Herkullista harputtelua ja cissemäistä viileyttä – Hemmon raportti Finnish Blues Awardseista

16.1.2017 16:09

Finnish Blues Awards eli suomalaisen bluesmusiikin juhlimis- ja palkitsemisilta järjestettiin jo kolmannen kerran Virgin Oil -ravintolassa. Koska sain saman aamupäivän Virgin Oilin musiikkimessuilta lipun iltatilaisuuteen, niin päätin vääntäytyä paikalle, vaikka bluesmusiikki on pahimmillaan melko tylsää kliseemusaa ja parhaimmillaan ihan fantsua. En itse erityisemmin pidä Virgin Oilin yläkerran keikkapaikasta, jonka yleisötila on liian leveä ja lyhyt. Tilan soundi vaihtelee liikaa sen perusteella missä itse olet.

Tilaisuus oli järjestetty fiksusti siten, että jokaisella esiintyjällä oli tasan 30 minuutin slotti, joka vaikuttaa artistista ehkä lyhyeltä, mutta kuulija ei pääse pitkästymään. Ravintolan yläkerrassa oli bändikattaus ja alakerrassa duovetoja. Sillä aikaa kun toisessa soitto soi, niin toisessa mestassa roudattiin. Jengin ravasi taajaan ylä- ja alakerran väliä.

Ilta alkoi oivallisesti jo klo 19.00 alakerran Lauri Ankerman -duon vetäisyllä. Lauri ”Arno” Ankerman esittää suomenkielistä bluesin, arkkiveisujen ja rekilaulujen yhdistelmää ryyditettynä ripauksella seiloriromantiikkaa. Kundi kitaroi enimmäkseen slidetekniikalla, ja viehättävä naisihminen Satu Lankinen säestää jouhikolla sekä harmonikalla.

Yläkerran ensimmäinen veto oli Dr. Helander & Third Ward, jossa laulajakitaristi tohtori Helanderia säestivät aistikkaan punneasti bluesministeri Esa Kuloniemi bassossa ja kannuissa Leevi Leppänen. Kuloniemellä oli muuten hyppysissään jo vuosikausia peiton alla kateissa ollut ihanan vaimonsa Aija Puurtisen entinen Honey B -signaturebasso. Sattumaako? Ehei. Salaliitto! Esa soitti bassoa peukaloplektralla aurinkolaseissaan cissemäisellä viileydellä. Vain tiikerinjuovatakki ja trumpettilahkeet puuttuivat.  Ilkka Helander on vanhan liiton bluesjäärä, joka laulaa kelvollisesti sekä kurittaa Stratocasteriaan vakuuttavasti. Ilkka myös näyttää ihan aidolta bluesmuusikolta vääntäessään sooloissa naamaansa ”purista sitruunaani” -meiningillä. Yhtye soitti standardeja sekä biisejä Ilkan soololevyiltä. En ikävä kyllä osaa arvostaa rumpali Leppästä, joka soittaa mielestäni turhan jäykästi.

Bluesministeri Kuloniemi ja Honey B -basso.

Sitten kiiruhdin pikaisesti alakertaan, jossa oli vuorossa Jantso Jokelin -duo, joka oli loistava. Jantso on turkulainen Mississippin saksofonin eli huuliharpun virtuoosi, joka on vuonna 2013 julkaissut erinomaisen Huuliharppukirjan (Sammakko). Jantso esiintyi cajonia ja tamburiinia paukuttavan perkkujätkän kera. Duo aloitti keikan siten, että Jantso soitti vasenkätistä dobroa slidellä. En edes tiennyt hänen osaavan soittaa kitaraakin. Vau! Jantso puhalsi toki samalla harppua kaulatelineessä ja lauloi.

Esitys sai aivan uuden vaihteen, kun hän hylkäsi dobron laukkuunsa ja soitti erilaisia harppuja käsin hyödyntäen samalla looperia eli toistinta harppuriffien tekoon. Jantso sanoi yleisölle: ”Nyt hylätään blues hetkeksi ja soitetaan eräs bulgarialainen biisi.” Jumalauta! Superhuippuli esitys!

Jantso Jokelin

Loppukeikka menikin vastaavissa herkullisissa harputtelumerkeissä kuin siivillä eli keikka oli aivan liian lyhyt. Olisin kuunnellut paljon pidempäänkin. Jantso on harpistina mielestäni maailmanluokan esiintyjä.  Koska oma Huuliharppukirjani oli jäänyt ikuisuuslainaan paskahousukaverille, niin kysyin keikan jälkeen olisiko Jantsolla vielä niitä myynnissä. Ja muuten oli! Ostin oitis. Nyt olen taas niin tasapainoinen, ehjä ja onnellinen huuliharppufani.

Jantson loistovedon jälkeen paras mielenkiintoni herpaantui, mutta kuvailen lyhyesti illan joitakin muita esiintyjiä. Paikalla oli muuten suhteellisen runsaasti keski-ikäisiä ja sitä vanhempia bluesin ystäviä. Nuorisoa en paikalla nähnyt. Harmi.

Olli O. & Mighty Shitty -yhteen liideri Olli Ontronen on pystyvä huuliharpisti, mutta karisma ja laulutaidot eivät vielä ihan riitä bändin keulakuvana toimimiseen. Joukkueen kitaristi Tuomas Laajoki on kuitenkin näemmä maamme blueskitaristien valioluokkaa. Bändi on tavallaan kelpo, mutta vain instrumentaalitasolla eikä se pysty nousemaan arjen haasteiden yläpuolelle.

Slim Butler kuulosti hienostuneisiin levyihinsä verrattuna räimivältä. Amerikkalaiset Tad Robinson ja Andrew Black ovat laulusolisteina niin suvereeneja, että Butler alias Jarmo Puhakka ei itse solistina kykene samalle tasolle. Rummuissa oli muuten Jartsa Karvonen, tuo takavuosien televisio- ja studiorumpali.

Illan parasta antia Dr. Helanderin ohella esittänyt rutinoitunut ja laajasti keikkaillut Tomi Leino -trio oli rakentanut vaihtelevan kiinnostavan setin, jossa basisti Jaakko Prepula vuorotteli myös kitarassa eli välillä kuultiin kahta kitaraa ja rumpuja. Bändin johtaja Tomi vaihtoi välillä kitaran huuliharppuun, jolloin kokoonpanon soundi oli ehta downhome.

Illan päätteeksi jaettiin hienoja ja tarpeellisia bluespalkintoja (uutinen täällä). Pepe Ahlqvist sai elämäntyöpystin, joka luovutettiin Esa Kuloniemelle, koska Pepe oli keikalla. Esahan sai aiemmin vastaavan legendaarisen palkinnon. Odotin turhaan pyrotekniikkaa loppujuhlallisuuksien aikana.

Finnish Blues Awards
14.01.2017
Virgin Oil, Helsinki

Teksti ja fotot: Hemmo Päivärinne

Lisää luettavaa