KUUKAUDEN DEMO: KIVESKIVES
Ensin oli Sydän Sydän, nyt on Kiveskives. Tosin ei näillä yhtyeillä taida muuta yhteistä ollakaan kuin nimen tautologia. Kiveskives on löytänyt oman slaissinsa elektro-vaikutteisen instrumentaalisen kieroilurockin sektorilta. Suoria vertailukohtia on vaikea keksiä, mikä on tietysti vain hyvä asia. Jossain taustalla kuuluu Aavikon vaikutus, toisaalta yhtye kuulostaa niin ikään turkulaisen Night Satanin ylivilkkaalta pikkuserkulta, mutta ei tämän kaltaista nykytystä ole Suomessa vielä tullut vastaan. Kitarariffeissä on progemaisia pyörähdyksiä, ja synasoundit viittaavat 8-bittisen elektronimusiikin genreen. Yhtyeen itsensä lanseeraama Nintendo -hevi on osuva määritelmä, mutta yksiulotteisesti huumorispeleilystä ei ole kysymys. Trion soitanta on rönsyilevää, tyllättävää ja hauskaa. Monia suomalaisen indien -levyjä tehtailleen Jarkko Heiniön loihtimat soundit toimivat kauttaaltaan. Painottomassa Tilassa –ep:n biiseissä on mukavasti koukkua ja linjaa, ja mielenkiinto pysyy koko ajan yllä. Lyyrisemmät osiot ja mättö luovat keskenään tarvittavaa kontrastia, laulu- osuuksia käytetään vain mausteena ja fiilistä luomaan. Aika näyttää, riittääkö tuplakiveksen ideat pitkässä juoksussa, mutta Painottomassa Tilassa on selkeästi tämän kuukauden paras demo.
Kuukauden demovoittajan Kiveskives -yhtyeen musikantit, Pietu (kitara ja laulu), Markus (koskettimet, basso ja laulu) ja Antti (rummut ja laulu) vastailivat demovoittajan ominaisuudessa Soundin kysymyksiin.
Minulle ja varmasti monelle muulle nimestänne tulee ensimmäisenä mieleen Sydän Sydän. Mikä tarina nimeenne liittyy ja mitä se teille merkitsee?
Pietu: Sydäri -vertauksia olemme alusta asti kuulleet ja sehän on varsin luonnollista. Nimi lähti vitsistä joka jäi päälle, onhan kivekset kuitenkin tärkeä osa elämää, musiikkia ja miehisyyttä. Nimivalinnassa on myös ripaus anarkiaa, bändin nimet ovat usein hajuttomia eivätkä jää mieleen. Kiveskives -nimi aiheuttaa ainakin jonkun reaktion.
Minkälaista musiikillista taustaa yhtyeen jäsenillä on? Miten päädyitte soittamaan tällaista kieronlaista instrumentaalimusiikkia?
Pietu: Antilta ja Markukselta löytyy yhteistä soittotaustaa Rymättylän lapsuusajoista lähtien. Minä ajauduin mukaan 2008 syksyllä, itse olen soittanut monissa bändeissä aiemmin. Kukaan meistä ei ollut koskaan edes ajattelut alkavansa operoida instrumentaalimusan parissa. Kaikki tapahtui vahingossa. Päätimme kolmistaan unohtaa muodollisuudet ja pitää "kerrankin" hauskaa musiikin parissa. Lopputuloksen kierous peilaa soittajiensa sielunelämää, eihän elämästä nyt liian helpolla kannata selvitä!
Miten oma bändisoundinne on syntynyt? Miten kuvailisitte sitä?
Pietu: Soundimme on melodisten kiippareiden, rumpujen vankan jyräyksen ja delay-särökitaroinnin summa. Alussa keikoilla Markus taiteili samaan aikaan basson ja kiippareiden väliä. Tällä hetkellä keikoilla alataajuudet lähtevät pelkästään kiippareista. Jotkut ovat meitä kuvailleet Nintendo -heviksi, ja jonkun keikan jälkeen kuultiin luonnehdinta: "Mew helvetistä". Itse koemme olevamme mielenmaisemissa snorklaavia avantouimareita.
Kappaleiden lauluosuudet ovat "dägä dägä"- ja "daudi daudi" -tyyppistä onomatopoeettista ääntelyä. Aiotteko jatkossa laajentaa ihmisäänen käyttöä?
Pietu: Dägä daudi wryööyh -tyyppinen lyyrinen anti jakaa mielipiteitä. Itsellemme instrumentaalisen otteen selitämme siten, että se antaa enemmän tilaa kuulijan mielikuvitukselle. Jatkossa aiomme kokeilla jopa dappadaa, heih-heih ja jeee -tyyppisiä ihmisääniä. Välillä olemme suunnitelleet a cappella -henkisen kappaleen tekemistä. Kesäkuisella Euroopan kiertueella sanoitustemme universaaliudesta on varmasti hyötyä.
Mikä on mielestänne maailman paras instrumentaali -bändi?
Pietu: Dub Trio ulkolaisista, koska niillä on kohkaava ja hullun hyvä ote. Kotimaasta Desert Planet, jonka biisit on kuin luotu puhelimen soittoääniksi.
Antti: Godspeed You! Black Emperor, Explosions in the sky, Bioshpere, Boards of Canada
Markus: Tornados
M U U T K A T S A S T E T U T
MOCKSHOT
Tamperelaisen Mockshotin tyyli on kehittynyt astetta metallisemmaksi sitten viime kohtaamisen. Ja kehittynyt yhtye on myös kokonaisvaltaisesti. Modernia, metallisoundista rockia työstävä viisikko kuulostaa todella valmiilta. Tyylillisesti bändi ei ole maailman poikkeuksellisin tai innovatiivisin, mutta omalla kaistallaan se on kehittynyt todella taitavaksi ja potentiaaliseksi ryhmäksi. Uljas avausraita The Light on kuukauden hittipotentiaalisin kappale. Pianoa hyödyntävä kuulas säkeistö kätkee sisälleen nerokkaan breikin ja kertsi on todella tarttuva, mutta ei sillä ilmeisimmällä tavalla, ja siksi se kestää toistuvaa luukutusta. Herkkyys ja brutaalius kohtaavat upealla tavalla! Six Feet Under on huomattavasti tavanomaisempi, rivakka metalli-tykitys, mutta potkii koko mittansa vimmaisesti. Soitto on huippuluokkaa ja solisti Tretjan laulussa on todella komea soundi, niin kuin on koko kiekon raidoilla muutoinkin. Ihme on, jos joku levy-yhtiö ei tähän pian tartu.
MEKANISM
Mekanism on vasta vuoden vanha yhtye, mutta sitä on vaikea uskoa. Tamperelaisviisikko on lyhyessä ajassa saanut kalustonsa balanssiin, ja kuulostaa todella ammattitaitoiselta ja valmiilta orkesterilta. Mekanismin musiikin lähtökohta on nykyaikaiselle raskaalle rockille tyypillinen: säkeistöissä mätetään rankoilla riffeillä, ja kertosäkeet vedetään melodisesti. Lauluosastolla yhdistellään cleaneja ja ärjyntää onnistuneesti. Soitto on kauttaaltaan taitavaa ja energistä. Demon soundit ovat todella komeat, ja tuotannossa on kiinnitetty huomiota hienoihin yksityiskohtiin, joita todellakin riittää. Teknisessä mielessä tämä on täysin valmista jo nyt vaikka radiossa soitettavaksi. Kaikki on kiinni materiaalista. Kertosäkeisiin yhtye voisi säveltää vielä muutaman omaperäisemmän sointukierron ja laulumelodian. Sitten ollaan pitkällä.
NOUSU
Demoefektissä on harvemmin täysiveristä jazzia arvosteltu, mutta kerta se olkoon ensimmäinenkin. Tamperelais-helsinkiläinen trio soittaa tunnelmallista ja balladi -tempoista hämyilyä, jossa pitkille vapaille improvisaatioille annetaan runsaasti tilaa. Yhtyeen selkeimpänä solistina toimii saksofonisti Jarno Tikka, jota sävellyksistä vastaava kontrabasisti Mikko Nurmi ja patteristoa sävykkäästi käskevä Rolf Pilve parhaansa mukaan komppaavat. Sointi on hyvin minimalistinen, staattinen ja melankolinen muistuttaen esimerkiksi Chet Bakerin yöllisiä seikkailuja. Enemmänkin sävellettyjä unisonoja saisi olla. Soundit ovat melko lenseät ja erottelukyvyttömät, ja etenkin rumpujen osalta tämä häiritsee. Täysipitkänä Love and Compassion on demopalstalle vähän liian suuri pala kakkua arvosteltavaksi, mutta sanottakoon, että kokonaisuutena yhtyeen varjoisia tulokulmia suosiva lähestymistapa viehättää suuresti.
OCHRE ROOM
Tamperelaisten kirjallisuudenopiskelijoiden visioima Ochre Room soittaa akustisvoittoista skanno-americanaa. Jo ensimmäisellä julkaisulla yhtye on todella hyvässä iskussa. Huomio kiinnittyy alussa Lauri Myllymäen sävykkääseen ja taitavaan lauluun. Tulkinta on aksenttia ja fraseerausta myöten huippuluokkaa! Pinnassa soivat akustiset kitarat on nauhoitettu ja näppäilty huolellisesti, ja sävykkyyteen on panostettu kautta linjan. Aloitusraita A Little Cloud on juureva mutta varsin kiehtova kappale, joka tuo mieleen Coldplayn akustisimmillaan. Shooting Ghosts meinaa tukehtua lukuisiin näppäriin rytmivaihdoksiinsa ja välikkeisiinsä. Keinuva valssi Blue Ribbon on klassinen mutta varsin viehättävä neilyoung -tyyppinen pala kakkua. Soittajien olisi hyvä miettiä vielä sitä, kuinka he pystyvät palvelemaan kappaleita ja kokonaisuutta parhaiten. Ylisoitto, itsekorostus tai oppikirjamaisuus eivät pue tällaista materiaalia, sen sijaan vahvoihin ja omalaatuisiin melodialinjoihin ja sovitusideoihin kannattaa panostaa.
FUELLED
Kuten nimestä voi päätellä, on Turusta käsin operoivan Fuelledin laji ehta päristelyrokki, siis tylymmän laidan hardrock. Näissä raameissa on vaikea keksiä mitään uutta tai mullistavaa eikä Fuelledkaan sitä tee. Sen sijaan yhtye tarjoilee tiukkaa riffijyystöä ja miehistä uhoa varsin uskottavasti. Soitossa on todella hyvä draivi, eivätkä kappaleetkaan huonoja ole, vaikkakin varsin geneerisiä. Dynamiikkaa ja koukkuja on silti riittävästi. My Halo kehittyy läpi suvantojensa kiinnostavasti, kertsissä on jopa hittiainesta. Ankeasti nimetty I’m a Man toimii lähtökohtaansa paremmin timmien riffiensä ansiosta. Fuelled ei ole millään tapaa omaperäinen tai ajanmukainen, mutta etenkin livetilanteessa yhtye on epäilemättä kovassa kurssissa.
ROCK ROYALE
Tiukasti 1970-luvulla on kiinni tamperelaisyhtyeen kintut. Yhtye ammentaa vaikutteita etenkin juurevamman ja suoremman laidan seiskari-progesta. Fiilistä tukevat kitaran kanssa pinnalla soivat hammondit. Aloitusraita Fading Light ei ole sävellyksenä aivan tavallisimmasta päästä, vaan polveilee ”itämaisesta” syntikkaintrosta aina southern-boogieen asti. Gloria Gaynorin ikivihreän I Will Surviven sointukiertoa säkeistössään jauhava Say Goodbye on perinteisempi, jamihenkinen rocknumero. Soitto toimii ja soundivalinnat ovat kiinnostavia. Hieman lisää draivia tarvittaisiin vielä rytmiryhmän otteisiin. Kahden erilaisen biisin välityksellä yhtyeen olemus ei vielä täysin aukea. Onko se pastissien tekijä vai todella visionäärinen? Jatkoa odotetaan mielenkiinnolla.
LITTLE JACK
www.myspace.com/littlejackband
Little Jack ei usko brändäyksen voimaan, sillä edes saatetta ei demon mukana tullut puhumattakaan demon värikansista. Musiikki olkoon pääasiassa, sillä niin hyvin tämä toimii. MySpace -sivullaan yhtye määrittelee tyylikseen progressiivinen ja rock. Modernia rokettia tämä selkeästi on, mutta ymmärrettäköön progressiivisuus kappaleiden harkittuna tilankäyttöä ja dynaamisia ääripäitä korostavina rakenteina. Tyylitajuisesti soittava pikku jaska on myös melodisesti vahvoilla. Zombie Madnessin falsetissa käväisevä niekku on koukukas ja muistuttaa melkoisesti Musesta. Mutta ei Little Jack liian leimallisesti ole kiinni esikuvissaan; melodioissa ja sovituksissa riittää oivalluksia. Verkkaisesti käynnistyvän Summerin riffeissä on särmää ja säkeistön kitaroissa raikasta ilmavuutta. Maalaileva Fuses and Studios puhuttelee kuulailla kitaramelodioilla.
HITTEGODS
Hittegods olisi voittajaehdokkaani, jos Suomessa järjestettäisiin Spinal Tap -henkinen rock-kisailu. Stadin vaarit eivät ole musiikin saralla mitään ruudinkeksijöitä, mutta vuosien mittaan herrain muodostamasta triosta on kehittynyt riemastuttavan toimiva rockjyrä. Yhtyeessä nimenomaan viehättää sen hartaan klassinen mutta samalla omalaatuinen ote rockiin. Hittegodsin tyylissä CCR, AC/DC ja Deep Purple ovat kovaa valuuttaa, mutta ainakin minä havaitsen jonkinlaista ironiaa siinä kun aikamies Mikko Lähdesoja laulaa I’m Fool For Rock. Se vaikuttaa kuunteluelämykseen positiivisesti. Trion svengi ja riffittely ovat todella kovaa luokkaa, soitossa on samanaikaisesti tiukkuutta ja vaivatonta lentoa, musiikkia voi kuunnella vain hymyssä suin. Hittegods on erittäin trendeistä vapaa yhtye, mutta se voitelee omaa ruisleipäänsä sellaisilla vuosien mukana tuomilla makutottumuksilla, että siitä on paha pistää paremmaksi.
LAME DUCK
Espoon punkrock-jyrä sai aikoinaan huomiota Suosikissa omituisten fanituotteidensa tähden: yhtye myi string -alushousuja logollaan varustettuina. Kaupaksi kävivät, kaikki myytiin loppuun. Musiikissaan Lame Duck ei luota sirkustemppuihin. Trion skeitti-punk on suoraviivaista ja päällekäyvää. Soitossa on konstailematonta energiaa ja laulaja Antin äänessä todella hieno soundi tyyliä ajatellen. Ei haittaa, vaikka hän Billie Joe Armstrongilta välillä kuulostaakin. Yhtyeen melodiataju on selkeä, miellyttävä, ja duurivoittoinen. Parhaimmillaan meno on jopa hitikästä, slovareissa voi kuulla vaikutteita irkku-folkista, ja tietysti Green Daysta. Suomessa Lame Duck on varmasti alansa osaavimpia nimiä, mutta omaan makuuni se toistaa turhankin dogmaattisesti 1990-luvun alun jenkkipunkin kaavaa.
8 ½
www.myspace.com/ottoemezzoband
Turkulaisyhtye on todella muuttunut viime demostaan, jolla se maalaili tunnelmallisia ja melodisia postrock -kaaria. Rokatessaan yhtye vaikutti silloin hieman huteralta, mutta silti syvemmälle tähän suuntaan on menty. Elephant -ep soi räkäisesti ja väkivaltaisesti, joskin kaikuisissa kitaroissa voi kuulla jonkinlaista shoegazing -henkisyyttä. Melodinen säröbasso täyttää trion soitannassa hienosti tilaa ja luo sointiin hyökkäävyyttä. Aleksandr Manzon laulaa neljä kappaletta lähes yksinomaan puhetta muistuttavalla tavalla, mikä toimii alussa mainiosti, mutta käy pitemmän päälle puuduttavaksi. Puhtaasti laulaessaan hän on myös enemmän vaikeuksissa. Demon kappaleissa yhtye tuntuu toistavan samaa kaavaa liiaksi asti. Kasipuokin soundi on väkevä ja soitto kiehtovaa, mutta melodiset ideat ovat liian harvassa.
BUZZ OFF EVIL
Helsinkiläisyhtyeen jäsenten historiasta löytyy muun muassa sellaisia laajempaakin huomiota herättäneitä yhtyeitä kuin Babylon Whores ja Jack Meatbeat & The Underground Society. Buzz Off Evil määrittelee lajikseen horror-punk-rockin. Teemaa lähestytään sanoitusten kauhuelokuvien maailmasta tuttujen aiheiden ja ties mihin splatteriklassikoihin viittaavien puhesamplejen muodossa. Musiikillisesti tyylillistä yhteyttä on vaikeampi havaita. Pitkäsoittoa promoavan kolmiraitaisen ensimmäinen ja kolmas siivu kuulostavat lähinnä jenkkipunkilta, tosin asiaan kuulumattomilla kitarasooloilla varustettuina. Näiden väliin mahdutettu She Lives In The Cellar on puolestaan varsin sisäsiistiä bluesrockia. Vaikka Buzz Off Evilin rokki rullaa taitavasti ja vaivattomasti, on yhtyeen tavoittelema estetiikka mitä ilmeisimmin hakusessa.
HONEY HELLRAISER
Klassista rockia veivaavaa Honey Hellraiseria leimaa jonkinlainen autenttisuuden ja katu-uskottavuuden tavoittelu, mutta samalla siinä häiritsee tietty pyrkyriasenne. Nuorten rokkareiden tyyliin kuuluvat mustatut tukat ja kampauksia koossa pitävät huivit sekä raflaavat taiteilijanimet. Soundit ovat rouheat ja mullikuorot hoilottavat kuten katurockissa kuuluukin. Tällaisessa perinteisessä lajityypissä pitäisi olla todella painavaa sanottavaa, jotta homma toimisi, ja sitä Honey Hellraiserillä ei vielä ole. Honey Hellraiser taitaa suoraviivaisen, rempseän ja energisen katurockin veivaamisen, mutta ei herätä suurempia mielenkiintoja.
KUUKOIRAT
Kuukoirat ovat muotoilleet suomenkielistä hardrockiaan jo 13 vuotta. Toiselle kokopitkälle yhtye on paketoinut komeilla soundeilla kymmenen kappalettaan. Trio soi täyteläisesti ja ärhäkästi: kitarat murisevat tanakalla säröllä, basso soi melodisesti ja muhkeasti, myös rytmipuolellakin esitetään melkoisia voimannäyttöjä. Tyyliltään Kuukoirat on melko vanhakantaista boogieta, mutta se pintapuolisesti jykevän suomihevin kaltaista. Lajin helmasynnit, pateettisuus, miehinen katumus ja uho ovat koko ajan läsnä. Basisti-laulaja Wende Peltosen tulkinta on jatkuvasti sellaista ärjyntää, että melodia on tulkintakysymys, eivätkä riffitkään kovin kekseliäitä ole. Lumottu ja Vähän Pahaa ovat meikäläisen korvaan hittipotentiaalisimmat raidat. Elämän karikoista kertovat sanoitukset käyttävät liiaksi sanontoja ja muita kliseitä, eivätkä kestä lähempää tarkastelua. Tasokasta, mutta kovin tylsää.
ROMANTIIKAN KAPELLIMESTARI
Sitten edellisen demon helsinkiläisyhtye on mennyt askeleen jos toisenkin eteenpäin. Kotiteollisuus ei ole enää sille pakkomielle, vaan se on rohkeasti hakenut vaikutteita laajemmalta, ja ei niin ilmeisiltä alueilta. Demon aloituskappale Iättömiin toimii etenkin kekseliään laulurytmityksen ansiosta. Ratassydämen diskopoljento on sekin uusi aluevaltaus, kappaleen melodisempi kertsi toimii kokonaisuuden osana myös hyvin vaikkei ihan hittiainesta olekaan. Kapellimestarien soitossa on mukavasti potkua, mutta yhtye voisi avartaa soundiaan esimerkiksi monipuolisempien kitarasoundien avustuksella. Laulajan soundi säröytyy hienolla tavalla, mutta kuulostaa pitkässä juoksussa pakotetulta ja kireältä. Oikeaan suuntaan ollaan silti menossa.
KANSANTAUTI
Helsingistä lähestyy Kansantauti. Se iskee tajuntoihimme suomenkielisellä rockmusiikilla, jossa on monenlaisia sävyjä ja tyylilainoja. Kiihkeästä riffirokkauksesta rauhoitutaan aina herkkiin viuluballadeihin asti. Avarakatseisesta näkökulmasta huolimatta nuori yhtye ei ole vielä löytänyt sitä ominta aluettaan. Avausraita Yksi Vaihtoehto on rempseä mutta jokseenkin ponneton rokkaus. Lupaavasti käynnistyvässä Jotain Historiasta -kappaleessa loppu vesittää vahvan alun, kun soolokitaristi tuntuu soittavan eri sävellajissa. Vaeltaja -kappaleen lopun nostatus ei toimi toivotulla tavalla, vaan kuihtuu pateettiseksi ja väsyttäväksi läpisoitteluksi. Idols- termein ilmaistuna laulajan vireessä on myös korjaamisen varaa. Ryhdikkäästi soittavan Kansantaudin musiikissa on aineksia moneen, mutta vielä visio ei kirkastu.
POLARTONES
www.myspace.com/polartonesmusic
Polartonesin pop-taju kiinnitti huomiota jo kahden kappaleen ensidemolla. Yhtyeen kuulas ja harmoninen pehmopop soi uudella EP:llä yhä varmemmin ja tasapainoisemmin. Tyylitaju ja näkemys erilaisille nyansseille on edelleen Polartonesin vahvuus. Etenkin V.V. Heinosen britti-kukkoja matkivassa laulussa on mukavasti röyhkeyttä ja luonnetta. Kiekko alkaa edelliseltä kierrokselta tutulla I Feel Alive -kappaleella, joka on saanut varsin Franz Ferdinand -henkisen asun. Uusissa kappaleissa on yhä enemmän painotusta joukkolaulattamiseen ja paisutteluun. Yllätyksettömiä ja latteita sävellyksiä eivät näppärät Coldplay-tyyliset välikkeetkään pelasta. Substanssiin – melodioihin, harmonioihin ja sanoituksiin kaivattaisiin painavuutta ja omaperäisyyttä. Polartones tekee muodollisesti päteviä pastisseja tämän päivän salonki-indiestä, mutta edes popmusiikin ei pidä olla näin riskitöntä.
DAIMON
Pääkaupunkiseudulla vuonna 2008 perustettu Daimon työstää konstailematonta keskitien pop/rockia. Yhtye soittaa isoilla eleillä ja antaumuksella, ja mielii kaikesta päätellen Sunrise Avenuen tai Poets Of The Fallin haastajaksi. Onnistuakseen tässä Daimon tarvitsisi vähintään pari killeribiisiä sekä paljon onnistunutta rokkiposeerausta. Avausraita World Too Shallow antaa odottaa paljon, mutta sitä seuraavien kappaleiden myötä meno latistuu. Biisit ovat melodisesti kuluneita, eikä sovituspuolella osoiteta suurempaa näkemystä. Ensimmäisellä demolla yhtye on kuitenkin hionut soittonsa ja sointinsa valmiin kuuloiseksi, ja se on hyvä alku.
VIIDAKKORUMPU
www.myspace.com/viidakkorumpuband
Kajaanilaisista nuorukaisista koostuva Viidakkorumpu perustettiin sillä agendalla, että bändillä voisi soitella vaikka puistossa. Akustisen yhtyeen kappaleita voi hyvin kutsua nuotiolauluiksi, sillä niin maanläheisiä ja traditionaalisia ne ovat. Reggaemaisesti keinuva, sympaattinen Luotsi on muiden kappaleiden kanssa eri paria, sillä se on ainoa suomenkielinen laulu. Kolme englanninkielistä laulua ovat yleisilmeeltään konstailemattomia poppiksia, mutta sitä hittiä ei yhtyeen ensidemolla vielä ole. Kovin omalaatuista vaikutelmaa ne eivät myöskään yhtyeestä anna, pikemminkin harmittoman ja kohteliaan. Kielivalinta kannattaa ratkaista joko suuntaan tai toiseen, itse ehdotan suomen kieltä.
KAUNIS OLENTO
Panu Lyytikäisen johtama Kaunis Olento on ehtaa hippimusaa Pekka Strengin ja Kuusumun Profeetan hengessä. Orkesteri on hyvin nuori, perustettu keväällä 2010, ja sen kieltämättä kuulee. Yhteissoitto on vielä haparoivaa, eikä varsinaisista sovituksista voi jokaisen kappaleen tapauksessa edes puhua. Lyytikäinen on teknisesti vaatimaton vokalisti, mutta onneksi hänellä on keskivertoa kiinnostavampaa sanottavaa. Akustiset, väliin flamencomaiset kappaleet eivät aukea hetkessä, jos myöhemminkään, eikä niistä hiteiksi ole. Kaunis Olento -yhtyeen ensiäänite on soundeja myöten melko alkeellinen hahmotelma siitä, mitä tekijäin arvoituksellisissa mielissä liikkuu. Jokin tässä silti viehättää. Luontevuus, rentous ja asenne.
DAMP COOKIE
Jos demon ensimmäinen kappale alkaa ja loppuu ampuma-aseisiin tai moottoriajoneuvoihin viittaavalla ääniefektillä, ei se lupaa yleensä paljon. Pääkaupunkiseudulta tuleva Damp Cookie edustaa juurevaa trubaduuriperinnettä ja luottaa konstailemattomaan ja pienimuotoiseen ilmaisuun. Yhtyeen irlantilaisella solistilla Martin Sheridanilla on uskottava raspisoundi ja hän käsittelee melodioitaan luontevasti ja taitavasti. Trion sovitukset on laadittu bändimuotoisiksi ja tästä syystä kappaleet kaipaisivat lisää lihaa luiden ympärille, nyt ne kuulostavat ponnettomilta. Folk-yhtyeillä on monesti turhan dogmaattinen asenne musiikkiin, ja Damp Cookiekin voisi sävyttää kappaleita hieman laajemmalla soundispektrillä. Demon biisit ovat klassisessa puritaanisuudessaan melko mitäänsanomattomia, ne eivät ärsytä mutta eivät myöskään puhuttele.
SEADS
Vuonna 2005 Oulussa perustetun Seadsin tyyli harottaa tätä nykyä jossain southern-rockin, stonerin ja grungen välimaastossa. Yhtyeen ote aiheeseen on jäyhä ja jähmeä: temmot ovat enimmäkseen verkkaisia ja riffit runtataan peräjälkeen sen kummempia kaunistelematta. Soitto on perushyvää eikä kikkailuun ole kenelläkään jäsenellä tarvetta. Laulaja Tero Mäkelän tontti on varmimmin hallussa Danzig -tyylisissä rekistereissä. Silti Seads ei puhuttele. Demon kappaleissa ei tunnu melodisesti olevan merkittävää johtoajatusta. Bluespohjaiset riffit putoilevat rouheina ja kitarasoolot ilmaantuvat paikallaan, mutta kahden kitaran tuomia sovitus- ja soundimahdollisuuksia sekä rytmin vaihteluita voisi hyödyntää huomattavasti kekseliäämmin. Nyt Seads kuulostaa tunkkaiselta demobändiltä, ja sitä tuskin on tavoiteltu.
N.O.M.
Kotiteollisuus on viime vuosien vaikutusvaltaisin suomalainen yhtye – ainakin demoefektiin tulleiden demojen perusteella – jos mittarina pidetään jäljittelijöiden määrää. N.O.M. on kiusallisuuteen asti opetellut Kotiteollisuuden maneerit. Junttariffeillä käynnistyvät kappaleet etenevät jähmeästi kohti melodisia kertosäkeitä. Sanoitukset vilisevät sellaisia kielikuvia kuin tuonela, sauna, lumihanki ja niin edelleen. Solisti yrittää myös kuulostaa niin paljon Jouni Hynyseltä kuin suinkin. Kovin mielikuvituksetonta ja riskitöntä musiikkia siis. Demon eduksi on luettava yhtyeen soitanta, joka on varsin tiukkaa, mikäli groove unohdetaan laskuista. Etenkin kitarat soivat tukevasti ja toisiaan melodisesti täydentäen.
NORSUPOOLO
Funk on vaarallinen laji, jos soitto on vielä opetteluvaiheessa. On helppo kuvitella, että Norsupoolon innoittajana on toiminut Red Hot Chili Peppers. Kaisa Karhun sensuellit vokaalit tosin muuttavat tunnelman herkäksi ja salaperäiseksi. Mielenkiintoinen yhdistelmä. Ensidemon kolmesta kappaleesta kaksi ensimmäistä nojaavat sointupohjaiseen vatkaukseen, mutta eivät vakuuta oikein miltään osin. Kiekon päättävä Jos nimellä esittelee yhtyeen herkemmän puolen, ja se tuntuu ainakin tässä vaiheessa luontevammalta. Yhtye tuntee funkin niksit, mutta groove ei taitu vielä toivotun letkeästi, välillä tempo heittelehtii liiaksi. Trio-muotoisen yhtyeen sointi on minimalistinen ja kuiva, ja sovituksissa riittää työsarkaa, jotta bändi saadaan kuulostamaan täyteläiseltä.
DIESEL ELECTRIC HUNTER
www.myspace.com/dieleselectrichunter
Tamperelaisella yhtyeellä on jonkinlainen militarismi -viehtymä, mutta se ei kuulu sen musiikista. Varsin löysin rantein soittava yhtye mainitsee vaikutteikseen garagen, progen ja 70-luvun. Näistä voi allekirjoittaa vain ensimmäisen. Kvartetti soittaa autotallisoundeilla melko hidastempoista ja jumittavaa riffirockia. Riffit ovat bluespohjaista ja mukana on annos psykedeliaa, mutta melko raakilemaisiksi aihioiksi useimmat biisit jäävät. Laulajan ulosanti on kömpelöä ja soitto kaipaa rutkasti lisää draivia. Sovitusosastolla yhtyeellä riittää vielä paljon tekemistä, ennen kuin homma potkii. Puutteistaan huolimatta Diesel Electric Hunterin maanisesta jurnutuksesta välittyy visio jostakin aidosta ja omanlaisesta. Siksi tätä kannattaa työstää.
ARPIA
Avauskappaleen kertosäkeessä lauletaan: ”ei se ollutkaan niin, ei se mennytkään näin, kun kaikki menee taas ihan väärinpäin”. Voisiko tyhjänpäiväisempää ja kliseisempää riviä olla olemassa? Keravalla 2010 perustetun Arpian soitossa kuuluu vuosien mukana tuoma kokemus ja taito, mutta omaa sanottavaa janttereille ei ole ajan mittaan silti kertynyt. Yhtye kutsuu musiikkiaan suomenkieliseksi rakkausrockiksi, mutta vanhakantainen – esimerkiksi Kolmas Nainen, Suurlähettiläät ja Yö – suomirock ja iskelmä tässä paiskaavat taas kertaalleen kättä. Demon kappaleet ovat miellyttämis- ja hittihakuisia pastisseja, mutta viimeistään sanoitusten kuluneet ja väkinäiset riimittelyt tekevät niistä kaikkea muuta kuin harmittomia. Musiikki on makuasia, mutta kaiken objektiivisuuden nimissäkin Arpialle on vaikea ennustaa suurta menestystä.