Teksti: Mirko Siikaluoma
Ilosaarirock pysyi minulle pitkään suurena tuntemattomana. Ilosaaren lineup oli aiemmin pitänyt vuodesta toiseen sisällään vähintään yhden suuresti kiinnostavan artistinimen (2016: Frank Carter & The Rattlesnakes, The 1975, 2015: Placebo, 2014: Alice In Chains…), mutta Laulurinne ei ollut vielä yhtenäkään vuonna kutsunut minua lopullisesti luokseen. Tänä kesänä Ilosaaren portit vihdoin avautuivat minulle ja minä tartuin tilaisuuteen avoimin mielin.
Festivaalialueelle saavuttuani hämmennyin hetkellisesti siitä faktasta, että Ilosaari ei oikeasti ole saarella. ”Ilosaaren” alue on kahden ojan, lahdenpoukaman ja raviradan rajaama kaistale maata, jonka keskellä nökötti rinne. Olen tuskin ensimmäinen, joka on hämmentynyt tästä samasta ristiriidasta.
PERJANTAI
Festarit starttasivat hyvissä ajoin viideltä Jenni Vartiaisen ja Mäkin voimin, mutta minun festivaalieni ensimmäinen kohde oli tanskalainen pitkäaikaissuosikkini Mew. Odotin unenomaisen ihanien tanskalaisten keikkaa hieman ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä Mew’n livevideot ovat osoittaneet minulle, että Bjerren ääni ei aina ole parhaimmillaan livetilanteissa. Lähestyin tämän vuoksi Tähtitelttaa pelonsekaisin tuntein.
Onneksi pelkoni oli turha. Jonas Bjerren ääni kantoi korkeuksiin paremmin kuin osasin odottaa ja bändi veti jopa odotuksiani paremmin. Mew ei vaikuttanut ollenkaan väsyneeltä ja rutiineihin jumiutuneelta kehäraakilta. Se luotti klassikkojen voimaan ja keskittyi suosituimpiin levyihinsä soittaen uusimmalta Visuals-albumiltaan vain muutaman helmen. Tähtiteltta syttyi liekkeihin todella viimeistään kun Bjerre tarttui kitaraan Am I Wry?:n myötä ja vanhan fanin toiveet täyttyivät.
Olenko syntynyt kymmenen vuotta liian myöhään nauttiakseni tästä täysin rinnoin.
Mew’n vanhoja tuttuja biisejä vilisseen setin jälkeen suuntasin Metelli-teltalle [sic] tarkastamaan Millencolinin tunnelmia. On vaikea sanoa, mikä bändin sinänsä hyvässä soitossa ei säväyttänyt: oliko se, että Millencolin itsessään oli minulle entuudestaan tuntematon bändi vai olinko eksynyt vain väärään paikkaan. Oli kyseessä skeittipunkin klassikkobändi tai ei, niin Millencollinin (montako niitä älliä olikaan?) veto jätti minut kylmäksi. Jäin miettimään, olenko syntynyt kymmenen vuotta liian myöhään nauttiakseni tästä täysin rinnoin. Ainakin keikan yleisön keski-ikä sai minut tuntemaan niin.
Jos Millencollinin keikka sai minut tuntemaan itseni 10 vuotta liian nuoreksi niin päälavalla samaan aikaan esiintyneen JVG:n aikana tunsin olevani aivan väärässä paikassa. Suuri osa JVG:n keikan biiseistä oli tuttuja radiosta, mutta artisteina Jare ja Ville Galle edustavat jääkiekkoilijajengiä, johon en ole koskaan osannut samaistua. Pussinuuska ei liimaudu kattoon, eivätkä pleksit huurru innostuksesta.
Sitä en pysty kuitenkaan kieltämään, etteikö JVG:n bileräpissä olisi jotain suuriin yleisöihin vetoavaa. Helppous, halu pitää hauskaa, ”aivot narikkaan -meininki”. Sen pystyi tuntemaan mukana tanssivien ja laulavien ihmisten hengestä ja määrästä. Ihan kuka tahansa artisti ei tähän tänä epäyhtenäiskulttuurin aikana pysty, ajattelin ja suuntasin muutaman biisin jälkeen pois päälavan välittömästä läheisyydestä.
Ilmassa oli suuren kulttuurijuhlan tuntua, kun joensuulaisyleisö oli pakkautunut Tähtitelttaan. Kyseessä oli tietysti kaupungin omien (synkkien) poikien Insomniumin esiintyminen Joensuun kaupunginorkesterin kanssa. Itse jouduin valitettavasti missaamaan melodeathsinfoniat velvollisuuksien vuoksi ja odottelin päälavan takaportilla illan pääesiintyjän Imagine Dragonsin haastattelua (tästä lisää Soundin elokuun numerossa, awink). Kauempaa seurattuna Insomniumin meno näytti todella jylhältä ja oli taatusti ainutlaatuinen kokemus bändin faneille. Suurta tamperelaisfilosofia lainatakseni: Ei voi muuta sanoa ku hattua nostaa.
Kun olin tehnyt tuttavuutta Imagine Dragonsin laulajan ja kitaristin kanssa suuntasin Rento-lavan suuntaan nauttimaan Pariisin Keväästä. Päällimmäisenä Pariisin Kevään keikkaa katsellessani huomasin, että lavalle on ilmestynyt yhä enemmän koneita ja synia. Tämä on todennäköisesti suoraa seurausta Kuume-levyn yhä elektronisemmasta soundista.
Seitsemän vuotta sitten Ilosaaressa ensikeikkansa soittaneesta Pariisin Keväästä on vuosien mittaan kehittynyt koko kansan poppikone. Sen vanhat hitit jaksavat innostaa jengiä, mutta uusi materiaali on myös yleisöllä hallussa. Tulevaisuus näyttää siis Tuunelan kannalta hyvältä. Menneisyys sen sijaan tuntuu olevan jo pienoinen taakka. Bändin 2010 kaikkien tuntemaksi tekemästä Tämän kylän poikii -hitistä on tullut hiljalleen 2000-luvun ikivihreä ja Tuunelaa näytti tympivän sen kertosäkeen laulaminen lavalla. Sen verran venytellysti kertosäe irtosi perjantai-illassa. Mutta yleisölle täytyy antaa se, mitä he ovat tulleet hakemaan.
Imagine Dragonsin esiintyminen ei ollut mikään keikka, vaan konsertti.
Imagine Dragonsin esiintyminen ei ollut mikään keikka, vaan konsertti. Tuntui kuin lasvegasilaisten käsittelyssä jokainen kappale olisi ollut hitti. Yleisö ei aivan koko ajan pysynyt mukana ja olikin nähtävissä, ettei yhtyeen katalogi ollut monellekaan tuttu suurimpia hittejä lukuun ottamatta. Se ei haitannut. 30-vuotissyntymäpäiviään juuri heinäkuun 14. päivä juhlineen laulaja Dan Reynoldsin välispiikit olivat maailmanparannusta, mutta itse konsertti oli yhtä juhlaa. Bändin monipuolinen tuotanto tuli hyvin esille ja keikka sai arvoisensa räjähtävän päätöksen Radioactiven myötä.
Tutustukaa vaikka bändin BBC Big Weekend -esiintymisen vetoon Radioactivesta, jos epäilette Imagine Dragonsin lavashow’ta. I dare you, I double dare you.
LAUANTAI
Heräsin lauantaiaamuun vuotta vanhempana ja suuntasin tutustumaan Joensuun keskustaan. Naku-uimaan en joutanut, vaikka iltapäivän lämpötila oli varmasti sille suotuisa. Ehkä joskus toiste tai sitten ei.
Skippasin päivän ensimmäisiin kuuluneen Popedan niin kuin kahvin kiinalaisessa ravintolassa. Päätoimittaja Mikko Meriläinen kuitenkin kommentoi Popedan keikkaa sanoin: ”Ton jälkeen ei tarvi nähdä oikeastaan mitään muuta”.
Ehkä hän oli oikeassa, sillä minulla oli lauantaille paljon nähtävää?
Kirsikka oman Ilosaari-kakkuni päälle oli parin viikon aikataululla paikan päälle hälytetty Nothing But Thieves. Vasta parisen vuotta sitten esikoisalbuminsa julkaissut nuori ja intohimoinen brittibändi on kuulunut ehdottomiin suosikkeihini viimeisten 12 kuukauden ajan ja niinpä tieto heidän näkemisestään kruunasi odotukseni.
Nothing But Thievesin laulaja Conor Mason esiintyi jumalaisen hyvin ja välillä tunsin ihollani kylmät väreet, kun Mason tavoitteli (tai oikeastaan tavoitti) korkeuksia. Bändi veti uutta julkaisematonta materiaalia syyskuussa tulevalta uudelta albumilta ja innostus teltassa oli käsinkosketeltavaa. Brittien hyvä rehellinen energia tarttui varmasti myös bändille entuudestaan tuntemattomiin ja keikasta jäi minulle kaikilla tavoin hyvä fiilis. Vaikea keksiä keikasta mitään kritisoitavaa, kun sitä vaan ei ole.
Kaljuja suomalaisia miehiä. Joka puolella.
Seuraavaksi Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus musisoi päälavalla. Niskalaukauksen sijoittaminen päälavalle oli omasta mielestäni vähän yllättävä veto, mutta vaikea kuvitella, että mikään lauantain alkuillan muista esiintyjistä olisi onnistunut täyttämään päälavan edustaa yhtään sen paremmin. Yleisö vaikutti todella nauttivan keikasta ja näytti koostuvan ”yllätys yllätys” enimmäkseen kaljuista suomalaisista 40-vuotiaista miehistä. Enkä sano tätä vain stereotypian toistona, vaan ihan oikeasti: kaljuja suomalaisia miehiä. Joka puolella.
Edellisenä päivänä päälavalla esiintynyt JVG keräsi paljon enemmän jengiä lavan äärelle. Ehkä osa Niskalaukauksen faneista ei enää ole festarien kohdeyleisöä?
Kävin kääntymässä leirinnässä ennen Disco Ensemblen keikkaa. Muistin vaihtaa jalkaani tietysti rymykengät (patent pending), sillä varmin tapa saada kehoonsa mustelmia festareilla on tietysti Disco Ensemblen pitti. Ainakin näin rauhallisilla festareilla.
Festarilauantain suurin piti nähtiin We Might Fall Apartin aikana. Allekirjoittanut voi vaikka vannoa nähneensä pitin tiimellyksessä kahdesti räppäri Tuuttimörön tai vähintään pari tämän erehdyttävää doppelgängeriä. Ulvilalaiset olisivat voineet soittaa uudelta levyltään jopa enemmän materiaalia, mutta toisaalta vanhojen hittien soittaminen on hyvää fanien palvelua festarikeikalla.
En tiedä oliko se Pohjois-Karjalan paahtava aurinko vai aiemmin päivällä nauttimani liiallinen määrä kiinalaista ruokaa, mutta Disco Ensemblen pitin jälkeen olo oli heikko. Täydellisen festarikokemuksen kruunatakseni missasin suurimman osan Hellacoptersin keikasta infernaalisen vatsakivun takia, mutta se, mitä näin keikasta, oli hienoa. Sami Yaffan vahvistamana bändi veti aurinkoisena lauantai-iltana mainion rock ’n’ roll -setin, mutta anniskelualueen yleisöä ei tuntunut kiinnostavan katsoa lavan tapahtumia. Heitä vaikutti kiinnostavan enemmänkin keskenään hengailu ja Hellacopters toimi tälle vain hyvänä soundtrackina. Ja mikäs siinä, sehän on rock ’n’ rollin alkuperäinen tarkoitus.
Siirryin loppukeikan ajaksi leirintään parantelemaan oloani. Hellacoptersin loppukeikka oli tuttujen hittien tykitystä ja onneksi päälavan ääni kuului vielä lähes kilometrin päähän niittyleirintään saakka.
Huonosta olosta toinnuttuani suuntasin Rentolavalle kuuntelemaan Ewert And The Two Dragonsia. Virolaisten musiikki oli kuin luotu hiljalleen pimenevään lauantai-iltaan ja laulaja-kiipparisti piristi yleisöä suomen kielitaidollaan. Jos Ewertin keikkaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, niin se olisi lämminhenkinen. Vaikka heidän musiikkinsa oli minulle uusi tuttavuus, oli keikalla olo kuin olisi tullut kotiin. Bändin tuotannon kuuntelu päätyi to do -listalleni.
Ewertin ja niiden parin lohikäärmeen jälkeen jäin seuraamaan Haloo Helsingin keikkaa hetken ajan. En tiedä johtuiko se päälavan suuresta alueesta vai mistä, mutta Ellin vokaalit oli miksattu ainakin omaan korvaani turhan kovalle. Bändi kuitenkin pyrki Suomessa harvinaisella tavalla luomaan keikasta konsertin – hieman samalla tavalla kuin Imagine Dragons vain vajaa vuorokausi aiemmin – ja oli täten oikeutettu lauantain pääesiintyjäslotille.
Keikkaa kauempaa kuunnellessani mietin, miksen pidä Haloo Helsingin musiikista, vaikka periaatteessa siinä on ainakin paperilla kaikki kohdallaan, ja ymmärsin sen vihdoin maanantaina kotimatkallani. VAROITUS – seuraa epäsuosittu mielipide: Tajusin vihdoin, että syy miksen pidä Haloo Helsingin musiikista ovat Ellin paatokselliset sanoitukset. Aivan kuin niiden tunnesfääri hyppisi ääripäästä toiseen pikimustan ja puhtaan valkoisen välillä käymättä välillä lähtöruudun kautta.
No, nyt tuli myönnettyä sekin asia julkisesti.
SUNNUNTAI
Haluan tässä välissä antaa kunnianosoituksen Ilosaarirock 2017:n parhaalle festivaalilookille, joka löytyi naapuritelttani tyypiltä, jonka päällä näkyi Mayhem-t-paita yhdessä vyölaukun kanssa. Paljon respektiä ja terveisiä hänelle!
J. Karjalaisen keikka kuului mukavasti leirintään, sillä en millään jaksanut kuljettaa itseäni festarialueelle saakka. J. Karjalainen on artistina syystäkin arvostettu ja rakastettu. Miehen keikka oli ikivihreiden ilotulitusta, mutta mitä muuta voisikaan toivoa pitkän uran tehneeltä artistilta?
Mielestäni J. Karjalainen on Suomen ehkä halattavin artisti. Jukka – jos luet tätä, niin tarjous on edelleen voimassa!
Näin paljon tanssivia ja hymyileviä ihmisiä en nähnyt millään muulla keikalla festarien aikana.
Sunnuntaijuhlinta on hyvä aloittaa tietysti bilettämällä niin kuin 1920-luvulla ja siksi noustuani kolmantena päivänä (kuolleista?) suuntana oli tietysti Parov Stelarin ihkaensimmäinen Suomen-keikka. Itävallasta kotoisin olevan artistin kohdalla odotukset olivat ristiriitaiset, sillä ei tiennyt onko kyseessä Dj vai bändi. Onneksi Parov yllätti positiivisesti dj+torvisektio+upea basisti-kitaristi+laulaja -kokoonpanolla. Ei mikään tyypillinen EDM-tiskijukkasetti siis. Näin paljon tanssivia ja hymyileviä ihmisiä en nähnyt millään muulla keikalla festarien aikana.
Parov Stelarin uniikissa elektroswingissä menneisyys kohtaa nykypäivän. Kerrassaan vastustamatonta groovea ei pysty karistamaan helposti harteilta tai jaloista. Kuultinpa keikalla swingin lisäksi myös flamenco-kitarointia. Koko homma päättyi komeaan letkajenkkaan. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, ajattelin.
Nopealla katsauksella Pixies vaikutti hieman tympääntyneeltä soittaessaan Where Is My Mindia ties kuinka monetta tuhannetta kertaa. Black Francis vaikutti suurimpaan hittiin vähintäänkin yhtä kyllästyneeltä kuin Arto Tuunela perjantai-iltana. Ison hitin kantaminen settilistassa vuosikymmenestä toiseen voi olla bändille tuskaa.
Pixiesiin valitettavan huonosti perehtyneenä näin parhaaksi siirtyä Oranssi Pazuzun keikalle. Se oli oikea siirto festarishakissani. Seinäjokinen Pazuzu lumosi Metelli-teltan hypnotisoivalla säveltaiteellaan. Ei ihme, että faneihin lukeutuu muun muassa eräs James Hetfield, tuumailin bändin esiintymistä seuratessani.
Ahdistava, painostava, vyöryvä, herkkä. Kaikesta näistä on Oranssi Pazuzu tehty. Etenkin herkkyys on harvinaista, kun otetaan huomioon, että kyseessä on loppujen lopuksi black metalista johdettua musiikkia. Vai onko sittenkään? Tietty herkkyys on mielestäni aina kuulunut black metalin ytimeen. Yksi asia on kuitenkin selvä: black metalin hiekkalaatikolla Seinäjoen Oranssi on silti friikkienkin keskellä hyvin outo lapsi.
Sunnuntai alkoi hiljalleen muuttua kohti iltaa ja suuntasinkin hyvissä ajoin kohti Tähtitelttaa, jossa luvassa oli itselleni ehkä tärkein syy matkata Joensuuhun. Se oli ensimmäistä kertaa Härmän tantereelle astuva Royal Blood.
Royal Bloodin keikalla basisti Kerr esitteli rumpali Margaret Ben Thatcherin Englannin viimeisenä elossa olevana viikinkinä ja kehui Suomen hyvää ilmaa. Bändin energinen ja hikinen setti sai yleisön liekkeihin ja yleisö innostui entisestään, kun Thatcher kävi seisomassa yleisöaidan päällä. Royal Blood tarjoili suvereenisti kaiken sen, mitä odotinkin: hikisen ja kiihkeän rock-keikan.
Tämä oli Royal Bloodin ensimmäinen, muttei toivottavasti viimeinen Suomen-keikka. Toivoon on syytä, sillä sen verran hyvällä tuulella kaksikko poistui lavalta.
Royal Bloodin tykityksen jälkeen tarkastelin hetken Norjan Leprousta (Leprousia? Leprous’a? Leprou’ta?) ja vuorossa oli enää 1990-luvun comeback. Eli tietysti Ultra Bra.
Vuorossa oli enää 1990-luvun comeback.
Tuntuu, että kaikki sanottava Ultra Brasta on sanottu tämän kesän ja menneen kevään aikana. Ultra Bran harteille on aseteltu milloin viimeisen sukupolvikokemuksen viittaa ja toisinaan todettu Ilosaarirock-keikan olleen hienoinen pettymys. Siitä minä en tiedä mitään. Ultra Bra on minulle tuttu vain hittien osalta ja olin sen loiston päivinä liian nuori päästäkseni mukaan siihen sukupolveen, jonka kokemus UB oli.
Keltaisia sadetakkeja alueella näkyi varmasti puolisensataa. Keltaisesta takista on tullut Ultra Bran epävirallinen fanituote. Keltainen sadetakki oli merkki, joka kertoi Ultra Bran merkitsevän kantajalleen enemmän kuin mitä bändipaidan printti voi sanoa.
Hyvä meininki kaikilla tavoin, mutta hype ei tarttunut minuun. Onneksi sunnuntai-iltaa kelpasi ihastella.
Kun Ultra Bran keikka päättyi ilotulitukseen, siirtyi juhlakansa kukin omaan osoitteeseensa. Kun Juustodiskon, illan ja festarien viimeisten hitaiden aika viimein koitti, lauloi täysi Metelli-teltta yhteen ääneen Leevi & The Leavingsin Pohjois-Karjalaa.
Mikäs olisikaan parempi tapa päättää nämä festarit, ajattelin itsekseni. Pohdin mielessäni jo seuraavan vuoden Ilosaarirockia. Tänne on pakko palata.