Neitsyys meni -juttusarjassa Soundin toimittajat tutustuvat ensimmäistä kertaa kanonisoituihin, mutta itselle tuntemattomiin albumiklassikoihin. Tällä kertaa Vesa Siltanen täyttää aukon yleissivistyksessään ja kuuntelee 40 vuotta sitten julkaistun The Ramonesin debyyttialbumin.
Sarjan aiemmissa osissa on korkattu sellaiset klassikot kuin CMX:n Aura, Hurriganesin Roadrunner, The Curen Disintegration, Bob Dylanin Blonde On Blonde, Televisionin Marquee Moon, Elvis Presleyn debyyttipitkäsoitto ja My Bloody Valentinen Loveless.
NEITSYYS MENI
The Ramones: Ramones (Sire, 1976)
Ah, The Ramones. Kukapa ei tuntisi näitä punkrokin kummisetiä. Blitzkrieg Bop, Commando, Pet Sematary, Somebody Put Something In My Drink… Huippukappaleiden lista vain jatkuu. Ja tällä päivämäärällä 23. huhtikuuta 2016 Ramonesin debyyttialbumin julkaisusta tulee kuluneeksi 40 vuotta.
Asiaa hetken mietittyäni havahduin kuitenkin häpeälliseen tosiasiaan: vaikka moni Ramones-kappale ja niiden lukuisat lainaversiot ovatkin tuttuja, en ole koskaan (tietoisesti, syventyen) kuunnellut ainoatakaan Ramones-levyä alusta loppuun, yhdellä istumalla!
Merkkipäivän kunniaksi korjaan valtavan aukon sivistyksessäni ja katson, miten minuun iskee levy, joka on innoittanut muun muassa Sex Pistolsia, The Clashia, Motörheadia ja Metallicaa.
Joten ei muuta kuin mukava asento nojatuolissa ja levy soimaan!
Hey! Ho! Let’s go! Levyn avaus ei esittelyjä kaipaa. Blitzkrieg Bop on itselleni tietysti se kaikkein tutuin kappale levyltä ja siihen kiteytyy pitkälti Ramonesin olemus. Omaan makuun punkia parhaimmillaan. Mieleen nousevat myös monet coverit, kuten Rob Zombien yllättävän onnistuneesti omannäköiseksi tekemänsä versio.
Ramonesin soitto on jännittävä sekoitus jäykkyyttä ja mukaansatempaavaa groovea
Kappale kuitenkin loppuu kuin seinään, ja vieläpä Hey! Ho! Let’s go! -nostatuksen jälkeen. Olisihan tähän vielä yhden kertosäkeen voinut soittaa ja lisätä vielä enemmän kierroksia.
Junan lailla eteenpäin jyräävä groove jatkuu Beat On The Bratilla. Ramonesin soitto on jännittävä sekoitus jäykkyyttä ja mukaansatempaavaa groovea, ja soitossa on jotain sympaattista. Lisätään vielä mielenkiintoiset, humoristiset, mutta samalla monimerkitykselliset sanoitukset, niin siinäpä vasta soppa.
Beat on the brat, beat on the brat
Beat on the brat with a baseball bat
Kertosäe kuulostaa hämmentävästi joltain Pulpin kappaleelta. Tai siis Pulp kuulostaa Beat On The Bratin kertosäkeeltä. Pakko tarkistaa, ovatko brittirokkarit koskaan coveroineet tätä. Eivät ainakaan WhoSampledin mukaan.
Kolmas raita, Judy Is A Punk. Vaikka juuri kehuinkin sanoituksia, on todettava, että lukuisat oh yeahit ja wohoot alkavat tympiä muuten nokkelissa kappaleissa. Kappale kestää tosin vain puolitoista minuuttia, joten hirveän suurta elintä ei sinä aikana ehdi otsaan kasvamaan.
I Wanna Be Your Boyfriend kuulostaa jotenkin epä-Ramonesmaiselta. Aivan kuin joku flower power -bändi olisi yhtäkkiä vallannut studion. Toisaalta kappale myös rikkoo omia ennakkoluuloja yhtyettä ja ramopunkkia kohtaan. Tempoa reippaasti ylemmäs ja vähän enempi säröä, niin oltaisiin jo lähempänä omaa Ramones-mielikuvaa.
SSKKRRÄÄÄHH! Chain Saw särähtää käyntiin. Jälleen wou wouta sanoituksissa. Eikö ole mitään oikeaa sanottavaa? Luulisi kappaleen aiheesta eli Teksasin moottorisahamurhista nyt irtoavan. Joka on muuten mielenkiintoinen kontrasti edellisen kappaleen iloiselle rakkauslallattelulle.
Muutenkin lyhyt biisi loppuu fade outiin, jonka jälkeen jää fiilis, että kappale olisi äänitetty jotenkin keskeneräisenä. ”Ei me nyt keksitty mitään tähän loppuun, feidataan äkkiä pois.”
Ramones goes proge!
Now I Wanna Sniff Some Glue on yllättävän monipuolinen kappale rakenteeltaan ja dynamiikaltaan. Jälleen omat mielikuvat Ramonesista ja ramopunkista heittää häränpyllyä. Tässähän on tasaisen kahdeksasosakompin lisäksi oikea kitarariffi! Ramones goes proge! Kappale nousee heittämällä omaksi lemppariksi.
Levyn puoliväli lähestyy ja vinyyliformaatissa a-puolen viimeinen kappale I Don’t Wanna Go Down To The Basement pärähtää soimaan. Edellisen kappaleen vastakohdaksi I Don’t Wanna… uppoaa puolestaan juuri siihen perinteiseen ramopunk-muottiin. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Puoliväli saavutettu, aika kääntää puolta.
Loudmouth. Levyn ensimmäisellä puolella haluttiin kovin olla poikakaveria, ja nyt puolestaan piestään suurisuinen tyttöystävä hiljaiseksi. Huh huh.
Tässä vaiheessa levyä alan havaita pieniä puutumisen oireita itsessäni. Yllättävän polveilevan a-puolen jälkeen b-puoli tuntuu uhkaavasti etenevän samaa polkua koko ajan.
Havanna Affairin sanoista tulee villejä mielikuvia – silloin kun niistä saa jotain selvää. Miten tuo kertosäekin menee? Baby, baby, baby loco? Baby, baby, baby mama? Baby, baby, maybe mambo? Pakko tarkistaa asia Geniusista.
Baby, baby, make me loco
Baby, baby, make me mambo
Asia kunnossa.
Listen To My Heartia kuunnellessa pohdin taas laulun artikulointia. Kuinkahan paljon väärin kuultuja laulunsanoja Ramonesin kappaleista on olemassa? KissThisGuy-sivustolla on kyllä Ramonesin kappaleita, mutta juuri tätä sieltä ei näköjään löydy.
Mutta takaisin itse asiaan. Musiikillisesti kappale jatkaa samaa linjaa tähän saakka kuullun muun b-puolen kanssa. Nyt kaivataan jo jotain muuta.
Ja sieltähän sitä tulee kuin tilauksesta. 53Rd & 3rd, tuo Metallicankin coverina tuttu kappale. Vaikka kappale onkin keskitempoa, se on muuten tarpeeksi erilainen erottuakseen edukseen parin edellisen rallin jälkeen.
Jälleen kappale loppuu hieman ontuen. Toisin kuin nostatuksen jälkeen seinään loppuva Blitzkrieg Bop, 53rd & 3rd pitää hämäävän tauon ja jatkaa yhtäkkiä kertosäkeen jauhamista maailman tappiin saakka. Tai tässä tapauksessa fade outiin. Oikeastaan ihan turhaan.
Tässä vaiheessa alkaa varmaan olla kaikille selvää, mitä mieltä olen fade outeista ylipäänsä. Tietyissä sovituksellisissa tapauksissa se puolustaa paikkaansa, mutta näin järjestelmällinen jokaisen kappaleen feidaaminen on enemmänkin mielikuvituksen puutetta.
Mutta jälleen harhailen aiheesta. Let’s Dance. Biisissä on samoja aineksia kuin Blitzkrieg Bopissa, mutta hieman eri vivahtein, mukavalla tavalla. Vasta levyn tietoja vilkaistessa ilmenee kyseessä olevan lainakappale! Meni ainakin minuun täydestä.
Ovatko nämä lyriikat kirjoitettu 12-vuotiaana?
Levy lähenee loppuaan, pari raitaa jäljellä. I Don’t Wanna Walk Around With Youn sanat kuulostavat omituiselta teinikiukuttelulta. Ovatko nämä lyriikat kirjoitettu, mitä, 12-vuotiaana? Oudon lapsellista hömppää verrattuna joihinkin muihin sanoituksiin ja teemoihin. On viittauksia toiseen maailmansotaan ja natseihin, Teksasin moottorisahamurhiin, liimanhaisteluun. Ja sitten on kappale, jossa lauletaan vain ”älä kävele mun kanssa, senkin pönttöpää”.
Natseista puheenollen: on viimeisen kappaleen aika. Today Your Love, Tomorrow The World. Jännittävää, miten niin samoista aineksista koostuvat kappaleet voivat kuulostaa kovinkin erilaisilta. Ja toiset paremmilta kuin toiset. Kappale erottuu toki lopun kertosäkeellään, joka on myös mainio lopetus koko Ramones-puolituntiselle.
Mitään suurta mullistusta ei levyn kuuntelu aiheuttanut omassa Ramones-diggailussa, ja levy oli hyvin pitkälti sellainen kuin odotinkin. A-puoli oli yllättävänkin monipuolinen ja vaihteleva, kun taas b-puoli vahvisti omia mielikuviani siitä musiikista, jonka kärkiairut Ramones oli. Puolituntisen session loppuvaiheessa pienoinen puutuminen yleisen äänimaailman samankaltaisuuteen ja tasaiseen dynamiikkaan hiipii puseroon, mutta loppuvaiheen parilla raidalla tehdään tarvittavat korjausliikkeet ja saadaan käännettyä kokonaisuus plussan puolelle. Kaiken kaikkiaan levy on myös kestänyt hyvin aikaa ja sitä kuuntelee mielellään vielä näin 40 vuoden päästä ensijulkaisusta.
En ole ikinä ollut punkin suurkuluttaja ja oma kuunteluni on lähtenyt liikkeelle Queenista, Guns N’ Rosesista alta kouluikäisenä ja yläasteelle tultaessa laajeni perinteisesti Metallican ja Iron Maidenin kautta muualle. Oikeastaan ainoa kosketukseni punkiin, johon vielä säännöllisesti palaan, on Misfits, joka myös imi paljon vaikutteita Ramonesilta.
Ramones ei kenties soi vakituisesti taloudessani, mutta yhtyeen vaikutuksen huomaa niissä lukuisissa muissa bändeissä ja levyissä, jotka puolestaan soivat.
Paljon onnea 40-vuotiaalle Ramonesille!
Vesa Siltanen