Flow-raportti, osa 1: Lana Del Rey otti puutteistaan huolimatta Suvilahden taidokkaasti komentoonsa

Näin on Flow taas polkaistu käyntiin. Ensimmäisen päivän haaviin jäi niin indierockia kuin psykedeelistä black metaliakin.

Perjantai-iltana Flow oli näin kaunis.
Kuva: Jussi Hellsten / Flow

Flow oli perjantaina kauniin sään ja kauniiden ihmisten juhla. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta huolitellun juhlakansan ylle, ja iltapäivän ajan festivaalialueella riitti mukavasti tilaakin. Jonoja alkoi kertyä vasta illansuussa, ja pääesiintyjän aikaan alue oli tuttuun tapaan täyteen ammuttu.

Musiikkitarjonnan puolesta perjantai ei ollut mikään ilotulitus. Hienoja hetkiä toki löytyi, mutta monella esiintyjällä oli vaikeuksia päästä kunnolla vauhtiin.

Yksi tällainen artisti oli Soundin Master of Pulpets -palkinnonkin keväällä napannut Litku Klemetti. Liekö osasyy alkupuolen teknisissä hankaluuksissa, kun jokin instrumentti kiersi häijysti ja Klemetin ulosannista ei saanut kunnolla selvää, mutta ensimmäisten kappaleiden ajan yhtye kuulosti jähmeältä.

Tilanne parani, kun Klemetti kuulutti bändin tarjoavan Flow-yleisölle upouuden kappaleen ensiesityksen. Tule rakkauteen -nimisen biisin ensi-ilta onnistui hyvin, ja Klemetti innostui pyytämään bändiään soittamaan toisenkin uuden ohjelmanumeron.

”Uskalletaanko me vetää tämä?” Klemetti kysyi ja jatkoi yleisölle: ”Tämä on nimeltään Suklaasydän ja se voi mennä ihan perseelleen, mutta ei se haittaa!”

Riski kannatti, sillä kappale osoittautui yhdeksi keikan kohokohdista. Loppuajan lavalla soittikin vapautunut yhtye.

Suklaasydämen lisäksi keikan lopussa kuultiin toinenkin erityisen onnistunut esitys, nimittäin tammikuussa julkaistun Juna Kainuuseen -albumin nimibiisi. Sen tasoisia sävellyksiä Klemetti kaipaisi repertuaariinsa lisää, sillä vaikka hänen persoonallista lahjakkuuttaan ei käy kiistäminen, biisinikkarina hän on vielä kehitysvaiheessa.

Päälavalle nousi perjantaina ensimmäiseksi oululainen Satellite Stories. Jos vuonna 2008 perustettu bändi tunnettiin aluksi vallattomien nuorukaisten party rock -ryhmänä, nyt neljännen levynsä aikaan se muistuttaa tyylinsä puolesta enemmän Coldplayn kaltaista aikuisten miesten stadionrockia.

”Tanssittavat bilebiisit kyllä kulkevat hyvin, mutta mieleen ne eivät jää.”

Muutama tärkeä asia yhtyeeltä kuitenkin puuttuu. Satellite Storiesin soundi saattaa olla ehtaa stadionkamaa, mutta kappalemateriaalinsa puolesta orkesteri ei ole sitä. Tanssittavat bilebiisit kyllä kulkevat hyvin, mutta mieleen ne eivät jää. Kierroksia pienentäessään bändistä tulee sitten puhtaasti tylsä.

Satellite Storiesin luja työtahti näkyy esiintymisvarmuutena. Laulaja Esa Mankiselta kaipaisi kuitenkin näyttävämpää panosta – isojen areenojen rockmusiikki kaipaa perinteisesti esittäjäkseen vahvan solistin.

Satellite Storiesin helposti sulateltavan indierockin jälkeen mentiin tyylillisesti täysin toiseen äärilaitaan, kun Oranssi Pazuzu nousi sivuteltan lavalle. Psykedeliaa, kosmisia kauhuja ja black metalia yhdistelevä bändi esitti anteeksipyytelemättömän ja intensiivisen keikan, mutta loppujen lopuksi yhtye oli väärillä festareilla.

”Pazuzun raa’an vyörytyksen edetessä yhä useammat katsojat antoivat periksi ja poistuivat hämmentyneen näköisinä”

Bändin ja yleisön välille jäi silmiinpistävän leveä kuilu, ja Pazuzun raa’an vyörytyksen edetessä yhä useammat katsojat antoivat periksi ja poistuivat hämmentyneen näköisinä. Järkähtämättömästi omaa tietään kulkevassa bändissä ei taida olla samanlaista crossover-potentiaalia kuin vaikkapa pari vuotta sitten Flow’ssa esiintyneessä Swansissa, jonka brutaali pauke onnistui vakuuttamaan kaikenlaiset musiikkidiggarit.

Perjantain pääesiintyjä oli Lana Del Rey, joka lunasti paikkansa päivän johtotähtenä varsin tyylikkäällä konsertilla. Tässä vaiheessa iltaa myös festivaalialue näytti parhaat puolensa, kun kaikkialla tuikkineet keltaiset ja punaiset valot valaisivat pimenneen illan.

Yleisö sai nauttia tavallaan ultimaattisesta Lana-kokemuksesta, sillä elokuista Helsinkiä sopivampaa paikkaa ei Lana Del Reyn keikalle voi kuvitella. Onhan laulajan musiikki nimenomaan raukeiden, lämpimien kesäiltojen musiikkia – samoin kuin autioiden hiekkarantojen, autiomaan läpi kulkevien hiljaisten maanteiden, vanhojen kaitafilmien ja vaaleanpunaisten teiniunelmien soundtrack.

Tietysti artistin paksulla tussilla alleviivattu imago tuntuu hieman karnevalisoidulta versiolta alkuperäisestä ideasta. Lanan koko show on lavarekvisiittaa ja pieniäkin lavaelkeitä myöten valjastettu tukemaan hänen ympärilleen kehitettyä tarinaa itsetuhoisen rakkauden ikeessä piehtaroivasta naisesta.

Onko Lanassa kysymys tyylikkäästä kokonaisuudesta vai kieroutuneen rakkauden Disneylandista, se on jokaisen katsojan päätettävä itse.

Kaiken kuorrutuksen alla Lana on varsin rajoittunut laulaja, jolla on kuitenkin runsaasti hyviä kappaleita. Video Games, Born To Die, Ultraviolence ja monet muutkin biisit ovat hienoja sävellyksiä, jotka ansaitsevat saamansa huomion. Ja vaikka Lanan lauluääni on ohut eikä taivu kummoiseen irroitteluun, hänessä on riittävästi valovoimaa pitämään suurta lavaa hallussaan pelkän pianonkin tukemana. Tämä huomattiin keikan loppupuolen Love-tunnelmoinnissa.

”Lavalle kapusi joku yli-innokas miesfani, joka kaappasi laulajattaren halaukseen”

Lana ilahdutti fanejaan myös rientämällä kesken kappaleen yleisön luo jakamaan nimikirjoituksia ja poseeraamaan selfieissä. Tervetullutta spontaaniutta puolestaan nähtiin, kun lavalle kapusi joku yli-innokas miesfani, joka kaappasi laulajattaren halaukseen. Turvamiehet eivät tempausta arvostaneet, mutta Lanaa tilanne huvitti siinä määrin, että seuraavat rivit menivät repeillessä.

Keikan kenties hienoin ohjelmanumero oli tuoreen Lust For Life -levyn kappale Change, tosin melko epämiellyttävästä syystä.

Biisiä esitellessään Lana otti puheeksi Yhdysvaltojen ja Pohjois-Korean sapelinkalistelun. Niinpä kun avausrivi ”There’s something in the wind, I can feel it blowing in” kaikui kesäillassa, oli ilmassa kevyen tyylittelyn sijaan aitoa uhkaa.

Kuva: Petri Anttila / Flow