Juuri uuden Winter’s Gate -teema-albumin julkaissut ja sillä listakärkeen noussut Insomnium on löytänyt tyylinsä jo ajat sitten. Joensuulaisorkesteri on tehnyt In the Halls of Awaiting -debyyttialbumistaan (2002) saakka melodista death metalia, jossa tavoitellaan pelkän aggressiivisen riffittelyn sijaan eeppisiä, suorastaan elokuvallisia sävelkulkuja, joiden melankolia nostaa kuulijan ihon kananlihalle.
Yhtyeen tuotannon äärellä tulee automaattisesti olettaneeksi, että sen jäsenet ovat kuunnelleet tarkkaan esimerkiksi Basil Poledourisin säveltämää Conan barbaari -elokuvan (1982) soundtrackia sekä Trevor Jonesin Viimeiseen mohikaaniin (1992) tekemää musiikkia. Toisaalta mistäpä sitä tietää: Insomniumin otaksuu ottaneen mallia myös klassisesta musiikista, mutta tämän bändi on haastatteluissa kieltänyt.
Koska uusi Winter’s Gate sisältää Insomniumille ominaiseen tapaan pitkän liudan uljaita kitaramelodioita, listataan nyt orkesterin tuotannosta ne kohdat, jotka ovat kutitelleet Soundin verkkotoimittajien selkäpiitä kaikkein voimakkaimmin. Kohdat 1–4 poimi Saku Schildt, 5–6 ovat Timo Isoahon valintoja.
1. The Gale, Above the Weeping World (2006)
Jos sanakirjaan pitäisi tiivistää napakasti, mistä Insomniumissa on kysymys, voisi siihen kirjoittaa ”Kuuntele Above the Weeping World -albumin alku”. Luonnollisesti sateen ropinalla alkava, vähän vaille kolme minuuttia pitkä intro tiivistää kaiken oleellisen yhtyeen luonteesta: se on ylväs, murheellinen ja mahtipontinen instrumentaali, joka luo kertaheitolla tukevan pohjan koko levyn tunnelmalle.
2. Weighed Down with Sorrow, Across the Dark (2009)
Across the Dark -albumi tituleerattiin ilmestyessään parhaaksi Insomnium-levyksi koskaan. Ainakin sen verran voi väittämää kompata, että albumilta löytyy se kaikkien aikojen paras Insomniumin kappale. Päätösbiisi Weighed Down with Sorrow vyöryy kuulijan päälle kuin öinen hyökyaalto mustana, massiivisena ja vastaanpanemattomana.
3. One for Sorrow, One for Sorrow (2011)
Across the Darkia seuranneella One for Sorrow -albumilla oli kova urakka pärjätä edeltäjälleen, ainakin mitä päätösnumeroon tulee. Levyn lopettava nimikappale kurkottaa samoihin suurellisiin tunnelmiin kuin Weighed Down with Sorrow, ja vaikka biisi ei aivan samalle tasolle yllä, kutittelee se melankoliahermoa esimerkillisen ansiokkaasti. Esitys ansaitsee lisäpisteitä siitä, miten yhtye malttaa rakentaa sen tunnelmaa vaivihkaa, vähä vähältä intensiteettiä lisäten.
4. Winter’s Gate pt. 2, Winter’s Gate (2016)
Insomniumin uuden albumin jaotteleminen on hankalaa, koska levy on oikeastaan vain yhtä kappaletta – ja toisin kuin usein samanlaisia teoksia tekevien bändien kohdalla, väite yhtenäisestä metallisinfoniasta pitää kutinsa. Mutta kun esimerkiksi Spotifyssa levy on palasteltu seitsemään pätkään, kohdistamme huomion nyt niistä toiseen ja etenkin sen kohdassa 1:30 alkavaan kitarariffiin. Jotenkin niin itsestäänselvä riffi: näinhän sitä melodista kuolometallia kuuluu soittaa.
5. Only One Who Waits, One for Sorrow (2011)
Kiukkuisella rypistyksellä alkava kappale muuttuu nopeasti hieman Sentencediä muistuttavaksi riffittelyksi, ja kertosäkeessä päästetään Insomniumille ominainen matala kitaramelodia valloilleen. Hieno tasapaino aggressiivisuuden ja melodisuuden välillä. C-osan taivaita syleilevät melodiakulut on myös syytä nostaa esille.
6. The Promethean Song, Shadows of the Dying Sun (2014)
”Varsinkin soolo on kova”, toteaa Timo Isoaho tästä kappaleesta. Eivätkä muutkaan osa-alueet soolon ympärillä jää paljoa jälkeen. Shadows of the Dying Sun -albumilla ei ole parin aiemman Insomnium-levyn tavoin selkeitä huippukohtia, mutta teos oli toisaalta tasavahvinta Insomniumia, mitä oli levyn julkaisuhetkeen mennessä kuultu. Aiemmin tasaista murinaa suosinut bändi kokeilee vaihteeksi dynaamisempaa lähestymistapaa myös lauluosuuksissa, ja hyvällä menestyksellä.