Teksti: Mikael Mattila
Salaperäisen mieheen maineessa ollut rumpuvirtuoosi kertoi lopulta itsestään maailmalle enemmän kuin kenties muistamme. Hän oli humaani individualisti, jonka mutkikas ajatusmaailma aiheutti toisinaan väärinymmärryksiä. Silti Neil Peart (s. 12.9.1952) oli loppuun saakka uskollinen itselleen.
Peart oli ikuinen idealisti.
Yksi esimerkki tästä on anekdootti 1970-luvulta, kun Rush kiersi Kissin lämmittelijänä. Peartia alkoi pänniä se, miten kiertuekumppanit hehkuttivat eri yleisöille illasta toiseen, että juuri kyseinen vuorossa ollut kaupunki oli “maailman paras rokkimesta”.
“Se oli ahdistavaa. Inhosin sellaista kyynistä epärehellisyyttä”, hän tokaisi vuonna 2015 Rolling Stonen haastattelussa.
(Näin siitäkin huolimatta, että yhdeksi Rushin rakkaimmista kaveribändeistä muodstui juuri Kiss – niin epätodennäköiseltä kuin moinen kuulostaakin.)
“Pyrin siihen, etten koskaan pettäisi 16-vuotiaan itseni arvoja”, Peart jatkoi artikkelissa. “Kompromissi on jotakin, mitä en koskaan voisi hyväksyä.”
Tällainen juhlava ja ehdoton läppä on itsessään jo melko idealistinen, ja yhtä hyvin se voisi tulla urheilijan tai yritysjohtajan suusta. Emmeköhän me kaikki halua olla suoraselkäisiä ainakin itsellemme.
Neil Peartin tapauksessa moinen lahjomattomuus on kuitenkin huomionarvoista.
Hän saattoi olla loppuun asti “pelkkään taiteeseen” uskonut persoonallinen rock-älykkö, koska hänellä kävi tuuri: hän päätyi “maailman suurimpaan kulttiyhtyeeseen”, jossa poptähden seksikkyyden saattoi korvata teknisellä briljanssilla sekä ennen kaikkea seikkailunhalulla.
Siksi vuonna 2015 toimintansa lopettaneen Rushin maine ja suosio tuntuvat yhä käsittämättömältä anomalialta. Bändillä on ehkä pari kolme popkaanoniin jäänyttä hittiä, mutta sen habituksessa ei ollut koskaan mitään silmiinpistävän eksentristä.
Kömpelöä huumoria harrastaneet ja keski-ikäisen kaupunkilaisisän tyyliin pukeutuneet Neil, Geddy Lee ja Alex Lifeson eivät olleet lainkaan cooleja kuten Sonic Youth tai kryptisen äkkivääriä kuten Radiohead. Korkeintaan he olivat ehkä ilmaisussaan niin kunnianhimoisia, että se näyttäytyi hetkellisesti kornina.
Rushista tuli musiikkia niille melko kunnollisille, mutta silti ulkopuolisiksi ajautuneille tyypeille: heille, jotka valitaan viimeisenä koulun urheilujoukkueeseen ja joita ei koskaan kutsuta luokan bileisiin.
Kouluvertaukset ovat perusteltuja, koska Neil Peart puhui usein omien kouluaikojensa ulkopuolisuuden kokemuksista ja siitä, millaista on olla “kanadalainen, joka ei osaa luistella”.
Siksi Rush tuntui “voimauttavalta” bändiltä myös omina yläasteaikoinani. Olin juuri se ulkopuolinen nörtti, jota ei koskaan kutsuttu mihinkään, mutta joka oli samalla liian nynny alkaakseen dokailla treenikämpällä ja liian ujo ryhtyäkseen jonkun vaihtoehtoalakulttuurin edustajaksi.
Rush meni täydellisesti kaiken tuollaisen väliin. Se oli “tavallisten tyyppien” tekemää, outoa musiikkia, jossa laulettiin avaruudesta ja kemiallisista kaavoista. Se oli oivallista ääniraitaa 15-vuotiaalle pönkittää omaa eksentrisyyttään.
Väitänkin, että Rushista teki Rushin juuri Peartin ulkopuolisen tarkkailijan ja vähäpuheisen “viisaan miehen” ote niin lauluntekoon kuin rocktähtenä olemiseen.
Hän jätti meet & greetit ja mediavierailut paljolti Geddy Leen ja Alex Lifesonin hilpeän slapstick-kaksikon huoleksi ja keskittyi kiertueilla joko pyöräilyyn tai kirjojen lukemiseen. Hän sai maineen etäisenä, jopa salaperäisenä erakkona.
Nämä luonteenpiirteet aiheuttivat tosin toisinaan ristiriitoja, etenkin bändin alkuaikoina: Peartin liityttyä Rushiin vuonna 1974 hän tietenkin nosti bändin aivan uudelle, lyyriselle tasolle, mutta samalla hänen suurin kirjallinen innoittajansa ei olisi voinut olla vähemmän rock.
Jos tuon ajan laulunkirjoittajien kuului innoittua beat-runoilijoista, Camus’ta tai Brechtistä, ihaili Neil Peart libertaarikirjailija Ayn Randia. Tämä kävi selväksi jo Peartin ensimmäisen Rush-levyn Fly by Nightin avausraidalla Anthem, joka on nimetty Randin Hymni-pienoisromaanin mukaan.
Randin ajatusmaailmassa kaikkein tärkeintä oli yksilön oman edun tavoittelu, minkä takia hänellä oli kannattajia etenkin konservatiivisessa oikeistossa. Peartin muutaman raflaavan mediakommentin (“sosiaaliturva pitäisi purkaa”, “punk on reaktio sosialistisen järjestelmän tukahduttavuutta vastaan”) myötä jotkut 1970-luvun republikaanipoliitikot ennättivät jopa iloitsemaan, että nyt maailmassa on vihdoin menestyvä “oikeistolainen rockbändi”.
Vanhemmuuttaan Peartin ajatusmaailma kuitenkin muuttui tässä suhteessa vähemmän ehdottomaksi, jopa vasemmistolaiseksi, ja hän kuittasi Rand-fanittelunsa nuoruuden radikalismina. Hänestä tuli humaani filantrooppi, jolle individualismi merkitsi ennen kaikkea jakamatonta ihmisarvoa.
Peart puhui usein muutenkin 1970-luvustaan jonkinlaisena kokeilun ja etsimisen vuosikymmenenä: hänestä Rushkin kasvoi täyteen mittaansa vasta vuoden 1981 Moving Pictures -albumilla. Kaikki sitä ennen – pikät biisirakenteet, outojen tahtilajien ryöstöviljely sekä suuruudenhullut scifi- ja fantasia-aiheet – oli ollut vain hahmottelua ja harjoittelua kohti jotakin jalostuneempaa.
Nuoren Peartin ääriyksilöllisyyttä voi silti tavallaan ymmärtää: koulukiusattu ja syrjäänvetäytyvä poika uppoutui rumpujensoittoon ja kirjallisuuteen, luoden ympärilleen eräänlaisen fantasiamaailman, jonka avulla lopulta eteni elämässään.
Hän oli muodollisesti eräänlainen “self-made man”: hän teki kovasti töitä ja menestyi. Nuori ihminen saattaa hetkellisesti luulla, että tuo kaikki oli vain hänen etevyytensä ansiota. Vanhemmuuttaan ihmiselle tulee – ainakin toivon mukaan – perspektiiviä nähdä itsensä myös laajemmin.
Neil Peartilla oli tätä perspektiiviä.
Väitän myös, ettei Neil Peart ollut lopulta lainkaan niin yksityinen mies kuin mitä olisi aluksi saattanut luulla.
Osittain tämä saattoi olla myös suunnattomien perhetragedioiden seurausta. 1990-luvun lopussa Peart menetti alle vuoden sisään ensin tyttärensä Selenan auto-onnettomuudessa ja sitten vaimonsa Jaquelinen syövälle.
Hän käsitteli karmeita menetyksiään ajamalla moottoripyörällä lähes 90 000 kilometriä pitkin ja poikin Pohjois- ja Keski-Amerikkaa sekä kirjoittamalla kokemuksistaan päiväkirjaa. Syntyi omaelämäkerrallinen kirja Ghost Rider, johon Peart kuvasi hyvinkin yksityiskohtaisesti tuntemuksiaan ja ajatuksiaan itsestään ja rakkaimmistaan.
Ghost Rideria seurasi liuta lisää matkapäiväkirjoja, jotka noudattivat omakohtaista ja elämäkerrallista kerrontaa. Julkisuutta vältteleväksi mieheksi hän siis avasi ajatusmaailmaansa ulkomaailmalle yllättävänkin paljon.
Vanhoilla päivillään Peartin elämä näytti olevan aivan mallillaan. Vaikka Rush alkoikin olla mennyttä elämää, ei syvä ystävyys bänditovereihin ei ollut kadonnut minnekään. Tämän lisäksi Peart oli saanut vuonna 2009 lapsen toisen vaimonsa Carrie Nuttallin kanssa.
Rushin soitettua viimeisen keikkansa elokuussa 2015 Peartilla olisi ollut kaikki edellytykset avata uusi luku elämässään ja keskittyä täysin uusiin asioihin. Tuntuu tietenkin kohtuuttomalta ja epäreilulta, ettei näin käynyt. On myös surullista, että noista reilusta neljästä vuodesta yli puolet hän joutui säälimättömän sairauden piinaamaksi.
Rushin vuoden 1991 kappaleella Roll the Bones pohditaan elämänmenoa sattuman näkökulmasta. Sen jankuttava kertosäe on tehokas: “Why are we here? / because we’re here / why does it happen? / because it happens – roll the bones”.
Peart kertoi kohtaamansa perhetragedian yhteydessä kyseenalaistaneensa tämän sattuman ajatuksen. Hän huomasi yhtäkkiä hakevansa syitä yliluonnollisesta: “huonosta karmasta” tai siitä, että “olen nyt suututtanut Jumalan”. Hän halusi löytää vastauksen kysymykselle “miksi”.
Lopulta hän päätteli, että on kuitenkin lohdullisempaa ajatella kaiken tapahtuvan vain “koska se tapahtuu” jonkun “jumalallisen suunnitelman” sijasta.
“Älä ainakaan väitä minulle, että kaikille sattumuksille on jokin syy”, Peart summasi Rolling Stonen toimittajalle.
Tämä kommentti ei kuitenkaan ollut häivähdys kyynisyydestä, vaan silkka osoitus Peartin lojaaliudesta omalle idealismilleen. Roll the Bonesin kertosäkeen vastinpariksi kelvanneekin pätkä saman albumin kappaleelta Dreamline. Jos kohta elämä onkin onnellisten ja epäonnisten sattumien kanssa puljaamista, voimme silti olla “immortal for a limited time”.
Neil Peart jos kuka oli kuolematon – olkoonkin, että vain hetken.
