Festivaaliraportti: Räjähtäviä keikkoja ja pyroja – Tammerfest sanoin ja kuvin

Tammerfest, Tampere, 20.–22.7.2017
25.7.2017 11:47

Teksti ja kuvat: Vesa Siltanen

Yleisöennätyksiä on tänä kesänä rikottu festivaaleilla siellä sun täällä eikä Tammerfest ollut poikkeus. Pääareenana vuodesta 2012 lähtien toiminut Ratinanniemen festivaalipuisto myi loppuun torstaina sekä lauantaina ja keräsi viikon aikana yhteen 29 000 juhlijaa. Ja kaikki tämä lauantaina soolona esiintynyttä The Verve -nokkamies Richard Ashcroftia lukuunottamatta täysin kotimaisin artistein.

Tammerfestin tarjonta oli tänäkin vuonna laadukasta kautta linjan. Ratinaan koottiin yhteen kevyemmän ja popimman musiikin nousevia kykyjä sekä suomi-/manserockin kokeneita konkareita. Pakkahuoneella/Klubilla tarjottiin puolestaan rokimman musiikin ystäville herkkuja jos jonkinmoista kevyemmästä mies ja kitara -trubaduurimeiningistä aina speed/thrash metaliin saakka.

Näiden kahden tapahtumapaikan välillä sukkuloi myös meikäläinen, vaikkakin Pakkahuoneen tarjontaan vahvasti painottuen. Tammerfest-rupeamani alkoi torstaina Pakkahuoneelta ja sinne se myös lauantai-iltana päättyi. Siinä välissä ehti nähdä paljon eikä yksikään näkemistäni esiintyjistä tuottanut pettymystä. Erityisesti Pakkahuoneen/Klubin ohjelmisto oli erittäin hyvin rakennettu ja jaoteltu päiväkohtaisesti tyylillisiin raameihinsa osuvasti, josta täytyy nostaa erikseen hattua.

Torstai: Kohtuukäyttökantria ja hittikimaraa

Kevye(hkö)n laskun festivaalitunnelmaan tarjosi yksin kitaroineen esiintynyt Jukka Nousiainen Klubin puolella. Jopa illan ensimmäinen esiintyjä oli saanut ihailtavan paljon porukkaa liikkeelle, mistä iso peukku. ”Kohtuukäyttökantria” esittänyt Nousiainen oli hieman kuin moderni (ja parempi) versio Kari Peitsamosta. Nousiaisen settiin kuuluikin oman tuotannon lisäksi lainakappaleita juurikin Peitsamolta kuin myös esimerkiksi Eppu Normaalilta.

”Olisin mieluummin kuullut Martikaista vaikka ihan soolona.”

Pakkahuoneen ison lavan korkkasi puolestaan Jarkko Martikainen ja Luotetut miehet. Yhtyeensä soittaa hyvin eikä siinä varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta silti olisin mieluummin kuullut Martikaista vaikka ihan soolona, jolloin kappaleisiin tulee enemmän sävyjä. Kahden YUP-lainan aikana puolestaan sitä huomasi puolestaan vain ikävöivänsä sitä aitoa YUP:tä. Nyt kokonaisuus oli hieman kädenlämpöinen. Homma olisi ehkä toiminut paremmin Klubin intiimimmällä lavalla.

Josta saadaankin oiva aasinsilta illan seuraavaan aktiin eli Salaliittoon, joka ottikin Klubin hienosti haltuunsa. Pinkfloydiaanisesta hämyilystä suoraviivaisempaan ja popeimmillaan jonnekin Egotripin suuntaan polveillut musiikki kietoi pauloihinsa. Lisäksi yhtyeen esiintymisessä on aitoa riemua ja hauskuutta, vaikka koko porukka pukeutuukin mustiin ja itse musiikissa on myös sitä perinteistä melankoliaa mukana. Harvinaista nähdä tällaisen bändin soittajien oikeasti hymyilevän ja nauravan ja vieläpä noin paljon!

CMX on viime vuosina painottanut seteissään harvinaisempaa biisimateriaaliaan, jota pitkän uran tehneellä yhtyeellä on runsaasti. Tänä kesänä bändi on kuitenkin kasannut settinsä täysin päinvastaisesti ja tarjoili Pakkahuoneellakin pelkkiä single- ja radiohittejään Ruosteesta Punaisen komentajan kautta tuoreimman albuminsa Laavaa-kappaleeseen. Vaikka setti olikin koottu tunnetuista ja soitetuimmista kappaleista, tuntui A.W. Yrjänä unohtelevan sanoja harvinaisen paljon, mikä tuntui hieman huvittavalta. Muuten keikka olikin taattua CMX-laatua.

Perjantai: Popedan räjähtävä lähtö ja viikon suurin moshpit

Perjantaina aikataulut antoivat myöten piipahtaa Ratinanniemen festivaalipuistossakin ennen Pakkahuoneelle suuntaamista. Meikäläinen on jotenkin onnistunut tähän saakka kiertämään Vesalan keikat kaukaa, mutta näköjään aivan turhaan. Turhimmat radiorenkutukset kuten Älä droppaa mun tunnelmaa kun olisi jättänyt pois, niin keikkahan olisi ollut todella kova! No, suureen yleisöön tuntuvat nämäkin uppoavan joten mikäpä minä olen sanomaan. Ai niin ja kävipä Juha Torvinenkin vierailemassa lavalla Vesalan aikana, hyvä!

”Ensimmäisen kappaleen aikana yksi pyroliekkikoneista hajosi ja oli jo lähellä polttaa reiän lavaan.”

Vieläkin kovemmin veti kuitenkin Popeda, joka oli todella energinen ja aloitti keikkansa jopa niin räjähtävästi, että heti ensimmäisen kappaleen aikana yksi pyroliekkikoneista hajosi ja oli jo lähellä polttaa reiän lavaan sekä roudarin että meikäläisen hiukset ja kulmakarvat. Huh! Villiintynyt pyro saatiin kuitenkin nopeasti sammutettua eikä välikohtaus latistanut yhtään hyvässä kunnossa olleen Pate Mustajärven ja kumppanien meininkiä.

Klubille päästessäni oli tamperelainen digimetalliyhtye Ember Falls jo täydessä touhussa ja vetänyt tuvan jo lähes täyteen. Bändillä riittää kyllä virtaa lavalla ja taitoakin on hyppysissä, mutta vielä tarvittaisiin parempia ja tarttuvampia biisejä. Ainoa muistikuvia jättänyt veto oli edellisenä iltana kuolleelle Chester Benningtonille kunnianosoituksena soitettu Linkin Parkin In The End. Kaiken lisäksi bassokitara hävisi jonnekin koskettimien ja kone-elementtien alle tyystin. Sääli, sen verran taitavasti sormet otelaudalla vipelsivät että olisi ollut ihan mukava myös kuullakin jotain.

Diablo päätti kesäkeikkailunsa Pakkahuoneelle ja veti tuttuun tapaansa vakuuttavasti. Eipä siitä oikein sen enempää voi sanoa, Diablo on aina Diablo! Klubin puolella Tryer otti lavaa ja yleisöään puolestaan haltuun sellaisella vimmalla että hetken jo pelkäsi, milloin joku soittajista pomppaa rumpuraiserilta niskaan. Kuten Salaliitto edellisenä iltana, myös Tryer oli sijoitettu juuri oikein ahtaaseen ja hikiseen Klubiin.

Hevi-illan paketoi lopuksi Mokoma, joka toimii livenä vuodesta toiseen ja aina vaan. Moshpit pyöri ja laajeni kappale kappaleelta. Tällä kertaa setti oli kasattu hieman normaalista poikkeavalla tavalla ja yleensä keikkojen loppupuolelle sijoitetut biisit kuultiin tällä kertaa jo alkupuoliskolla, mikä oli ihan virkistävää mutta myös osaltaan hämmentävää. Lisäksi muutama keikkavakio loisti poissaolollaan, mutta muuten ei hihasta vedetty jokereita pöytään.

Lauantai: Klubin parhaat soundit ja Niskalaukauksen odotettu paluu

Viimeinen festivaalipäivä vietettiin erittäin lämpimissä ja aurinkoisissa tunnelmissa, vaikkakin pienien sadekuurojen siivittämänä. Mutta Pakkahuoneella ja Klubilla ei paljon säästä tarvinnut piitata. Lämmin päivä tosin näkyi ehkä hieman siinä ettei Klubi ollut Saran esiintyessä aivan niin täynnä kuin aiempina iltoina. Sääli, sillä Sara veti todella tiukan keikan ja saipa vielä paikan äänentoistolaitteista irti viikon parhaimmat soundit.

Lasten Hautausmaa veti myös tuttuun tapaansa vähäeleisen, biisien vetovoimaan ja taitavaan soittoon luottavan keikan. Pakkahuoneen iso lava oli kuitenkin hieman iso ja kolkko yhtyeelle ja se olisi mielestäni istunut paremmin Klubin tunnelmaan Salaliiton tapaan. Soitto kuitenkin kulki ja kuultiinpahan myös uutta materiaalia työn alla olevalta pitkäsoitoltakin.

Lauantain ja ehkäpä koko viikon outolintu, Koljosen Tiekiista esiintyi seuraavana Klubilla. Soittoslotti arvelutti ja hämmästytti etukäteen (miksei juuri ennen Niskalaukausta soittaisi sitten vaikka Viikate, jonka jäseniä Tiekiistassakin soittaa), mutta niin vain esitys kaikessa älyttömyydessään viihdytti suuresti. Ei tätä ehkä levyltä jaksa kuunnella, mutta livenä toimii, vaikka puolet keikasta olikin välispiikkiä ja stand uppia. Tai ehkä juuri siksi se toimikin.

”Tampereen yöhön ei tarvinnut poistua pettyneenä.”

Sitten oli vuoro monien hartaasti odottaman Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen. Pitkä tauko ei näy yhtyeen otteessa ainakaan kangistumisena vaan meno oli tutun jylhää jynkytystä kuin silloin ennen vanhaan. Yleisö nautti ja yhtye kanavoi siltä saamaansa virtaa takaisin tuplaten. Uudet kappaleet upposivat luontevasti vanhan tuotannon sekaan, josta ainoastaan Kylmä tila -albumin kappaleet loistivat poissaolollaan. Kun soitto vaikeni, Tampereen yöhön ei tarvinnut poistua pettyneenä.

Lisää luettavaa