Reckless Love ja tv-esiintymiset ovat tehneet Olli Hermanista julkkiksen. Harvinaisen hyvin asemansa ja sen realiteetit tuntevan sellaisen. Se ei kuitenkaan estä häntä nauttimasta rockbändin keulakuvan elämästään.
Teksti: Antti Luukkanen
Julkaistu alun perin Soundissa 2/2016
Kaikilla on varmasti mielikuva ja -pide Reckless Loven Olli Herman Kosusesta (s. 1983). Alati hymyilevä, monien mielestä ärsyttävänkin positiivinen hahmo on kiilannut itsensä muutamassa vuodessa hahmoksi, jonka musiikista tietämätönkin kansanosa kadulla tunnistaa. Kuva ei ole kovinkaan kaukana totuudesta. Kuopiossa lapsuutensa viettänyt Olli muistaa moneen otteeseen korostaa bändinsä olevan hauskanpidon asialla. Se tulee selväksi myös Reckless Lovea kuuntelemalla. Bändi tuntuu sisäistäneen Spinal Tap -rumpalin ikimuistoisen moton ”Have a good time all the time” paremmin kuin hyvin.
Eräs brittilehti määritteli Reckless Loven merry metaliksi, Suomessa yhtye nähdään kasarirockina. Yhtä kaikki bändin tavoitteena on saada kuulijansa pakoon arjesta. Ollille Reckless Love on hyvän tuulen heviä ja hän itse on sydämeltään viihdyttäjä.
Kun Reckless Love julkaisi debyyttinsä Reckless Love vuonna 2010, pystyivät kyynisimmät sivuuttamaan kliseillä leikittelevän yhtyeen vielä ohimenevänä vitsinä. Bändi oli kuitenkin tosissaan ja maaliskuussa ilmestyi yhtyeen neljäs albumi InVader.
Rokkarin taimi vuonna 1987. Kuva: Olli Herman.
Olet nuorempana opiskellut musiikkia, mutta siihen tuli stoppi ilmeisesti jo varhaisessa vaiheessa?
– Se tuli vähän pakkosyöttönä, kun isäukko on musiikinopettaja. Vaikka aika pehmeän laskun mä siihen sain – ei se mitään tuputtanut. Se lähti liikkeelle ala-asteella musiikkiluokalta klassisen musiikin opiskelusta. Se on todella kurinalaista puuhaa. Ei lapsi sellaista jaksa. Treenataan asteikoita sävellaji kerrallaan. Se on sellaista armeijatouhua. En mä intissäkään viihtynyt kuin viisi päivää, niin ei se mikään hirveä ihme ole, että musiikinopiskelu loppui yläasteiässä kuin seinään. Eikä se ollut edes teiniangstia, en mä sitä mitenkään vihannut. Mutta auktoriteettiongelma mulla on aina ollut. Vannoin, etten ikinä rupea tekemään mitään musahommia, ammattia siitä ei ainakaan tule. Olisiko mennyt vuosi, kun treenattiin Reckless Loven esiasteen kanssa. Vakaa aikomus oli tulla rokkitähdeksi.
”En mä intissäkään viihtynyt kuin viisi päivää, niin ei se mikään hirveä ihme ole, että musiikinopiskelu loppui yläasteiässä kuin seinään.”
Olitko jo tuolloin luonteeltasi valmis rockbändin keulakuva?
– Kai siihen pitää kasvaa. Mä luulen, että enemmän mulla silloin teininä oli niitä piirteitä kuin nykyään. Nyt on ehkä iän myötä ymmärtänyt vähän karsia niitä. Silloin olin varmaan aika raskas jäbä. Siinä vaiheessa kun mua pyydettiin basistiksi, niin mä olin jo kurkkuani myöten täynnä sitä rivissä istumista. Soitin silloin saksofonia ja saksofonisti istuu puhallinorkesterissa tasan keskellä siellä massan seassa ja mua vitutti istua siellä pimennossa. Kyllä mulla selkeä hinku oli valokeilaan.
Treeniksellä Kuopiossa vuonna 2005. Kuva: Reckless Love
Reckless Loven edustama genre, halusi sitä sitten kutsua kasarirockiksi, tukkaheviksi tai miksi tahansa, on siinä mielessä riskaabeli valinta, että sen juuret ovat aina paikallistettavissa 80-luvulle. Voiko teidänkaltaista hard rockia irrottaa juuristaan ja päivittää tähän hetkeen?
– Siinä on terän molemmat puolet. Totta kai pitää olla perinteitä kunnioittavaa meininkiä ja niitä kliseisiä juttuja, jotka on jo tehty 30 vuotta sitten, että sen tunnistaa siksi tyyliksi, mutta kyllä meillä on vakaa tarkoitus freesata sitä. Ja mun mielestä se toimii tosi hyvin. Meillä on uusi levy, joka on meidän vahvin tähän mennessä. Siellä mennään ihan ysärisynapoppimeingeistä hiphop-osastoon asti ja välillä mennään taas takaisin tukkahevin puolelle.
Onko tukkahevin oltava kuitenkin se viitekehys vai voitteko te tehdä ihan mitä vaan?
– Pepe on sanonutkin, että Queen on aika hyvä esimerkki. Niillä on Radio Gaga ja I Want To Break Free siellä keveämmässä päässä, mutta sitten voidaan mennä myös Stone Cold Crazyyn ja tällaisiin hard rock -klassikoihin. Aika pitkälti samoissa raameissa mekin toimitaan. Mihin viitekehykseen me nyt Queen asetetaan? Sehän oli ihan glam rock -bändi 70-luvulla, 80-luvulle tultaessa… who the fuck knows? Ei sillä tyylillä ole loppujen lopuksi mitään väliä. Kunhan juuret näkyy, niin ei tarvitse jämähtää mihinkään.
– Kasarihevi ei koskaan ole taiteellisesti ollut uskottava taiteenlaji. Aina se on ollut enemmän viihdettä. Ja viihteenä mä Reckless Loveakin pidän. Halusin viihdyttää itseäni sillä musalla siellä ensimmäisissä treeneissä autotallissa ja haluan viihdyttää keikalla sitä katsojaa ja itseäni. 80-lukulaisuus ja tukkahevi on vaan luonnollinen tapa ilmaista itseä. Tehtiin me mitä vaan, niin aina se suodattuu sen 80-lukulaisen näkemyksen kautta. Bon Jovit, Kissit, Def Leppardit ja Van Halenit on kuunneltu silloin niin juurta jaksain. Aina kun Pepe ottaa kitaran käteen tai meitsi alkaa laulamaan, niin aina sieltä tulee esiin se tapa tulkita mikä me ollaan opeteltu silloin teininä. Jos me lähdettäisiin sitä muuttamaan, se olisi feikkiä.
”Uran alussa sai kuulla kyllä vittuilua. Nyt jos ihmiset julkisella paikalla tietää kuka mä olen, niin varmaan ne vittuilijat ei enää vaivaudu.”
Rempseä hard rock -muoti on kautta aikain ärsyttänyt vaatimatonta ja joukkoon hakeutuvaa suomalaista rahvasta. Takavuosina siitä hyvästä saattoi saada pikkukaupungin raitilla turpaansa. Mutta ärsyttääkö näyttävyys vieläkin näin teoriassa sivistyneempinä aikoina?
– Todellakin. Vaikka onneksi suvaitsevaisuus on sentään tänä päivänä sen verran vallalla, ettei kai enää kukaan saa pataansa sen takia miltä näyttää. Mun mielestä viimeistään tänä päivänä kaikilla pitäisi olla vapaus valita miltä näyttää. Keskustelua se herättää edelleen ja huvittavissa mittakaavoissa. Olen lukenut itsestäni aika koomisia heitterikommentteja. Onhan siellä ihan järkyttävä määrä niitä, jotka leimaa vain ulkonäön perusteella.
– Nykyään ei uskalleta tulla sanomaan päin naamaa. Uran alussa sai kuulla kyllä vittuilua. Nyt jos ihmiset julkisella paikalla tietää kuka mä olen, niin varmaan ne vittuilijat ei enää vaivaudu. Toi on ihan lost cause! Ei tollaiselle kannata enää edes vittuilla, ei se ymmärrä parantaa tapojaan kuitenkaan.
Kuva: Ville Juurikkala
Olet esiintynyt televisiossa muun muassa Kuorosota- ja Tähdet, tähdet -ohjelmissa. Millaisia vaikutuksia tv-julkisuudella on?
– Tunnettuus on parantunut huomattavasti. Se on edelleen ihan käsittämätön voima. Siinä vaiheessa, kun naama näkyy aktiivisesti, niin olet julkista omaisuutta. Mummot voi tulla vetämään hihasta lihatiskin jonossa ja onnittelemaan hyvästä vedosta. Kaikki noi ohjelmat, joissa olen tähän mennessä ollut mukana ovat tuoneet lähemmäksi sitä rahvasta. Jengi on pystynyt näkemään ulkokuoren alle. On tullutkin hyvää palautetta, että jumalauta: sähän olet oikeasti ihan järkityyppi! Hä, jotain mulkkuako sä odotit?
Maailma on muuttunut 80-luvusta melkoisesti. Kun tuolloin rockbändit sekoilivat autuaasti, se oli villiä ja vapaata elämää. Nyt jos tapaillaan samaa menoa, se näyttäytyy pikemminkin itseironisena viitteenä menneisyyteen. Onko tämä ongelma?
– Luulen, että tässä on aika kullannut muistot. Kyllähän jo silloin David Lee Roth vittuili Quiet Riotin jäbille, että niiden Jaska-pullossa lavalla on ice teata ja lauletaan tytöistä, mutta ollaan oikeasti perheellisiä isiä. Siihen aikaan se imagon luominen oli paljon isompi ja tärkeämpi juttu. Teatraalisen imagon luominen oli paljon helpompaa.
– Naapurini, kollegani ja kahviklubini jäsen, Mokoman Marko Annala kertoo aina juttua, kun W.A.S.P. oli Suomessa 80-luvulla ja niiden keikkabussi törmäsi hirveen. Siitä oli valokuva Suosikissa, kun Blackie Lawless oli ilman meikkejä verkkareissa siellä tien poskessa. Se oli aivan kauhea järkytys! Verkkareissako se matkustaa? Eikö sillä olekaan perseettömiä nahkahousuja koko ajan?
– Kaikki nämä Törkytehtaat ja muut on ihan laskelmoitua viihdettä. On varmasti eletty dekadenttia elämää ja kyllä mä voin sanoa, että eletään sitä nykypäivänkin maailmassa enemmän kuin tarpeeksi. Olen nähnyt siitä itsekin my fair shareni. Ei tarvitse sinänsä esittää mitään maitopoikaa. Ei musta sellaista saa, vaikka julkisuuskuvan kautta sellaisen käsityksen on voinutkin saada. En halua väkisin ylläpitää sellaista imagoa. Toisaalta ei mulla ole mikään tarve olla myöskään mikään ryyppäävä sika. Ihan samalla lailla käytän alkoholia kuin suurin osa muistakin muusikoista. En usko, että se on 80-luvulla ollut niin överiä mitä tarinat kertoo.
”Onko meillä koko ajan bileet? No, ei tietenkään ole. Tuskin black metal -bändejäkään koko ajan vituttaa. You know what I mean?”
Miten on vältettävissä, että kliseistä tietoisena huumori ei ota ylivaltaa musiikista?
– No, Steel Panther tekee siitä pelkkää läppää. Se on ihan teatteria, stand up -komiikkaa oikein alleviivataan. Mä olen jutellut ihmisten kanssa on the road ja osa jengistä pitää sitä bändiä ihan täytenä totena. Loppuviimein se on yksi vitun hailee mitä yrität esittää tai tehdä, ihmiset ottaa sen aina omalla tavallaan.
– Miettii jotain sanoituksia meidän uudelta levyltä, niin siellä on aika paljon partybiisejä. Kun niitä sanoja sieltä lukee, niin nehän on hengennostatusta. Yksi haastattelija kysyi, onko meidän elämä oikeasti sellaista. Onko meillä koko ajan bileet? No, ei tietenkään ole. Tuskin black metal -bändejäkään koko ajan vituttaa. You know what I mean? En ole ikinä nähnyt, että sellaisilta bändeiltä kysytään, onko sun elämä aamusta iltaan yhtä tuskaa vai onko toi feikkiä. Mä inspiroidun hauskanpidosta. On inspiroivaa laulaa sellaista ja nähdä miten ihmiset saa siitä kiksejä. Siitä syntyy positiivinen kierre.
Koska ymmärrätte musiikkinne estetiikan päälle, olette nähnyt vaivaa panostaaksenne siihen. Näyttävät videot antavat ymmärtää ison maailman glamourista. Mutta pääsettekö itse oikeasti nauttimaan tästä illuusion rakentamisesta, koska se on teille myös työntekoa?
– Kyllä me käytiin ihan oikeasti Losissa kuvaamassa ne musavideot Animal Attraction -levylle. Päästiin pyörimään Whisky A Go Go’ssa, Rainbow’ssa ja ties missä. Okei, ei ne bileet siellä olleet ehkä ihan sellaiset kuin 80-luvulla, mutta siellä käytiin. Oltiin Santa Monicassa ja Venice Beachilla. Olihan se sellaista omien unelmiensa turismia. Mutta kyllä mä koen, että varsinkin uudella levyllä ollaan rehellisimmillään kuin mitä tämän meiningin kanssa ollaan koskaan oltu. Varsinkaan uudella videolla ei olla lähdetty hakemaan mitään sellaista utopistista hommaa. Simppeli soittovideo on tulossa. Vaikka onhan siinä viisi alastonta stripparia. Ja kyllä: me nähtiin ne alasti. Mutta olen mä nähnyt strippareita ennenkin.
”Jos levy myy 3000 kappaletta, me ollaan helvetin tyytyväisiä.”
Kuinka pitkään näet realistiseksi jatkaa nykyistä uraasi? Reckless Loven keulilta tuskin jäädään eläkkeelle?
– Se jää nähtäväksi. Kyllä musamaailman realiteetit tulee vastaan ennen sitä. Ala on uudistunut jo Recklessin elinkaaren aikana ihan helvetisti. Animal Attraction myi kultaa fyysisissä kappaleissa eli yli 10 000 levyä. Nyt levy-yhtiön ennuste neljä vuotta sen jälkeen on, että jos levy myy 3000 kappaletta, me ollaan helvetin tyytyväisiä. Se on ihan järkyttävä lasku. Ja sama näkyy kaikessa muussakin. Bändit on pakotettuja rundaamaan koko ajan mikä tarkoittaa sitä, että tarjontaa on ihan helvetisti eli jengillä on yhä vähemmän rahaa ostaa niitä lippuja. Kyllähän se melkein fakta on, että suurin osa ihmisistä joutuu tekemään sitä kahdeksasta neljään duunia samalla ja bänditoiminta on kiva harrastus siinä sivussa. Eikä siinä ole mitään pahaa. Päinvastoin. Hyvähän se olisi olla joku duuni varasuunnitelmana meikäläiselläkin. Mutta ei ole vaihtareita. Värjään tukkaani syystäkin vaaleaksi.
Mistä haluat, että Olli Herman ja Reckless Love tullaan joskus bänditoiminnan jälkeen muistamaan?
– Hankala kysymys. Ei mulla ole sellaista toivetta. Nykyään on muutenkin synkät ajat muusikoille ja alkuvuosi on ollut hirveää vyörytystä näiden kuolintapausten myötä. Sitä ei voi itse valita mistä muistetaan vai muistetaanko enää ollenkaan. Mikään ei ole ikuista. Sata vuotta eteenpäin, niin tuskinpa Reckless Lovea muistetaan. Vitut siitä, meillä on hauskaa nyt.
26. tammikuuta 2016
Reckless Loven treenikämppä, Akaa
Haastattelun täyspitkä versio löytyy Soundista 2/2016