Soundin verkkosivuilla alkaa nyt uusi juttusarja. Uutta albumia paraikaa työstävä Mikko Herranen pitää studiopäiväkirjaa, jossa metallin parissa kasvanut multi-instrumentalisti tutkii musiikkikenttää uudella asenteella.
Projektin alku ei ollut helppo. Syksyllä 2014 Herranen teki Pahan ajan apokalypsi -kakkosalbuminsa myötä kiertueen, jonka yleisömäärät jäivät pieniksi ja menestys tuntui muutenkin lipuvan ulottumattomiin. Monien bändien, projektien ja levyjen veteraani masentui, uupui ja vetäytyi syrjään musiikkikuvioista.
Nyt hän on täällä taas. Herranen otti ensin osaa UMK-kisaan ja nyt hän puuhaa uutta levyä. Ja miten tänä operaatio etenee? Annetaan puheenvuoro miehelle itselleen:
Herranen III Studio Diary, osa 1: Soitellen sotaan
Levyn teko, tuo jokaisen artistin märkä päiväuni. Se, johon lapsuuden rocktähtiunelmissa tähdätään ja joka muodostaa artistin tekemisille raamit ja jatkumon.
Se on kumma sekoitus unelmia ja kärsimystä, onnistumisen iloa ja katkeria tappioita. Se on matka johonkin tuntemattomaan, kaltaiselleni ”tämänkin voi tehdä itse” -artistille vielä normaalia intensiivisempi ja toisinaan – yksilövastuun ylittäessä järjen ja jaksamisen rajat – myös paljon ”normitilannetta” ahdistavampi.
Näinkö sitä taidetta tehdään? Kyllä, toisinaan.
Intoa ja tahtoa riittää ja mikä tärkeintä, olen uuden ja jännittävän äärellä tekemässä jotain itselleni täysin uutta ja erikoista. Pop-Herranen?
Kirjoittaessani tätä eletään helmikuun puoliväliä. Levyntekosekoilu on täydessä käynnissä, kappalemateriaali (tekstejä lukuun ottamatta) olemassa ja homma etenee hyvää vauhtia. Intoa ja tahtoa riittää ja mikä tärkeintä, olen uuden ja jännittävän äärellä tekemässä jotain itselleni täysin uutta ja erikoista. Pop-Herranen?
Aloitetaanpa alusta. Olen ammatiltani musiikkituottaja. Tuotan, äänitän ja miksaan musiikkia, biisejä, singlejä, levyjä.
Käytännössä minulla on aina jokin levy kesken, joko töiden tai omien bändien tai itseni puolesta, yleensä kaikkien. Levynteko on hiton kummallista puuhaa. Se on omassa pienessä kuplassa pyörimistä, oman sydänveren ja taideoksennuksen loputonta analysointia ja ”kiteyttämistä”.
En tiedä, kuinka moni teistä lukijoista todella tietää, millainen prosessi kokopitkän albumin tekeminen on, koitan valottaa sitä teille mahdollisimman monesta eri kulmasta.
Hieman historiaa (eli tapauksessani Herstoriaa):
Olen pitkän linjan artisti, säveltäjä, multi-instrumentalisti ja mitä niitä hienoja titteleitä nyt on. Olen ollut mukana lukuisilla levyillä, sekosin laskuissa jo aikoja sitten.
Omia levyjä on kymmenkunta (Velcra, Rust, Herranen ja jotain projektihommia), muiden julkaistuja levyjä ehkä viitisenkymmentä. Tähän kaikki demot, sinkut ja yksittäiset biisituotannot päälle, niin voi sanoa, että musiikkia on tullut väännettyä.
Olen tähän mennessä julkaissut omalla nimelläni kaksi sooloalbumia, Kylmä maailma (2012) ja Pahan ajan apokalypsi (2014). Levyjen materiaali on painavaa asiaa, niin musiikillisesti kuin sanasisällöltään. On ollut tarve kritisoida, puhua suoraan ja saada ihmiset vetämään päänsä pois hanureistaan ja katsomaan ympärilleen.
Syksyllä 2014, kakkoslevyn julkaisun ja sitä seuranneen minikiertueen jälkeen, tuli kuitenkin mitta totaalisen täyteen barrikaadeja ja koko paskaa.
Yleisömenestykseltään nihkeän kiertueen kruunasivat lääkärin allekirjoittaneelle rundin ajaksi määräämä ”hevoskipulääke- ja antibioottikuuri”. Pienituloiselle hipille tuli kipuja siitäkin, kun yllättävä tuuraajarumpalin tarve toi raskaita taloudellisia tappioita. No, rakkaudesta lajiin vai miten se nyt meni…
Kun olimme soittaneet kohdaltani melko kivuliaan keikan tyhjälle Tampereen klubille klo 1:20 yöllä Lost in Musicissa, totesin huumorintajun olevan lopussa.
Kun olimme soittaneet kohdaltani melko kivuliaan keikan tyhjälle Tampereen klubille klo 1:20 yöllä Lost in Musicissa, totesin huumorintajun olevan lopussa. Tämän takia ei kannattaisi vuotta vääntää elämänsä vaikeinta levyä hulluusrajalla.
Rundi loppui, ja upposin hetkeksi itseinhoon. Tuulettelin pettymystäni somessa ja muualla, jonne se ei kuulunut. Tuntui, ettei ollut tietä eteenpäin, etten jaksaisi enää tehdä uutta Apokalypsiä ja toisaalta etten voisi tehdä mitään mikä sotisi ”itseäni vastaan”.
Ahdistuin, masennuin, haudoin hetken itsetuhoja ja menin lopulta omien voimien loputtua hakemaan apua ammattiauttajilta. Päätin samalla pikkuhiljaa feidailla tuotantotyöni ulkopuoliset bänditouhut ja keskittyä johonkin, joka antaisi itselleni hyviä fiiliksiä ja elämyksiä.
Tässä kohtaa sopii muistaa, että tie tähän kesti 25 vuotta. Lapsuuden ensimmäisistä haparoivista death metal -bändeistä ammattilaisuuden myöhempien bändikuvioiden kautta osaajaksi.
Tuntui, että olin heittänyt kaikki nämä vuodet hukkaan vain, koska sokeasti uskoin johonkin, joka oli nyt osoittautunut turhaksi ja merkityksettömäksi.
Kesti kauan vetää pää pois omasta perseestä, siellä se niin mukavasti oli puristuksissa oman löyhkäävän itsesäälitodellisuuteni kiistattomana keskipisteenä.
Velloin pahassa olossani, ruokin sitä ja se minua. Lopulta kuitenkin kun annoin ajan rauhassa kulua, tuli päivä jolloin silmäni aukesivat myös pakaroitteni ulkopuoliselle maailmalle.
Muistin taas, kuinka hyvältä tuntui elää, miten paljon lopulta löysin hyvää ympäröivästä maailmasta ja, ennen kaikkea, miten hyvältä ja tärkeältä tuntui soittaa, laulaa ja tehdä musiikkia.
Kesti kauan vetää pää pois omasta perseestä, siellä se niin mukavasti oli puristuksissa oman löyhkäävän itsesäälitodellisuuteni kiistattomana keskipisteenä.
Ja kuinka ollakaan, tuli myös päivä, jolloin totesin, että olisi taas aika aloittaa levyprosessi, Herranen III.
Märehtiessäni elämääni ja asioitani totesin, etten enää löytänyt tarvitsemiani wow-kokemuksia metallista. Tajusin, että jos haluaisin taas täysin rinnoin nauttia musiikin tekemisestä, minun olisi suunnattava kulkuni täysin uusille tuntemattomille musaseuduille – vähintäänkin sellaisille, joilla olen samoillut vain vähän.
Niinpä otin agendaksi tehdä levyn, joka poikkeaisi mahdollisimman paljon edeltäjistään, jolle en asettaisi mitään tyylirajoja ja jonka musiikissa keskittyisin etsimään hyvää enkä pointtaamaan ulos pahaa.
Syksyllä 2015 oivalsin että nopein ja selkein tapa päästä kiinni uuteen musiikkitodellisuuteen olisi tehdä testiluontoinen ”täsmäbiisi” johonkin projektiin, kun samaan aikaan ystäväpiiri vihjasi Uuden Musiikin Kilpailun hakuajoista, alkoi suunnitelma hahmottua…