Agalloch | 7.4.2012 Helsinki, Korjaamo

12.4.2012 09:38

Pääsiäisiloittelujen väliin jääneenä hyisenä lauantai-iltana tunnelma oli odottava. 1995 Portlandissa perustettu Agalloch oli vihdoin viimein tulossa Suomeen ensimmäistä kertaa. Esiintymispaikaksi oli valikoitunut Kulttuuritehdas Korjaamo, jonne myös minä suorittaisin ensivisiittini.

Pääsiäisiloittelujen väliin jääneenä hyisenä lauantai-iltana tunnelma oli odottava. 1995 Portlandissa perustettu Agalloch oli vihdoin viimein tulossa Suomeen ensimmäistä kertaa. Esiintymispaikaksi oli valikoitunut Kulttuuritehdas Korjaamo, jonne myös minä suorittaisin ensivisiittini. Piti ihan netistä tarkistaa missä kyseinen instituutio sijaitsee. Pari iltapäiväkaljaa kantakuppilassa ja menoksi, kolmosen ratikalla.

Kulttisuosio on merkillinen asia. Olen monesti työpaikoillani Tavastian naapurissa ja Nosturilla röökitaukoa viettäessäni ihmetellyt, miten ihmeessä bändit joista en ole koskaan kuullut edes nimeä vetävät väkeä jonoksi asti. Viimeksi asialla oli joku englantilainen yhtye, taisi alkaa E:llä. Minkäköhänlaista musiikkia se edes soitti? Toisaalta, kun ilmiön kääntää päälaelleen, on todennäköistä että kyseisen bändin kohdeyleisö on aivan yhtä tietoinen jostain hiton Agallochista. Silti sekin meni ja myi Korjaamon heittämällä loppuun.

Oli tietysti osittain Agallochin ansiota, mutta Korjaamo osoittautui nopeasti varsin tunnelmalliseksi keikkapaikaksi. Itse sali oli rajattu verholla, jota reunusti muutama museoratikka – erikoista, eikä sittenkään niin erikoista rekvisiittaa Agallochin keikalle. Bändin soittaessa ei juuri muuta kuullut, eivätkä kuulleet baarimikotkaan. Yritin tilata vissyä, sain kaljan.

Äänenvoimakkuuden tasosta huolimatta soundeissa ei kuitenkaan ollut mitään valittamista, päinvastoin. Kaikesta sai selvää, ja Agallochille tunnusomaiset efektoidut lead-kitarat tulivat juuri sopivan pistävästi esiin. Soitto haparoi toki aika ajoin, mutta eihän Agalloch kellontarkasti suorittaessaan olisi enää Agalloch. Biisejä tuli laidasta laitaan, Pale Folklorelta Marrow Of The Spiritille, ja aikamoisella mitalla. Monenkirjava yleisö vaikutti näkemäänsä ja kuulemaansa silminnähden tyytyväiseltä, eikä ketään keikan kesto varmasti ainakaan haitannut.

Erityismaininta täytyy antaa valosuunnittelulle, joka osui tällä keikalla niin nappiin kuin mahdollista. Staattisesti esiintynyt bändi näkyi koko ajan lähinnä siluettina, ja hillitysti käytetyt värit vuoroin kätkivät ja vuoroin paljastivat Agallochin tyylikkään taustakankaan.

Poistuin keikalta epäuskoinen hymy kasvoillani. Nyt se oli nähty, kenties viimeinen bändi maailmassa jonka halusin mutta en ollut vielä nähnyt. Ja oli juuri sellainen kuin levylläkin, käsinkosketeltavan maaginen.


Teksti: Ville Sorvali

Lisää luettavaa