Neitsyys meni -juttusarjassa Soundin toimittajat tutustuvat ensimmäistä kertaa kanonisoituihin, mutta itselle tuntemattomiin albumiklassikoihin. Tällä kertaa Asko Alanen ottaa haltuun shoegazen kulmakiven, My Bloody Valentinen utuisesti särisevän kakkosalbumin Loveless vuodelta 1991.
Sarjan aiemmissa osissa on korkattu sellaiset klassikot kuin CMX:n Aura, Hurriganesin Roadrunner, The Curen Disintegration, Bob Dylanin Blonde On Blonde, Televisionin Marquee Moon ja Elvis Presleyn debyyttipitkäsoitto.
NEITSYYS MENI
My Bloody Valentine:
Loveless
(Creation Records, 1991)
Perjantaina ilmestyvästä Soundista löytyvän shoegaze-historiikin kunniaksi lupasin vihdoin kertoa neitsyyteni menetyksestä My Bloody Valentinen Loveless-albumin kanssa. Oma suhteeni koko lajityyppiin on tosiaan ollut etäinen, joskaan en ole sitä jyrkän tietoisesti kartellutkaan. Wikipedian genrekuvauksen bändilistoilta ei löydy montakaan yhtyettä, joilta olisi päätynyt levyjä omaan hyllyyn asti. The Jesus and Mary Chain taitaa olla ainoa suoraan tyyliin kytketty periodisuosikkini.
”Suurenmoisen jäntevät, karheat ja piukeat kitarariffit.”
Aloin kuunnella Lovelessia jo yli puolitoista vuotta sitten, kun meitä neitseitä alettiin hakea uhrattaviksi musakulttuurin jumalille. Yritin tuoreilla kuunteluilla palauttaa mieleen nimenomaan niitä ensi kertoja, ja helpostihan ne ensivisiotkin nousivat mieleen. Ensimmäinen vaikutelma on hyvinkin aulis ja vastaan hangoittelematon antautuminen näille sangen nuorilta ja määrätietoisilta kuulostaville tytöille ja pojille (en ole vieläkään tarkistanut ikää enkä sukupuolijakaumaa), jotka yhdistävät suurenmoisen jäntevät, karheat ja piukeat kitarariffit omaperäisesti häpeilemättömän sieviin ja jopa romanttisen haikeisiin melodioihin. Masokismi ja hedonismi kohtaavat yllättävän luontevasti.
”Masokismi ja hedonismi kohtaavat yllättävän luontevasti”
Heillä on toki myös oma itsekeskeinen vieraannuttamistaktiikkansa, johon kuuluu riffien tai johtomelodioiden monotoninen venyttäminen ylipitkiksi luupeiksi. Kolmas ja neljäs kappale, jousisoinnuilla sävytetty instrumentaali Touched ja vielä eteerisemmin kahiseva ja kuiskiva To Here Knows When ovat kelaavassa yksitotisuudessaan tulikaste bändin soitannollisen tinkimättömyyden tunnustamiseen. Niiden aikana ei paljon hymyilytä, toisin kuin heti perässä seuraavan When You Sleep -kipaleen tullen, jonka juupelin tarttuva popriffi soi kuin jollain sähköisen synteettisellä panhuilulla piipitettynä, kitaroiden jauhaessa ryhdikästä rokkikomppia. I Only Said jatkaa tarttuvasti samalla linjalla, säröisesti rusikoidulla mutta melodisesti kiltillä pop-sensibiliteetillä, piipittävän johtorifiin ja möyryävien kitaroiden voimalla.
Mainitut puolet itsestään esiin tuotuaan My Bloody Valentine alkaa tuntua pohjimmiltaan miellyttävän sydämelliseltä ja tyylilajin huomioon ottaen sopivan ekstrovertiltäkin partnerilta. Albumin jälkipuolisko tyyntyy hieman tasaisemmiksi hymneiksi, jossa mies- ja naisäänet polveilevat rauhallisesti jutustaen tai taustalla huhuillen, eivätkä konepajan kitaramasiinat silti heltiä kirskuttamasta. What You Want repeää vielä kunnon revitykseksi viiltävän diskanttisella räminällä ja sihinällä. Lopetuskappale Soon tarjoaa vielä yhden somasti näperretyn popriffin ja mainion aktiivisen rumputahdituksen.
Hekuman huippu jää meikäläisellä hakuseen, mutta kyllä Loveless kestää useampiakin kuuntelukierroksia muuttumatta arkiseksi suorittamiseksi. Tylpällä arviomasiinallamme asemoisin elämykseni selvästi lähemmäksi neljää kuin kolmea tähteä.
Teksti: Asko Alanen
SINUN VUOROSI KUUNNELLA: