletön kattaus: Skip James, Bukka White ja Son House, joka oli Muddyn ja Robert Johnsonin esikuva!
− Sama festivaali. Oh man!!! (huitoo kuin palava kaatumatautinen) Ajattele, että me nähtiin ne! Se on niin tärkeää, että on päässyt todistamaan tuollaisia ihmisiä livenä. Se voima ja intensiteetti, jonka ne teki vain kitaralla ja laululla. Sitä ei unohda koskaan. Se on taikuutta!
Oliko sinulla hippinä proge-vaihetta?
− Ei oikeastaan. Progehan tapahtui enemmän 70-luvulla. 60-luvulla oli järjettömästi kovia juttuja: Dylan, Hendrix, ties mitä. Tietenkin kuuntelin niitä kaikkia, mutta Intiassa joku soitti mulle Neil Youngin Everybody Knows This Is Nowheren. Suurenmoinen levy, rakastan sitä edelleen. Siitä kuulee, että siinä on vain neljä ukkoa soittamassa rockia studiossa, ilman päälleäänityksiä. Siihen mä olen jäänyt, ei mitään modernimpaa sen jälkeen (nauraa katketakseen). Itse asiassa, kun me aloitettiin Dr. Feelgoodilla soittaa tiukkaa rhythm & bluesia, niin muut bändit vähän naureskeli meille, koska me oltiin niistä niin vanhanaikaisia. Niillä oli korokepohjakengät sun muut vetimet ja meillä oli puvut ja lyhyet tukat.
”Kun me aloitettiin Dr. Feelgoodilla soittaa tiukkaa rhythm & bluesia, niin muut bändit vähän naureskeli meille, koska me oltiin niistä niin vanhanaikaisia.”
Milloin leikkasit tukkasi? Ihmiset eivät ehkä nykyään tajua, miten radikaalia se oli silloin, kun rockia soittava hippi leikkasi tukkansa.
− Olihan se, mutta itse asiassa mulla oli tapana antaa sen kasvaa tosi pitkäksi, sitten leikata se lyhyeksi ja antaa taas kasvaa, mutta Feelgoodin alussa mua innoitti se Leen tyyli ja aloin pitää tukkani lyhyenä. Vuoden 1974 paikkeilla me alettiin soittaa Lontoossa ja tultiin todellakin puskista. Kukaan ei soittanut sellaista musaa eikä kukaan näyttänyt meiltä. Se yllätti kaikki ja sitten sillä oli valtava vaikutus. Siihen aikaan me ei näytetty ollenkaan bändiltä. Kun me ajeltiin meidän ekalla bändipakulla ja otettiin liftaajia kyytiin, ne oli ihan ymmällä, kun me näytettiin niistä gangstereilta. Ne kyseli meiltä, että ”minkä alan miehiä te oikein olette”. Lavalla me oltiin aika ankara ryhmä. Lee esiintyi alusta asti lavalla tosi agressiivisesti ja mä aloin heijastella sitä fiilistä omalla tavallani, jonka pohjan olin omaksunut Wayne Kramerilta.
Kuinka paljon aktiisi vaikutti amfetamiini?
− No, se auttoi, mutta ei se siitä lähtenyt. Vedin vauhtia ihan liikaa, mutta lopetin jo kauan sitten. Keikalla Cambridgen Yliopistossa yks yliopiston tyyppi kysyi multa, mitä haluaisin. Sillä oli kaikkia huumeita. No, anna vähän vauhtia, mä sanoin. Olen normaalisti aika synkkä luonne ja kun otin vauhtia, tunsin yhtäkkiä olevani tappi saluunassa ja pystyväni vaikka mihin. Innostuin niin, että aloin vetää sitä tasaisesti ja… Metsäänhän se meni. Selvisin siitä vammoitta ehkä siksi, etten juonut ollenkaan. Tippaakaan.
”Vedin vauhtia ihan liikaa, mutta lopetin jo kauan sitten.”
Entä happo, trippailitko hippiaikanasi?
− Toki. Sitä kesti pari, kolme vuotta ja sitten lopetin. Yliopistoaikanani otin todella voimakkaita matkoja sokeripaloissa, silloin LSD-annokset oli paljon vahvempia kuin nykyään. Se oli erittäin kiinnostavaa. Happo on todella syvä juttu. Ihmiset, jotka dissaa sen pelkkänä hörhöilynä, ei tiedä siitä mitään. Siinä ei lakaista mitään maton alle, vaan kohdataan ja oivalletaan asioita. Mutta lopetin sen, kun aloin opettajaksi.
Missä vaiheessa tiedostit, että musiikkiin on tullut uusi juttu nimeltä punk?
− Joskus 1975 törmäsin Eddie & The Hot Rodsin kitaristi Dave Higgsiin. Se sanoi mulle (matkii paksua geordie-murretta), että ”mää näin tossa yks ehtoo uuden pumpun, jonka nimi oli Sex Pistols.” Wau, loistava nimi bändille, mä ajattelin. Joulukuussa 1976 olin New Yorkissa ja luin Daily Mirrorista, että Sex Pistols oli aiheuttanut skandaalin kiroilemalla tv-ohjelmassa. Kun me palattiin Valloista Lontooseen, punk oli todella iso juttu.
– Hengailin usein yhdellä kämpällä, jossa asui Stranglersin Jean-Jacques Burnell. Tutustuin siellä moniin punk-muusikoihin. Kun mut oli lempattu Dr. Feelgoodista, törmäsin kadulla pikku poikani kanssa Joe Strummeriin. Joe sanoi, etten mä tunne sitä, mutta se tuntee mut, ja että mitä mä nyt aion tehdä. Pikkuhiljaa mulle valkeni, että punkit piti mua jonkinlaisena kummisetänään. Ne oli kaikki käyneet Dr. Feelgoodin keikoilla ja omaksuneet meiltä sen kovan energian ja tietyn musiikillisen yksinkertaisuuden.
Vaivasiko sinua se, että punkit dissasivat kaiken heitä edeltäneen ja väittivät keksineensä muun muassa fanzinet ja kaiken omaehtoisen tekemisen? Siis kaiken, mitä hipit olivat jo tehneet.
− No, joo. Se oli lapsellista, mutta punkkarit olivatkin silloin tosi nuoria. Ei mitään tajua siitä, mistä asiat oli tulleet. Mulle se on aina ollut tärkeää. Ja sitten tämä ”anarkia”. Eihän punkit tienneet siitä oikeasti mitään. Oli vaan niin kivaa ja muodikasta piirrellä niitä A-symboleja joka paikkaan. Pinnallistahan se oli, mutta mulle punkit oli oikein mukavia.
”Ja sitten tämä ”anarkia”. Eihän punkit tienneet siitä oikeasti mitään. Oli vaan niin kivaa ja muodikasta piirrellä niitä A-symboleja joka paikkaan.”
Miten Amerikassa suhtauduttiin Dr. Feelgoodiin?
− USA:ssa meidät kiinnitettiin CBS:lle ja kutsuttiin soittamaan johonkin yhtiön katselmukseen. Keikan jälkeen CBS:n johtaja tuli tohkeissaan selittään meille, että ”tämä on sensaatio!” Ne halusi kovasti panostaa meihin ja seuraavalle levylle ne halusi amerikkalaisen tuottajan. Sitten meille tuli se hirveä riita ja ykskaks en enää ollutkaan Dr. Feelgoodissa.
En tajunnut sitä ollenkaan. Minulle, ja varmasti monille muillekin, sinä olit bändin johtaja. Sinähän teit biisitkin tekstejä myöten. Mitä oikein tapahtui?
− Sanopa se! Mä ajattelin aina, että Lee on bändin nokkamies ja mä sen luutnantti, mutta ennen kaikkea koin meidät neljän ihmisen bändiksi. Että me ollaan tässä yhdessä. Yks juttu oli varmaan se, että kun mä tein kaikki biisit ja tuli se listaykkös-albumikin (Stupidity-live, 1976), niin mulla oli melkoiset paineet tehdä yhä parempia lauluja ja se paine alkoi jotenkin vaikuttaa muhun. Toinen juttu oli se, että mä olin spiidifriikki ja muu bändi veti viinaa. Siinä mentiin ihan eri kerroksissa ja alettiin kasvaa yhä enemmän erilleen. Keikan tai äänitysten jälkeen mä menin aina hotellihuoneeseeni tekemään biisejä. Jätkät meni pubiin puhumaan meikäläisestä. Valloissa se vaan paheni. Juopa mun ja Leen välillä kasvoi sellaiseksi, ettei me enää voitu olla samassa huoneessa. Se oli hirveää, koska me oltiin alussa niin hyvät ystävät. Mähän ihailin Leen vahvaa persoonaa!
– Kova livebändi kun oltiin, päätettiin tehdä livelevy. Mä aioin tuottaa sen, mutta levy-yhtiö sanoi, että sitä pitää korjailla studioäänityksillä. Siihen aikaan livelevyjä korjailtiin lähes aina. Kieltäydyin jyrkästi. Sanoin, että tehdään mahdollisimman hyvällä soundilla aito livelevy, jossa on salin ambienssi. Ei siihen voi päälle äänittää, ambienssi menee pilalle. Se on feikki. Sitten Vic Maile, joka tuotti meidän ekat levyt, kertoi mulle levy-yhtiön terveiset: ”Ok, tehkää kuten Wilko haluaa, jolloin levy floppaa, ja sen jälkeen sen täytyy tehdä kuten me sanotaan.” No, se meni suoraan ykköseksi. Sen jälkeen mä olin pomo ja voin tehdä mitä halusin.
– Seuraavalle levylle haluttiin kuitenkin jenkkituottaja. Kaikkien yllätykseksi mä sanoin, että ”sehän olisi kivaa”. Sitten me käytiin Leen kanssa Valloissa tapaamassa tuottaja Bert de Coteauxia. Meidän oli pakko olla yhdessä ja me yritettiin kovasti olla kavereita ja se oli vaikeaa. Myöhemmin Rockfieldin studiolla Coteaux kuuli Sneakin’ Suspicionin, josta tuli albumin nimiraita. Se oli, että ”Sinäkö tämän kirjoitit? Tämä myy miljoonia. Susta tulee rikas ja kuuluisa.”
– Seuraavana yönä olin taas huoneessani tekemässä biisejä ja vetämässä vauhtia. Muu bändi päräytti sinne renkaat kirskuen kännissä pubista ja alkoi väitellä mun kanssa kaikesta. Muistaakseni eniten mun asenteesta, olin muka kontrollifriikki. Olin tehnyt yhden laulun, jossa mainittiin vaimoni Irenen nimi. Jätkien mielestä se oli kauhea egotrippi. Riitely jatkui koko yön ja meni haistatteluksi. Aamulla en enää kuulunut bändiin.
– Palasin ihan shokissa kotiin. Olin ajatellut, että Dr. Feelgood tulee olemaan mun ainoa bändi. Eikä kukaan soittanut mulle, paitsi Lemmy, Mick Farren ja Vic Maile. Sen jälkeen mun ura on ollut pelkkää haparointia, vääriä päätöksiä yks toisen perään.
Oliko Solid Senders virhe?
− Joo. Tyypit alkoi lähestyä mua: perustetaan bändi. Ajattelin, että okei, mutta ne oli väärät tyypit siihen. Sain tosin hyvän sopimuksen Virginiltä, levy myi kohtuullisesti ja keikkojakin kehuttiin, mutta… Vic sanoi mulle kerran kahden kesken, että ”tämä ei toimi sulle. Pidä vuoden tauko, mieti mitä haluat”, mutta mä sanoin, että mut unohdetaan täysin.
Entä Ian Dury & The Blockheads?
− Se oli kivaa. Ian kuuli, että uhkasin lopettaa ja pyysi mua tekemään singlen Blockheadsin kanssa. Sitten mua pyydettiin bändiin. Olin innoissani, kun pääsin soittaan Normanin (Watt-Roy) kanssa. Se oli jo silloin mun suosikkibasisti. Mutta Ianilla oli terveysongelmia ja pitkiä keikkataukoja, joten keikkailin sitten omalla bändillä. Sitten mun basisti lähti Eddie & The Hot Rodsiin. (naurukohtaus) Se oli lopullinen loukkaus! Pyysin Normania apuun ja siitä lähtien me on oltu yhdessä. Se on loistava basisti ja todella mukava ihminen. Ilman Normania mä en varmaan enää soittaisi.
Wilko Johnson Tampereen Klubilla vuonna 2014 (kuva: Mikko Meriläinen / Soundi)
Mitä ajattelet nykyisestä Dr. Feelgoodista?
− En ihmeitä. Aika outo viritys. Leen kuoltua ne pyysi mua bändiin, mutta en mä sellaiseen lähde. Eihän se ole Dr. Feelgood ilman Leetä. Se on… (naurua) Kerran mä tyrmäsin sen nykyisen vokalistin. Olin soittanut niiden kanssa Canvey Islandilla Leen muistokonsertissa ja olin sen jälkeen menossa hotellihuoneeseeni, kun tää urpo yhtäkkiä tuli mun tykö, painoi naamansa melkein mun naamaan ja alkoi uhota raivoissaan, että ”älä enää ikinä töni mua lavalla, ihan sama kuka sä olet”. Olin ilmeisesti jotenkin töytäissyt sitä sooloni aikana. Ensin luulin, että se vitsailee, mutta sitten tajusin, että se oli ihan tosissaan. Kilahdin niin, että löin sen kanveesiin, hyppäsin sen päälle ja mätkin sitä oikein kunnolla. Sitten se alkoi uikuttaa: ”Nyt riittää! Multa tulee verta!” Vitun kusipää, kaikkihan sen tietää, että mä poukkoilen sooloillessani…
Sanoit aikaisemmin olevasi normaalisti synkkä tyyppi. Sitä on vaikea uskoa.
− Niin kai, mutta mulla on teinistä asti ollut taipumus depressioon. Älä multa kysy, miksi. En ole koskaan syönyt lääkkeitä siihen. Se tulee periodisesti, kestää kolme neljä päivää ja häipyy.
Miten ihmeessä pystyit ottamaan syöpädiagnoosisi, siis kuolemantuomion, niin tyynesti?
− En tiedä. Tietenkin se oli välittömästi hirveä shokki. Kuulet sen ja pikakelaat, mitä kauheuksia siitä seuraa. Sekunnissa koko universumi muuttuu. Mutta sitten olin jostain syystä aivan tyyni: no, tämä oli sitten tässä. Kotiin mennessäni koin kaiken niin intensiivisesti, että hoin vain itselleni: minä elän! Yhtäkkiä kaikki normaalisti harmittavat jutut oli ihan samantekeviä ja pikkuasiat, kuten linnunlaulu, tuntui aivan huikeilta. Koin elämän niin kiihkeästi, että se oli melkein sen kauhun arvoista. Depressiokin lähti.
”Mulle annettiin 10 kuukautta, sädehoidolla ehkä kaksi lisää. Wau, miten antelias diili!”
– Mulle annettiin 10 kuukautta, sädehoidolla ehkä kaksi lisää. Wau, miten antelias diili! Päätin heti, etten lähde epätoivoisesti hakemaan turhaa toivoa muilta lääkäreiltä. Mieluummin otan loppuajasta kaiken irti. Lähdin esimerkiksi mulle niin rakkaaseen Japaniin. 15 kuukautta elin toisenlaisessa tietoisuudessa. Sitten fanini Charlie Chan, jota luulin valokuvaajaksi, mutta joka olikin syöpäkirurgi, näki mut keikalla ja sanoi, että sunhan pitäisi olla kuollut tai ainakin kykenemätön soittamaan. Tässä on jotain outoa, käy spesialistiystäväni vastaanotolla. Tyyppi oli ranskalainen Emmanuel Huguet, joka leikkasi musta 11-tuntisessa leikkauksessa 3,5 kilon kasvaimen ja haiman, pernan, osan vatsastani ja suolistostani.
– Kolme päivää myöhemmin makasin letkuissa kaameassa tilassa ja Huguet tuli sanomaan kaikki testit saatuaan, että syöpä saatiin täysin pois. Yhtäkkiä mulla oli taas tulevaisuus. Se oli tosi kummallista. Olen vieläkin ymmälläni tästä kaikesta. Toipuminen kesti lähes vuoden eikä oloni ollut hyvä. Kun tein kuolemaa, olin super-elossa, ja koko ajan tapahtui outoja asioita, kuten levytys Roger Daltreyn kanssa.
”Yhtäkkiä mulla oli taas tulevaisuus. Se oli tosi kummallista. Olen vieläkin ymmälläni tästä kaikesta.”
Olitteko te vanhoja kavereita?
− Ei. Tapasin Rogerin muutama vuosi sitten jossain gaalassa ja se ehdotti, että tehtäisiin levy yhdessä, mutta asia jäi siihen. Sitten Roger kuuli syövästäni ja soitti, että ”nyt pitäisi tehdä se levy varmaan pian.” Muistan kun kävelin studiosta yöllä katselemaan tähtiä. Diagnoosistani oli kulunut 10 kuukautta ja ajattelin: Kuolen kohta, mutta tämä on aika hieno loppu.
Tuleeko yhteistyölle vielä jatkoa?
− En tiedä. Roger sai äskettäin aivokalvontulehduksen ja on nyt huonossa kunnossa.
Ikävä kuulla, mutta levyhän myi hyvin.
− Oh man, aivan uskomattomasti! Aika ironista, että olen viime aikoina soittanut paljon isompia keikkoja kuin koskaan. Kuolema buustaa uraa kummasti… (naurua)
Niin. Sehän on se kovin mainostemppu, mutta kukaan muu ei ole vielä keksinyt palata kuolleista, kuten sinä tavallaan teit. Siitä on paha panna paremmaksi.
− Nimenomaan… (nauraa katketakseen) Aika viileä urasiirto, vai mitä?
Teksti: Jussi Niemi
Julkaistu alun perin Soundissa 10/2015
