Maailman ensimmäisestä death metal -levytyksestä voi taittaa peistä hamaan aamunkoittoon. Esimerkiksi Slayerin klassisella Hell Awaits -albumilla laulettiin kuolemasta(kin) ja tuolloin, 1980-luvun puolivälissä, Tom Arayan laulusoundikin oli erittäin rankka – ainakin suhteessa aikalaisiin. Niin, muistettakoon, että John Tardyn ja muiden multakurkkujen kulta-ajat siinsivät vielä vuosien päässä.
Venomin varhaisia levytyksiä ei tietenkään voi unohtaa death metalin historiaan pureuduttaessa, vaikka periaatteessa tämä newcastlelaistrio olikin ”vain” rankempi painos Motörheadista.
Sanfranciscolainen Possessed taas oli asian ytimessä jo vuonna syksyllä 1985, kun yhtye julkaisi (taas vaihteeksi) klassisen Seven Churches -debyyttinsä. Ja katsohan vain: albumin viimeisen kappaleen nimi on Death Metal – ja sitä ihteäänhän se biisi on. Ehkäpä Seven Churches on silti kokonaisena teoksena hieman liikaa kallellaan thrashiin, jotta sitä voisi pitää sataprosenttisena death metal -albumina.
Jos todetaankin, että ensimmäinen puhdasverinen kuolometallilevytys on Deathin debyytti Scream Bloody Gore, tuskin ollaan täysin hakoteillä. Albumi ilmestyi 25. toukokuuta 1987, joten sen julkaisusta tulee kuluneeksi tasan kolmekymmentä vuotta.
Laulajakitaristi Chuck Schuldiner, joka valitettavasti menehtyi joulukuussa 2001 vain 34-vuotiaana, soittaa Scream Bloody Gorella kaiken muun paitsi rummut. Niiden äärellä onkin sitten toinen legenda eli Chris Reifert, jonka omat ansiot Autopsyn parissa ovat täysin kiistattomat.
Scream Bloody Gore on kokonaisuutenakin klassikko, mutta kyllähän avauskaksikko Infernal Death / Zombie Ritual on sen tason rytyytystä, että moiseen kovuuteen ei ole juuri kukaan muu pystynyt alkukantaisen ja brutaalin death metalin parissa.
Katsotaanpa sitten, mitä muutamat suomalaisartistit ajattelevat tästä 30-vuotiaasta nuorukaisesta.
Kaarle Viikate / Viikate:
– Pitkällä kaavalla homma meni näin: näin klassisen Death-logon Metal Hammer -lehdessä, sillä se koristi Sodom-kitaristi Frank Blackfiren paitaa. Myöhemmin bongasin Kouvolan Musiikki-Fazerilla pinkkikantisen levyn, jossa oli sama logo. Taskun pohjalla oli 64 markkaa eli yhden levyn hinnan verran. Kilpaileva ehdokas, M.O.D.:n Gross Misconduct, kuulosti melko väljähtyneeltä eli liian speedmetaliselta, joten ostin Deathin kakkoslevyn Leprosyn. Se sitten poksautti pään.
– Hankin sitten myös Scream Bloody Goren, joka yllätyksekseni kuulosti vieläkin ruosteisemmalla talikolla raavitulta. Siinä missä Leprosy oli jopa suht’ sivistynyttä brutal death metalia, oli Scream Bloody Gore jotain muuta. Sitä kuunnellaan ompelupiirissä, jossa ei ajella säärikarvoja. Levy onkin eittämättä yksi oleellisimpia ja suonikkaimpia paaluja tyylisuuntauksen alkurytinöistä.
– Death metalin kannalta hyvin mielenkiintoista on albumin kokoonpano. Chris lähti brutaalille patologisen kompostin pöyhintälinjalle, kun taas Chuck siirtyi jatkossa kohti teknisen death metalin kovinta ydintä. Sehän oli yleinen suuntaus, sillä koko Floridahan lipesi Deathin, Morbid Angelin, Deiciden ja Atheistin johdolla teknisyyden rämesuohon 90-luvulla. Valitettavasti siinä perunalaarien triggaamisen äärellä multainen ja mukaansatempaava groove tahtoi paikoin unohtua. Onneksi Tukholmassa oltiin hereillä…
Olli-Pekka Laine / Amorphis:
– Ensikosketukseni Deathiin tapahtui Leprosy-kakkosalbumin ilmestymisen aikoihin vuonna 1988, mutta eipä aikaakaan kun hyllyyn piti saada myös Scream Bloody Gore. Leprosyä pidettiin siihen aikaan perin teknisenä levynä, joten debyytti kuulosti sen jälkeen huomattavasti rujommalta ja alkukantaisemmalta.
– Pelkistetymmän tuotannon ja biisimateriaalin lisäksi Chris Reifertin vaikutusta ei voi olla huomaamatta. Itse löydänkin Scream Bloody Goresta enemmän yhtymäkohtia Reifertin luotsaaman Autopsyn Severed Survival -albumiin (1989) kuin Deathin myöhempään tuotantoon.
– Yhtä kaikki, Scream Bloody Gore on hyvin olennainen virstanpylväs death metalin saralla ja sen kaikuja voi kuulla ko. genren levyillä tänä päivänäkin.
Vesa Säkkinen / A.R.G.:
– Lukioikäisenä koltiaisena otettiin kaverini Aku Raaskan (N.N.S.) kanssa siivut Scream Bloody Goresta pian sen ilmestymisen jälkeen. Muistelisin, että ensiksi ihmeteltiin lähes sarjakuvamaista kantta.
– Aluksi levy tuntui jotenkin ”köppäiseltä”, vaikka Chuckin tulkinta vakuuttikin heti kättelyssä. Pian muutama biisi alkoi erottua edukseen ja esimerkiksi Zombie Ritual on kestänyt ajan hammasta hyvin – ja kestää edelleen. Toki Evil Dead -biisillä on hyvinkin oma paikkansa minunkin mustassa sielussani, sillä A.R.G. on tehnyt biisistä version.
– Deathin yleinen vaikutus death metaliin on mittaamaton. Soittotekniikka, sovitukset, tarinat ja järkkymätön usko oman tekemiseen – siinäpä noin alkuun. Joku Deathin levy eksyy tuon tuostakin omaan soittimeen edelleen – tänään se olkoon Scream Bloody Gore.
Aadolf Virtanen / Diablo:
– Ei kahta sanaa: Scream Bloody Gore on ehdoton kulmakivi koko death metal -tyylisuunnan synnyssä. Se sisältää kymmenen biisiä iätöntä musiikillista tykitystä.
– Vaikka levy on suoraviivaisin ja simppelein Death-kiekko, löytyy siltä jo bändin uralla myöhemmin tunnetuksi tulleita elementtejä: tunnistettavia kitaramelodioita, erilaisia koukkuja ja tietenkin brutaalia vokaalityöskentelyä. Myös Deathin sielun, Chuck Schuldinerin tapa käyttää jotain tiettyä mieleenpainuvaa kikkaa toisinaan vain kerran per biisi, on läsnä jo debyytillä.
Tuomo Saikkonen / Mokoma:
– Pistin 13-vuotiaana isoveljeni Scream Bloody Gore -vinyylin soimaan ja opin, mitä käsite death metal tarkoittaa: nuotitonta örinälaulua kuolemasta, yhden kielen sahausriffejä mustalaismolliasteikolla ja yltiöbrutaalia sointia. Zombie Ritualin upea intro kuitenkin viestitti, että vahvat sävellykset ovat tämänkin tyylin ytimessä. Rakastuin touhuun välittömästi.
– Kakkoslevy Leprosy on musiikillisesti edeltäjäänsä edistyneempi, mutta Chris Reifertin väkivaltainen rumputyöskentely ja debyytin alkukantainen vaarallisuus olivat itselleni se ylittämätön kokemus.
– Deathin ensimmäiset levyt valoivat mielestäni koko genren kivijalan. Senhän nyt sanoo jo bändin nimikin. Scream Bloody Gore toimi lähtölaukauksena minun ja uskoakseni aika monen muun aikalaisen touhuamisille 90-luvun vaihteen underground death metal -ympyröissä. Örinälaulua opeteltiin, demoja vaihdeltiin ja pienlehteäkin yritettiin toimittaa. Moni meistä puuhaa pitkälti samojen askareiden parissa vielä tänäkin päivänä…