Lapinlahden Linnut oli paljon muutakin kuin sketsiviihdettä – Yhtye osasi ottaa levytuotantoonsa myös naisnäkökulman uraauurtavalla tavalla

Niko Peltosen toimittamassa Martti Luther ja muovipussi -juttusarjassa käsitellään Elämä janottaa -albumilla julkaistua kappaletta Aino kirjoittaa.
3.7.2020 10:36

Lapinlahden Lintujen monet tv-sketsit ovat virkistävän absurdia suomalaista komiikkaa, mutta tuntuu, että laajan levytuotannon tehnyt yhtye on jäänyt tämän maineen varjoon. Toki diskografia on epätasainen, mutta siitä löytyy pitkä lista lauluja, jotka kertovat vähän surrealistisen tragikomedian keinoin jotakin olennaista suomalaisuudesta.

Yleensä aiheena on suomalainen mies. Sen pajatson Linnut onnistuivat tyhjentämään monesti. Onkin virkistävää, että kokoonpanon ehkä hienoin kappale ottaa naisnäkökulman ja onnistuu ottamaan sen tavalla, joka tuntuu jopa uraauurtavalta. Elämä janottaa -albumilta löytyvä Aino kirjoittaa on musiikillisestikin Lapinlahden Lintujen hienoimpia (ja hienovaraisimpia) esityksiä. Sen melodinen ja melankolinen yleispop vihjaa jopa mahdollisuuteen, että Linnut olisi voinut olla Suomen The Housemartins tai The Beautiful South.

Laulu on sikäli oppikirjanmukainen, että siinä on ensinnäkin tarkkaan määritelty tapahtumaympäristö, johon sitten sijoitetaan harvoilla piirroilla kokonaiseksi luonnosteltu päähenkilö. Tapio Liinojan tekstin miljöö on 80-luvun jälkipuoliskon Helsinki ja sen pintaliitopiirit, jotka elivät juppiaikakauden huumaa. City-lehti oli alkanut ilmestyä ja kirjoitti uudesta kaupunkikulttuurista röyhkeästi ja omassa pinnallisuudessaan ja ajanmukaisuudessaan piehtaroiden. Helsingistä piti saada urbaani ja kansainvälinen, puhuttiin sitten ruoka- ja juomakulttuurista, muodista tai taiteesta. Historiaa ei ollut, muuta Suomea ei ollut.

Olivat Mikado, Kalle ja König, joissa belloromanot, walterdecampit ja kumppanivat bailasivat, laseissaan cocktaileja keskikaljan sijaan. Tämän liveroolipelin toteuttaminen 80-luvun Helsingin kokoisessa ja näköisessä kaupungissa, jonka keskustan reunamilla oli joutomaita ja jonka lähiöissä ensimmäisen sukupolven hesalaisten teinijengit mättivät toisiaan pataan heviä kuunnellen, on kunnioitettavaa pokerinaamaa vaatinut projekti, mutta asettuu ulkopuolisen silmin helposti hymähdyttävään valoon.

”Laulun paras säkeistö on loistava ja kaiketi varhaisin esimerkki miesselittämisen kritiikistä suomalaisessa poplyriikassa.”

Aino kirjoittaa ei kuitenkaan sukella kuvaamaan suoraan koko tätä skeneä. Liinoja tarkentaa nimihenkilöönsä, nuoreen toimittajaan, joka yrittää olla kaupunkikulttuurissa mukana, kokee ehkä sen kuvaamisen romanttiseksi elämäntehtäväkseenkin, vähän niin kuin Waltarin Suuren illusionin toimittaja Hart, suurten tapahtumien ja kuumimpien juhlien liepeillä häälyen, pääsemättä osalliseksi niiden täydestä glamourista. Aino suhtautuu työhönsä vakavasti, hän kirjoittaa ja kirjoittaa Helsingistä, cityöistä ja elämästä, yökaudet, kunnes kirjoituskoneesta loppuu nauha.

Ainon kuva ei ole ironinen kuin korkeintaan lempeän hienovaraisesti. Liinojan ei tarvitse alleviivata hänen elävän maskuliinisten kulttuurisankareiden hallitsemassa ympäristössä, vaikka näiden pukeutuminen ja lempijuomat eivät muistuttaisikaan edellisen sukupolven vastaavia. 80-luku oli kulttuurissa vielä yliolkaisen sovinistista aikaa, kovapintaisen estetiikkansa takia ehkä erityisestikin sellaista.

Laulun paras säkeistö on loistava, tähän liittyvä pysäytyskuva ja kaiketi varhaisin esimerkki miesselittämisen kritiikistä suomalaisessa poplyriikassa:

”On taidenäyttelyn avajaiset ja kevät/keskustelu on hienovireistä/Cocktail-lasit kilisevät postmodernia näkemystä/kertoo miesauktoriteetti Ainolle, katsoen ohitse/sillä uusi must-ihminen saapuu arvatenkin.”

Itse asiassa Aino kirjoittaa enteilee hassulla tavalla myöhempää Sinkkuelämää-tv-sarjaa naistoimittajan ja citykulttuurin kuvauksena, mutta tässä laulun päähenkilön arpaonni syntyä pieneen, pohjoiseen maahan, joka vasta harjoittelee urbaaniutta, korostuu erityisesti.

Viimeisessä säkeistössä Aino on nähtävästi pyrkinyt seikkailemaan irtosuhteen verran, mutta ”aterian tarjonnut Antero on platoniseen yhteyteen sammunut”. Aino makaa New Yorkin -opas rintansa päällä ja ”miettii, voiko hameessa olla sadesäällä”.

City-yöt, Helsinki, elämä – esirippu

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 6/20.

Lisää luettavaa