Flow-raportti, osa 2: The xx taikoi rakkautta ukkosen tilalle

Flow-festivaalin toisena päivänä musiikin kirjo ulottui absurdismista haikeankauniiseen diskoon. Pääesiintyjäksi nousi kuitenkin kesän yrmein ukkosmyrsky.

Janita Autio / Flow

Teksti: Hannu Linkola

Flow’n lauantaihin kohdistui kahtalaisia odotuksia. Yhtäältä päivä oli musiikillisesti tapahtuman kiinnostavin. Toisaalta hurman yllä leijui synkkä pilvi. Kesän ainoan hellejakson oli luvattu purkautuvan alkuillasta riehakkaana ukkosena.

Vielä neljän aikoihin salamat lentelivät ainoastaan Mustassa teltassa, jossa helsinkiläinen The Holy päätti kesäkiertueensa suvereenein ottein. Kuluneen vuoden aikana festivaalilavoille kypsynyt yhtye ei antanut lyhyen historiansa välittyä tunnusteluna, vaan osoitti pystyvänsä kasvattamaan soittoaan juuri niin suureksi kuin väljä tila vaati.

Kahden rumpusetin voimalla aaltojaan vyöryttänyt kaarti oli herpaantumatta musiikkinsa tasalla, mutta samalla siitä loisti läpilyönnin äärelle kypsyneen bändin innostus. Itseluottamuksensa tueksi orkesteri asetteli taitavasti rakentamiaan sovituksia. Täyteläiset äänikaaret olivat massiivisuudessaankin yksinkertaisia ja helposti omaksuttavia, mutta niiden alla tapahtui koko ajan. Rytmit kehittyivät, kitarat karkasivat helliin kudelmiin ja kosketinpatjojen täytteenä oli kuulasta ilmaa.

”Rytmit kehittyivät, kitarat karkasivat helliin kudelmiin ja kosketinpatjojen täytteenä oli kuulasta ilmaa.”

The Holyn musiikki oli pohjimmiltaan kiehtova yhdistelmä nuoren Bruce Springsteenin haavemaailmaa, 2000-luvun laajakangasindietä sekä Arcade Firen levotonta tunnevirtaa. Rototomeineen, viuluineen ja vivahteikkaine lyömäpohjineen orkesteri kutsui lavalle myös Peter Gabrielin hengen. Vaikka laulujen dramatiikka oli usein ennakoitavaa, pitivät taiten pudotellut tyylivaihtelut esityksen vivahteikkaana.

Ilmaisun ytimessä olivat muhkeat instrumentaaliosuudet, joiden reunalle laulaja Eetu Henrik Iivarin tulkinta paikoin jäi. Aavistuksen muusta kokonaisuudesta erillisenäkin laulaja kuitenkin onnistui syventämään kappaleiden tunnelatauksia. Solistista huokui myös herttainen ylpeys bändiään kohtaan. Tuntui kuin hän olisi tämän tästä kiirehtinyt puhaltamaan omat osuutensa vauhdilla ilmoille vain saadakseen kuunnella orkesterin äänimassaa ja liittyä siihen vaistonvaraisesti kitarallaan. Ja ihmekös tuo? The Day That I Dien ja Momentumin kaltaisissa hitaasti sävyttyvissä järkäleissä oli sellaista avaruutta, että niihin oli varmasti helpompi reagoida liikkein ja tuntein kuin sanoin ja ajatuksin.

Luontevaksi jatkoksi The Holyn pohjustamalle megalomanialle niveltyi Punaisessa teltassa venkoillut Sparks. Kapearaitaisiin paitoihin pukeutuneet Ron ja Russell Meal raottivat jäljittelemätöntä katsantoaan sävykkäästi, joskin aavistuksen muodollisesti. Vuosikymmenten kokemus välittyi pakottomana teatraalisuutena, mutta myös vaikeammin tavoitettavana syvällisyytenä. Niin hölmöjä kuin veljesten taikomat laulut olivatkin, oli niissä jotakin äärimmäisen kaunista.

Konsertin alussa ote oli tosin aavistuksen jähmeä. Tuore What The Hell Is It This Time? tamppasi tunnustellen, eikä saanut yleisöä täysin mukaansa. Propaganda / At Home, At Work, At Playlla Russellin eksentrinen falsetti alkoi kuitenkin kerätä kierroksia, ja kun Good Morning avartui maaniseksi rullaukseksi, ei yhtyettä pidätellyt edes sen rutinoituneisuus. Veljeskaksikko pakotti Abban, Monty Pythonin, Queenin ja Roxy Musicin aaveet tanssimaan pitkin telttaa, eikä antanut näille ensimmäistäkään mahdollisuutta talloa varpailleen. Sen jälkeen When Do I Get To Sing My Wayn olikin helppo työ kääntää juhlat silkaksi riemunpidoksi.

Esitys lävisti tasapainoisesti kaikki Sparksin värikkäät aikakaudet ja valoi samalla uskoa tulevaan. Jos konsertin puolivälissä esitettyä uutta Hippopotamus-kappaletta on uskominen, välttelee revohka vakavoitumista vastaisuudessakin. ”There’s a hippopotamus in my pool / How did it get there? / I don’t know”, ilkamoi Russell kuin ei olisi koskaan lapsuudestaan luopunutkaan.

Sparks. Kuva: Kondrukhow Konstantin / Flow

Sparksin kierrellessä absurdia maailmaansa, virisi pienen Red Garden -teltan uumenissa toisenlainen dadaismi. Estradin ympärille tiivistyneellä yleisöllä tuntui olevan huulillaan yksi ainoa kysymys: ”Voiko laittaa verotukseen?”

”Mahdotontahan tällaista typeryyttä on vastustaa.”

Loiriplukaria voi hyvästä syystä pitää hallinnasta lähteneenä sisäpiirivitsinä. Tulkintatavasta riippuen se on joko ilmaa täynnä oleva nokkeluusleikki tai mielettömyytensä nerokkuudeksi kääntänyt oivallus. Kukaan ei voine kuitenkaan väittää, etteikö vääristyneiden Vesa-Matti Loiri -maneereiden, pehmeälimaisten musiikkitaustojen ja sattumanvaraisten hokemien yhdistelmä olisi ideana ohittamaton. Mahdotontahan tällaista typeryyttä on vastustaa.

Silti oli hämmentävää nähdä, miten laajaksi Loiriplukarin suosio oli paisunut. Kalle Taivainen sai katsoa hämmentyneenä, kuinka hänet hersyvät Loiri-imitaationsa puhkesivat estottomaksi kuorolauluksi ja jaetuksi iloksi. Airiston kesät ja laulukiellot otettiin antaumuksellisesti vastaan, ja jylhän bassomarinadin keskelle muristu Hannele sekä raivokkaasti vaadittu Ei saa laittaa verotukseen kasvoivat suoranaiseksi hurmokseksi.

Riemukkainta kaikessa oli, ettei Taivainen muistanut aina edes kuulostaa Loirilta.

Puolen tunnin jälkeen esitys oli ohi, eikä pidempi ilmaisu olisi ollutkaan tarpeen. Yksi ainut turhalta tuntunut hetki olisi pilannut koko lumouksen, riisunut keisarilta vaatteet. Nyt kaikki pysyi oikeassa mitassa, täynnä sydämellisyyttä ja hämmennystä. Siksi se oli hetken aikaa parasta mitä päivä saattoi tarjota.

Loiriplukarin riemua seurasi kaaos. Hiilenmusta pilvi vyöryi Suvilahden taivaalle, salamat kalvensivat festivaalin valoshown ja vanhatestamentillinen sade rummutti käytävät sotatantereiksi. Myrsky pysäytti ohjelman hetkeksi kokonaan, ja kun ukkosrintama oli mennyt ohi, pääsivät järjestäjät mittaamaan tuhon laajuutta: suuret teltat olivat hetkellisesti poissa käytöstä, toinen päälavan led-tauluista pimeänä ja 360° Balloon Stage loppupäiväksi suljettu.

Festivaalin peruselintoiminnot pysyivät kuitenkin vakaina, ja parin tunnin säänpidon jälkeen ohjelma pääsi jatkumaan, tosin monien peruutusten keventämänä.

Päälavalle myräkän päätteeksi nousseen Goldfrappin musiikkiin pimentynyt taivas ja sateen piiskaama kenttä sopivat lähtökohtaisesti hyvin. Yhtyeellä olisikin ollut mahdollisuus muuttaa hetkellinen säikähdys pidäkkeettömäksi euforiaksi. Viisikko valitsi kuitenkin toisen tien. Se kolasi kappaleitaan jäykillä rytmeillä ja räikeydessäänkin yksioikoisilla soundeilla, joiden päällä Alison Goldfrappin ääni jäi liian usein pelkäksi yritykseksi käynnistyä. Yleisö seurasi etäistä rytmittelyä kuuliaisesti mukana, mutta juhlatunnelmaksi myötäolo ei missään vaiheessa kasvanut.

”Konsertti tarjosi pikemminkin lupauksia kuin palkintoja.”

Goldfrapp oli keväisen Silver Eye -levynsä hengessä kalvakkaan elektroninen ja synteettinen. Uusien kappaleiden ohella se oli kelpuuttanut mukaan ainoastaan satunnaisia poimintoja Black Cherrylta (2003) ja Supernaturelta (2005). Linja oli johdonmukainen, mutta jätti samalla monia vetovoimatekijää hyödyntämättä. Niin sisäistyneesti kuin orkesteri soikin, kuulosti se myös ikävän kaavamaiselta ja hengettömältä.

Oikeastaan konsertti tarjosi pikemminkin lupauksia kuin palkintoja. Keikan avanneiden Anymoren ja Trainin vihjaileva nostatus vaihettui hiljalleen yksioikoiseksi värähtelyksi ja laimeaksi tamppaukseksi. Hieman myöhemmin Everything Is Never Enough vihjaisi voivansa johdattaa kepeämpien sävyjen äärelle, mutta törmäsikin Become The Onen illuusiottomaan kähinään. Liitoon soitto ei noussut missään vaiheessa.

Varsinaisen huipentuman Goldfrapp jätti viime metreille. Päivän toisen sadekuuron virkistämä Ride A White Horse sai yleisön liikkeelle koko juhlakentän laajuudelta ja sitä seurannut Ooh La La yhteisöllistyi konsertin ainoaksi yhteislauluksi. Tämän pidemmälle yhtye ei kuitenkaan päässyt. Vaikka päätösraitana soineen Strict Machinen käskevä poljento tarttui jalkoihin, jäi sisin kylmäksi. Sitten kaikki olikin kadonnut jälkiä jättämättä.

Goldfrappin hukkaamalle tilaisuudelle löytyi onneksi käyttäjä. Kun kansainväliseen nousuun keväällä singahtanut Alma pääsi valloittamaan Punaisen teltan puolen tunnin odottelun jälkeen, kääntyi festivaalipäivä uuteen nousuun. ”Mä oon vittu ollu ihan paskana koko päivän – siis fuck the myrsky”, purki laulaja turhautumistaan ja sulatti läpimärän yleisön sydämet. Lyhyeen hetkeen tiivistyi paljon latausta, joka kääntyi alusta alkaen Alman voitoksi. ”Mut nyt me pidetään vittu hauskaa.” Käskyä ei tarvinnut toistaa.

”Fuck the myrsky!”

Musiikillisesti Alma oli pikemminkin tehokas kuin ikimuistoinen. Hänen karismansa, uhoava vilpittömyytensä ja syvä äänensä kantoivat kuitenkin vaatimattomampien sävelten yli. Artistin röyhkeydessä oli sijaa haavoittuvuudelle, agitoinnissa sielukkuudelle ja lujuudessa hartaudelle. Vaikka showksi riitti hermostunut kuljeskelu pitkin lavaa, välittyi esityksestä valtava karisma, johon ihmiset tarttuivat kuin huumattuina.

Monelle myöhässä alkanut konsertti jäi raapaisuksi, kun aikataulu käskytti päälavan eteen. Siellä illan pääesiintyjäksi kiinnitetty The xx toi vettyneelle festivaalikansalle osaaottavat terveiset ”sateen kodista”, Lontoosta. Nuo terveiset soivat viiltoina, itsevarmoina rytmeinä ja sielukkaina lauluina, jotka olivat ehdoitta kotonaan myrskyn jälkeisessä syysillassa.

The xx keskittyi ensisijaisesti nimettömän debyyttinsä (2009) ja tammikuisen I See Youn materiaaliin. Tuotannon ajalliset ääripäät sulautuivat luontevasti yhteen. Rinnastukset osoittivat kolmikon luottavan edelleen hajanaisiin kappalerakenteisiin, joissa vuorottelevat raukeat melodiat, tunnusomaiset kitaralickit, apeina dialogeina avautuvat lauluosuudet ja harkiten valpastuvat konerummut. Samalla konsertti kuitenkin kertoi ilmaisun rikastuneen vuosien saatossa. Fragmentaarisiksi tunnepurkauksiksi patoutuneen varhaistuotannon kyljessä Dangerousin ja I Dare Youn suoraviivainen poljento tulvi vapautuneisuutta, jollaiseen bändi ei ole aiemmin pystynyt.

Orkesterin luoma äänimaailma oli lähes täydellinen. Vaikka Jamie Smithin rytmipatterin vasempaan laitaan sijoitetut tomtomit jyräsivät paikoin muun tunnelman alleen, kuulosti The xx suurimmillaankin kaunosieluiselta ja empaattiselta. Vaikutelmaa korosti yhtyeen välittömyys. Tuntui kuin yhtye olisi itsekin vasta havahtunut musiikkinsa uljauteen.

The xx osoitti hallitsevansa draaman rakentamisen paitsi kappaleiden sisällä myös koko konsertin mittakaavassakin. Nostatuksia seurasi usein intensiivinen hiljaisuus ja eksyneitä pohdiskeluja vapauttava autuus. Jyrkimmillään kontrasti oli I Dare Youn pysähtyessä Romy Madley Croftin yksin tulkitsemaksi Performanceksi. Laulu soi niin paljaana, että sitä rumpupöydän varjosta seurannut Oliver Sim herkistyi halaamaan yhtyetoveriaan esityksen jälkeen.

Loppua kohden yhtye käänsi shownsa määrätietoisesti käskeväksi. Vaikka nostatus oli lähes huomaamatonta, oli se myös yksiselitteistä. Huipentumaa pohjustaneet, Smithin DJ-soolon yhdistämät Loud Places ja On Hold olivat jo tylyyden rajalle vietyä kohtalondiskoa, jonka sisällä onni paisui kuin räjähtämispisteeseen täytetty heliumpallo.

”Kun sateen puhdistamat ja musiikista humaltuneet kuulijat tapailivat silmät kiinni kappaleen iskulausetta, oli musiikin lietsoma rakkaus käsinkosketeltavaa.”

Konsertti tiivistyi päätöspaikkansa itseoikeutetusti ottaneeseen Angelsiin. Laulua paisutettiin nykivillä rummuilla ja puolivalmiiksi jätetyillä rytmityksillä, mutta pieni venkoilukaan ei onnistunut vaimentamaan teoksen haurasta suuruutta. Kun sateen puhdistamat ja musiikista humaltuneet kuulijat tapailivat silmät kiinni kappaleen iskulausetta, oli musiikin lietsoma rakkaus käsinkosketeltavaa. ”Being as in love with you as I am”, toistivat tuhannet suut kukin omassa tahdissaan kuin millään muulla ei olisi koskaan ollut merkitystä.

Ja juuri tuolla hetkellä festivaalikentälle laskeutui syksy, viileänä mutta lempeänä tuulena myrskyn jälkeisessä yössä. Se suli yhteen The xx:n musiikin kanssa ja kietoutui lohduttavana sylinä kaikkien ylle. Tämän pehmeämmin päivä ei olisi voinut päättyä.

The xx. Kuva: Konstantin Kondrukhov / Flow