Juuri ilmestynyt Sami Yaffan elämäkerta Tie taipuu tulee oivalliseen aikaan, sillä Sound Tracker -sarjan myötä Yaffa on enemmän esillä kuin vuosikausiin. Pesti Michael Monroen bändissä basistina, biisinkirjoittajana ja oikeana kätenä on jatkunut kuusi vuotta. Hommia helpottaa sekin, että aina Hanoi Rocks -basistina muistettava Yaffa on muuttanut vuosikymmenten tauon jälkeen Suomeen.
Teksti: Antti Luukkanen
Julkaistu alun perin Soundissa 8/2016
Elämäkerta on sikälikin tärkeä julkaisu, että Sami Yaffan (Sami Takamäki, 53) tarina on kertomisen arvoinen. Jäsenyys kansainvälisesti tärkeimmän suomalaisbändin riveissä ja siitä seurannut muusikon kiertolaiselämä pääasiassa Yhdysvalloissa sisältää sellaisen määrän käänteitä ja tarinoita, ettei niitä pienempään tilaan voisi kerätäkään. Ja tarinankertoja Yaffa nimenomaan on. Kertomuksia kanssamuusikoista ja keikkatilanteista riittää. Paikoin absurdeihin sfääreihin yltävät sattumukset kerrotaan monesti lujaa raikuvan naurun säestyksellä ja kavereiden puhetapoja imitoiden.
Tulee selväksi, että Yaffalla on hyvät välit satoihin hänen kanssaan soittaneisiin musikantteihin. Tämä siitäkin huolimatta, että kaikenlaisia vastoinkäymisiäkin on kohtalo heittänyt matkan varrelle. Kertomukset epäpätevien tuottajien metodeista, MTV:n vj-hahmon musiikkiuran avustamisesta (”PA:ssa oli pitch shifter, mutta monitoreihin sitä ei saanut. Kuulin pelkkää älämölöä. Toistin itselleni vaan ten grand, ten grand.”) ja ’N Syncin lämppäämisestä (”Matalin hetki mun karriäärillä.”) Yaffa kertoo värikkäästi, mutta Hanoi Rocks -rumpali Razzlen kuolema vakavoittaa hänet vieläkin.
Yaffa on muusikkona soittanut niin parrasvaloissa kuin rivimiehenä tyyliin katsomatta. Sound Trackerin peräänkuuluttama avomielisyys maailmaa ja musiikkia kohtaan on näkynyt miehen uralla konkreettisesti. Vaikka pestejä on New York Dollsista lähtien, Yaffa muistaa myös pikkubändit urallaan ja pitää niitä vähintään yhtä tärkeinä.
Kasvoit lapsuudessasi taiteellisessa ilmapiirissä, kun isäsi Lasse työskenteli muun muassa graafikkona ja isoveljesi Jouni oli myös rockpiireissä aktiivinen saksofonisti. Se varmaan vaikutti sinunkin suuntautumiseen alalle?
– Oli se varmaan isoin vaikuttaja, koska himan meininki oli niin avoin taiteen ja musiikin puolesta. Kotona pyörivät levyt laidasta laitaan Zappasta Janis Jopliniin. Musa oli päällä koko ajan. Joskus pisti vähän ihmetyttämään, kun broidi kuunteli jotain John Cagea. Kyllä se loi erilaisen maailman. Mutsi ja faija raahasi mua gallerioihin ja näyttelyihin melkein joka viikonloppu. Joka lauantai piti lähteä Ateneumiin, vaikka itse olisin mieluummin mennyt pelaamaan fudista tai lätkää. Nyt olen siitä helvetin kiitollinen.
– Veli oli isoin vaikuttaja. Se alkoi soittaa, kun mä olin 8, se oli 16. Varsinkin se vaikutti, kuinka kybällä se lähti siihen messiin. Se ei ollut pelkkä harrastus, vaan täysivaltainen sukeltaminen instrumenttiin.
– Kun olin 11, mulla oli Lauttasaaren yhteiskoulun kavereiden kanssa jotain pikkubändejä. Silloin suosittuja olivat Hurriganes, Slade, Status Quo, Alice Cooper, David Bowie ja T. Rex. Se oli rockin kultaista aikaa. Hyppäsin siihen täysillä messiin. Oli hieno fiilis tehdä kimpassa musaa kavereiden kanssa. Se oli tärkeämpää silloin ihan pienenä. Se oli tavallaan vaan leikkiä. Se tuli todeksi siinä vaiheessa, kun ostin sen ekan beisin, kun olin 14. Sitten en voinut ollakaan laiskempi kuin veli.
Hommat etenivät melkoisella vauhdilla, sillä siitä kaksi vuotta myöhemmin olit jo Pelle Miljoona Oy:ssä.
– Se oli ihan kummaa. Olin vetänyt juniorina jotain lähiökeikkoja, myöhemmin Vanhalla ja Koitossa. Sitten sain yhtäkkiä puhelun Tumpilta. Jengi ei nykyään edes tiedä, kuinka iso juttu se Viimeinen syksy oli silloin, kun se tuli ulos 1979. Se oli ihan mieletön levy. Se bändi soittaa mulle! Kun tulee tollaisia juttuja eteen, niin kai ne pitää ottaa.
Koitko olleesi silloin punkkari?
– En. Liikuin punkkikuvioissa ja kuuntelin punkia, mutta en ollut mikään muotipunk, että piti olla kaikki niitit nahkarotsissa ja skottiruudullinen assflag. En mä sitä ikinä ostanut. Mulle punk on aina merkinnyt sitä, että sä olet individuaali, voit olla mitä sua huvittaa.
Pellen bändissä kului vain kahdeksan kuukautta ennen kuin muutit Tukholmaan niin ikään Pellen kanssa soittaneen Andy McCoyn ja muun Hanoi Rocksin kanssa. Tätä vaihetta on toisteltu ahkerasti suomalaista rockhistoriaa auki keriessä. Mutta taisi se ollakin kulminaatiopiste, joka muutti loppuelämäsi kulun?
– Se oli ihan täysin näin. Ihan samalla tavalla kuin se, että mä sanoin joo Pellelle. Mulla on ollut sellaisia hetkiä elämässä aika monta. Kuuntelet itseäsi ja sitä ekaa reaktiota itsessäsi etkä jää kelaamaan liikaa. Kiitän luojaani siitä, että pystyn heti kelaamaan, mitä pitää tehdä eikä jäädä miettimään liikaa seuraako siitä hyvää vai ei.
Olosuhteet Tukholmassa eivät olleet häävit. Miten se kaduilla eläminen kodittomana ja nälkäisenä kaikkine pikkurikoksineen muutti sinua ihmisenä, moraaliasi ja ajatteluasi?
– Se muodosti ymmärtämystä ihan helvetisti muuta jengiä kohtaan. Ei voi oikein dumata ketään. Ja meillä oli sentään eri juttu, kun me oltiin valittu se elämäntapa itse. Se on eri asia, kun jengillä ei ole mitään vaihtoehtoa kuin elää kadulla. Se antoi mulle ymmärtämystä ihmisyyttä kohtaan. Se avasi silmät ihan kybällä. Oltiin hyvinvointiyhteiskunnassa, mutta vierestä näki jotain ihan muuta.
Hanoi Rocksin esikoisalbumi Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocksin julkaisusta tuli kuluneeksi tänä vuonna 35 vuotta. Millaisia muistoja sen teosta on jäänyt?
– Kun kuuntelen sitä nyt, niin se on edelleen hyvä levy. Vaikka siinä on tempot päin helvettiä ja soitto vähän sitä sun tätä, niin siinä on se nuoruuden into ja energia. Enkä mä ymmärrä miten 17-18-vuotiaan Andyn kynästä on voinut tulla tollasta matskua. Ja vielä kolme levyä putkeen sen jälkeen.
– Muistan sen levyn teosta parhaiten sen, että meillä oli vihdoinkin oma kämppä ja studiolle piti ottaa kaksi, kolme bussia ja tunnelbana. Meno sinne kesti kaksi tuntia ja koko ajan oli ihan vitun kylmä. Tehtiin se joskus tammikuussa. Ja koko ajan oli joko väsynyt tai kamassa.
”Ethän sä voi selittää noita juttuja kenellekään. 80-luvun alku Suomessa oli aika rujoa.”
Oliko bändien välissä minkäänlaista kynnystä, kun punk vaihtuikin hard rockin ja glamin suuntaan, vaikka punk sielläkin taustalla vaikutti?
– Sitä rupesi kelaamaan bassolinjoja ihan eri tavalla jo siinä Pellen jutussa. Siinäkään ei enää pelkät root notet kelvannut. Piti rakentaa muutakin kuin D:tä ja E:tä ympärille. Piti olla harmonista soittoa yhdessä laulumelodian kanssa. Ja Andy näytti mulle ihan vitusti. Mä imin vaan sisään mitä mun ympärillä oli ja miten jengi soitti.
– Oltiin Hanoi Rocksin alussa treenattu ihan perkeleesti. Ennen ekaa levyä se koko levy oli jo Andyn päässä. Se tiesi kaikki rumpubiitit, mitä molemmat skitat tekee, tiesi mitä melodioita tulee, kaikki bassolinjat… Se oli aika mieletön duuni. Se avasi paljon mun nuppia, mikä on mun approach musiikkia kohtaan. Ja Andy oli avomielinen. Sen takia mä tykkäsin siitä. Voi heittää ihan mitä huvittaa, jazzahtavia juttuja tai jotain ihan ufoa arabimeininkiä. Sen takia se toimi niin hyvin.
Kun ei ole nähnyt Hanoi Rocksia soittamassa alkuperäisessä muodossaan, on vähintäänkin herkullinen mielikuva miettiä bändiä kiertämässä riikinkukkoina maakunnan tanssilavoja 80-luvun alussa ennen kuin estradit alkoivat sijaita ulkomailla.
– Kun aloin tekemään tota kirjaa, niin rupesin etsimään kuvia, koska en säästä mitään mun menneisyyden juttuja. Soittelin kavereille ja perheelle. Sitten jengi rupesi lähettämään kuvia jostain ladoista vuodelta 1981, kun me soitetaan kortsumainosten edessä. Kauhea glamour päällä jossain puuvajassa! Ja me koluttiin ne kaikki läpi. Jotain 50 keikkaa 48 päivässä. Ne keikkadösät ja millaisissa mestoissa me oltiin yötä… Aivan ufoa. Se ei ollut yhtään sellaista mitä jengi varmaan ulkomailla kelasi. Kunpa vaan tietäisitte mistä me oikeasti tultiin.
Se varmaan opetti miten voitetaan vaikea yleisö puolelleen?
– Joo, tappelemalla (naurua)! Sillähän niitä voitetaan. En ikinä unohda sitä, kun Razzle soitti ekan keikan Suomessa Saarijärvellä. Ensin hiekkamontun ohi ja sen jälkeen 20 minuuttia syvemmälle skutsiin. Se katseli ihmeissään, että kuka vittu tänne tulee? Ja mistä? Yhtäkään asutusta ei ollut näkynyt yli tuntiin. Sitten kun ollaan paikan päällä ja vedetään bisseä, niin jengiä alkaa tulemaan paikalle änkyräkännissä kuin zombiet. Siinä oli Coventryn kundille vittu purtavaa. Se ei haldannut sitä ollenkaan, vaan meni takaisin bussiin (naurua). Ethän sä voi selittää noita juttuja kenellekään. 80-luvun alku Suomessa oli aika rujoa.
”Ennen ekaa levyä se koko levy oli jo Andyn päässä.”
Tuon jälkeen tapahtui paljon, joka on hyvin dokumentoitu aikojen saatossa. Mutta miltä tuntui, kun Hanoi Rocks kohdaltasi loppui vuonna 1985?
– Olin tosi väsynyt. Ne olivat kuitenkin todella intensiiviset neljä vuotta. Kun on nuori, niin aika kuluu paljon, paljon hitaammin. Jokainen vuosi tuntui viideltä vuodelta. Kun se loppui, niin oltiin kaikki aika skutsissa ja väsyneitä. Se alku oli tosi kaunista, mutta se muuttui pikkuhiljaa jengin egojen ja kamanvedon takia. Razzlen kuolema oli se lopullinen piste.
– Sain samassa puhelussa tietää Razzlen kuolemasta ja siitä, että mulle tulee lapsi. Panihan se 21-vuotiaan nupin vähän pyörälle. Elämä on kummallista, ei siitä pääse mihinkään. Sitä vaan diilaa, mitä elämä heittää eteen. Voit tehdä plänejä niin kauan kunnes olet sininen lärvistä, mutta kuka tietää tuleeko se tapahtumaan. Se on tämä päivä millä mennään. Eikä saa katsoa liikaa taaksepäin. Sellainen voi painaa sut alas.
– Olihan toi Razzlen kuolema tosi kova pala purtavaksi sen ikäiselle. Ei ollut mitään puolustusmekanismeja eikä ollut täysin kehittynyt vielä ihmisenä. Ja kaikki tapahtui niin yllättäen. Mun piti olla siinä samassa autossa. Se oli oikeasti mun paras kaveri. Seuraavat viisi vuotta oli hankalia.
Osaatko sanoa, missä vaiheessa olit meritoitunut muiden tekemisiesi ansiosta jo niin paljon, että aloit olla muutakin kuin Hanoi Rocksin exbasisti?
– Ei se ole ikinä mennyt pois. Se on brand. Olen kuin vasikka, jolle laitettiin hevosenkenkä perseeseen. Mulle pantiin Hanoi Rocks otsaan. Mutta mä kannan sitä ylpeänä. Me avattiin ovia suomalaisille bändeille sillä uskaltamisella. Ja nyt hyväksytään, että ollaan erilaisia. Me tehtiin sen eteen enemmän kuin punk Suomessa. Ja se miten me vaikutettiin 80-luvun sceneen Los Angelesissa. Sieltä lähti maailman isoimpia bändejä sen takia, kun me oltiin oltu olemassa. Olihan se aika kummallinen juttu ajatella. Mutta ei niitä kyllä jaksa ajatella (naurua).
Mitä ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä on vaadittu maailmalla pärjäämiseen?
– Pitää olla jalat maan päällä eikä ala kelaamaan itseään myyttinä. Se on se number one. On raskasta olla legenda. Etenkin jos on legenda omassa päässä. Pitää ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä, jotka pitää sun jalat maassa. Sellaiset toisten pönkittäjät on rasittavia ihmisiä.
Millaisia rooleja sinulla muusikkona bändeissäsi on yleensä siunaantunut?
– Joan Jettin bändissä mä opin laulamaan. Siihen asti oltiin vaan mylvitty gang vocalsina, nyt pitikin vetää hiuksentarkasti neliosaisia harmonioita, mikä oli iso koulu. Koko sen kaksi vuotta minkä mä olin messissä oli sama settilista. Se piti vaan vetää joka ilta ihan vitun hyvin.
– Mä tuon määrätynlaisen energian, mielipiteeni asioista, joissain bändeissä biisinkirjoitusta mukaan, paljon sovitusta ja tavallaan sitä avoimmuutta. Joan Jettin tapauksessa se oli ihan täyttä duunia. Lähdetään keikalle, soitetaan noi biisit niin hyvin kuin voi ja siitä tulee liksa. Sekin oli helvetin hyvä kokemus. Oli kunnia tehdä se sellaisen tyypin kanssa, joka on myynyt 40 miljoonaa levyä.
”Kiitän luojaani siitä, että pystyn heti kelaamaan, mitä pitää tehdä eikä jäädä miettimään liikaa seuraako siitä hyvää vai ei.”
Elämäkertasi ylöskirjannut Tommi Liimatta laski, että kirjasi henkilöhakemistossa on 855 nimeä ja lähes yhtä monen kanssa olet soittanut. Tästä voisi päätellä, että tulet varmaan hyvin toimeen muiden kaltaistesi kanssa?
– Ai niitä on niin monta? Olen tosi harvoin törmännyt mulkkuihin muusikoihin. Kyllähän niitäkin on, sellaisia itseään täynnä olevia persereikiä. Mutta jotenkin kaikilla on sama tsemppi. Jos haluat olla muusikko, niin sun pitää treenata, panna sinne hikeä, verta ja dedication. Pitää olla uhkarohkea, tämä on arvaamattomin ammatti mitä elämässä on. Pitää valmistautua siihen, että voidaan mennä vitun alas tai tosi ylös.
8. elokuuta 2016
Ravintola Corona, Helsinki
Haastattelun täyspitkä versio löytyy Soundista 8/2016