Hieman erilainen livearvio: kriitikko arvosteli Kiss-konsertin etukäteen – miten hyvin teksti piti kutinsa?

Maskien takana on sittenkin elämää, totesi Kiss-konserttien veteraani Hannu Linkola.

Kiss
4.5.2017
Helsinki, Hartwall-areena

Teksti: Hannu Linkola, kuvat: Sami Lommi / Photolies

Kiss on ollut jo vuosien ajan pikemminkin kuriositeetti kuin sensaatio. Silti se osaa edelleen rakentaa ympärilleen spektaakkelin.

Kyse ei ole pommeista – niitä on nähty ja kuultu. Kyse ei ole lavashow’sta – suuret puitteet ovat sittenkin vain muovia. Eikä kyse ole musiikistakaan – yksikään laulu ei ole avartunut yhtyeen käsittelyssä enää vuosiin.

Spektaakkelin ydin löytyy ilmiöstä itsestään. Iän kalvamana, itsensä parodioimana ja lähes tahdottomaan toistoon ajautuneena Kiss on sittenkin Kiss, edelleen. Ja se riittää. Niin sille itselleen kuin yleisöllekin.

Näköjään myös minulle. Vaikka ehdin jo päättää, että yhtyeen edellinen vierailu Helsingissä (2013) oli jäähyväiskeikkani, huomaan kutinan yltyvän sitä mukaa kuin konsertti lähestyy. Kun sirkus on saapunut kaupunkiin, tahdon sittenkin nähdä sen.

Tiedän, että tulen pettymään. Tiedän, että vanha taika häivähtää lavalla vain hetkittäin. Mutta samalla tiedän että minun on oltava paikalla. Vaihtoehtoja ei ole.

Tätä on spektaakkeli. Sen voimaa ei sovi aliarvioida. Kun bassomurina heiluttaa lavan eteen nostettua tummaa verhoa, olo on suorastaan juhlava. ”You wanted the best, you got the best”, kuuluu huuto.

Pilkun molemmin puolin on pelkkää katteettomuutta, mutta silti sanoihin tekee mieli uskoa – ainakin, jos niihin on joskus uskonut.

Soittajat ovat samaan aikaan sarjakuvaa ja lihaa. Jollakin oudolla tavalla tämä toimii. Ainakin niin kauan kuin alkuinnostusta riittää.

Esiripun takaa paljastuu todellisuus. Kun konsertin räjähdyksillä avaava Deuce ottaa areenan haltuunsa, puuttuu kappaleesta se likaisuus, joka siihen on joskus kirjoitettu.

Sen tilalla on liioittelu. Onneksi sekin vie pitkälle.

Liekit huokuvat helleaaltoina areenan perukoille asti ja soittajat ovat samaan aikaan sarjakuvaa ja lihaa. Jollakin oudolla tavalla tämä toimii. Ainakin niin kauan kuin alkuinnostusta riittää.

Bändin liikkeissä ei ole mitään uutta. Korkeintaan ne ovat hidastuneet. Gene Simmons on lupaillut ennen kiertuetta kappalelistaan yllätyksiä, mutta konsertti seuraa oireellisenkin tuttua kaavaa.

Yhtye ryskää klassikon toisensa perään eikä harkitsekaan katsovansa toteemiensa taakse. Love Gun, Shock Me, Detroit Rock City, Shout It Out Loud, Lick It Up, Firehouse, Rock and Roll All Nite. Sekä pari höystettä viimeisten 20 vuoden ajalta: illuusio siitä, että jotain on tapahtunut senkin jälkeen, kun Kiss alkoi taas meikata.

Psycho Circus, olkoon. Say Yeah, pakkopullaa. Ainoastaan Flaming Youth saa Suomen ensi-iltansa. Kaikki muu on kuultu jo aiemmin.

Ja tietenkin myös nähty. Simmons sylkee verta, Tommy Thayer ampuu kitarastaan raketteja, laulujen taustalla räjähtää pommeja, lava on täynnä vipuvarsia. Simmons esittää yhden laulun katonrajasta, Paul Stanley toisen pikkulavalta yleisön keskeltä.

Olipa Simmonsin mediapersoonasta mitä mieltä tahansa, hänen esitystään ei voi olla ihailematta. Sitä vastoin Stanley-parka – hänen äänestään on jäljellä vain korahduksia.

Yksikään jippo ei jää käyttämättä, ja siihen koko konsertti perustuu. Ylilyönteihin, joiden tärkein tehtävä on lyödä yli. Tuhannetta kertaa toistuviin temppuihin, joiden tärkein ominaisuus on niiden toisteisuus.

Konsertti on korostetusti Simmonsin ja Stanleyn show. Etenkin Simmons on itsevarmassa vireessä.

Vaikka hänen maneerinsa ovat tuttuja, hän tuo ripauksen hyökkäävyyttä keskelle mielistelevää kokonaisuutta. Tänään hän ei julistaudu ukkosen jumalaksi. Silti hänen lavahahmonsa, eleensä ja äänensä ovat yhtä.

I Love It Loud agitoi vielä rutiininomaisesti, mutta War Machine on jo aidosti maaninen. Olipa Simmonsin mediapersoonasta mitä mieltä tahansa, hänen esitystään ei voi olla ihailematta.

Sitä vastoin Stanley-parka – hänen äänestään on jäljellä vain korahduksia. Mies ei säästele, hän yrittää. Rääkäisyt ja matalalle pudotetut laulut herättävät kuitenkin parhaimmillaan myötätuntoa, pahimmillaan häpeää.

Jokaisen tulkinnan toivoo onnistuvan, mutta lopulta kaiken huomaa kadonneen. Pitkät äänet jäävät nieleskelyksi, välihuudot puberteettisiksi kiljahteluiksi.

Tavallaan Stanley on konsertin kiinnostavin hahmo, ihmisen kokoinen särö keskellä itseensä viittaavaa yhtyettä. Mutta samalla hänen esityksensä muistuttaa, että aika kuluu tähtitarhassakin. Ja tragiikka istuu Kissin konseptiin huonosti.

Tommy Thayerin ja Eric Singerin tehtävänä on turvata selusta palkkansa arvoisesti. Kissa- ja avaruusmaskeissaan he ovat korkeintaan puolikkaita persoonia, mutta heidän soittonsa pitää kokonaisuuden kasassa.

Yhtyeen joskus lupaama ikuinen juhla on ollut aina vain illuusio. Elämällä on kaarensa, kaiken on määrä loppua joskus.

Palkinnoksi molemmat saavat laulettavakseen yhden laulun. Thayerin Shock Me etenee varovaisesti ja alkuperäisen rajoja murtamatta, mutta Singer saa Black Diamondin väreilemään. Hänen esityksessään on jotakin sellaista, mikä Thayerin tribuutista jää puuttumaan. Siinä on sydäntä.

Kun konsertti on kestänyt säntilliset puolitoista tuntia, on aika räjäyttää viimeiset pommit, nostaa Singerin rumpusetti katonrajaan ja laulaa siitä, kuinka kaikki haluavat juhlia koko yön.

Ja juuri silloin se iskee kaikella voimallaan, jokaisen maalilla peitetyn ihohuokosen läpi. Tunne, joka on ollut pinnan tuntumassa koko illan, mutta joka pääsee valloilleen vasta sillä hetkellä kun kaikki on ohi.

Apeus.

Syvä ymmärrys siitä, että yhtyeen joskus lupaama ikuinen juhla on ollut aina vain illuusio; että elämällä on kaarensa, että kaiken on määrä loppua joskus.

Ja niin suloinen tunne kuin apeus onkin, niin hyvin kuin se kevätiltaan sulaakin, se on tuskin lähelläkään sitä mitä Kiss halusi sanoa.

Tunnustan. Kirjoitin kaiken yllä olevan juuri ennen konserttia, kahvilassa, edellisen keikan biisilistaa luntaten.

Koska tästähän Kississä on kyse, rockpikaruoasta, jonka sisällöstä voi olla varma etukäteen. Niinhän yhtye itsekin sanoo.

Sekä Simmons että Stanley ovat uhonneet, että jossakin vaiheessa nuoremmat ja pystyvämmät muusikot korvaavat heidät; että Kiss on jotakin suurempaa kuin soittajansa, itsensä täyttävä kehä.

Tästä näkökulmasta halusin yhtyeen nyt nähdä. Rock-mytologiaan liittyvän katteettoman autenttisuuden kyseenalaistavana performanssina. Tuotteena, jossa jopa tuotteisuus on tuotteistettu. Yhtyeenä, joka synnyttää itsensä uudelleen tappamalla itsensä. Röyhkeän ennakoitavana show’na, joka ei kiinnity enää aikaan eikä paikkaan.

Tarinana jonka voi kirjoittaa etukäteen.

Mutta juuri kun olin saanut muotoiltua ajatuksen itselleni ehyesti, älyllistänyt yhtyeen saadakseni siitä jotakin irti, huomasin astuneeni ansaan. Unohtaneeni sattuman, tarinan toisen puolen.

Ensinnäkin Kiss oli odottamattoman inhimillinen. Niin käsikirjoitetusti kuin se elehtikin, se oli samalla lämminhenkinen ja vapautunut, jopa tavalla jota en ole aiemmilla Kissin keikoilla kokenut.

Kiss oli odottamattoman inhimillinen. Niin käsikirjoitetusti kuin se elehtikin, se oli samalla lämminhenkinen ja vapautunut.

Lavalla vaihdettiin virnistyksiä. Stanleyn välispiikeissä oli pinnistelemätöntä pilkettä. Simmons muljautteli silmiään ja heilutteli kieltään kuin jokaisesta uudesta tempustaan innostunut pikkupoika. Singer otti ilon irti kappaleista osoittaen, että hän on joskus soittanut Kississä myös omana itsenään.

Näitä en odottanut, käsikirjoituksen rivinvälejä. Sitä, että yhtye ei ottaisi itseään lainkaan liian vakavasti.

Voi olla, että orkesteri oli aidosti vaikuttunut saamastaan vastaanotosta sekä Helsingin rautatieaseman maskeeratuista kivimiehistä. Tai että sen vakavuus karisi sillä hetkellä, kun ennen aikojaan pudonnut esirippu paljasti soittajat nousemassa kohti katonrajaa.

Joka tapauksessa Kiss oli läsnä poikkeuksellisen peittelemättömästi. Alusta asti, virheineen, tunteineen.

Yleistunnelma ei oikaissut soiton ajoittaisia kupruja, ei tehnyt yhtyeestä nuorempaa, ei palauttanut Stanleylle tämän ääntä eikä saanut Crazy, Crazy Nightsia kuulostamaan millään tavalla relevantilta.

Ei tämä päättynytkään apeuteen vaan johonkin parempaan. Kepeään tunteeseen, jossa häivähti hienoinen häpeä, mutta myös helpotus siitä, että häpeän yli sai kävellä avoimin mielin.

Mutta se kertoi, että Simmons ja Stanley ovat korvaamattomia, sanovat mitä sanovat. Ja että Kissillä on erityinen auransa, jonka myötä sille voi antaa anteeksi valtavat määrät tavoitehakuisuutta, helppoja ratkaisuja ja raakkiutumista.

Että Kiss voi vielä yllättää.

En nimittäin arvannut, että Rock and Roll All Nite soisi jo ennen encoreja, tai että kappalelista voittaisi tuttuudessaankin puolelleen.

En arvannut, että liikuttuisin aidosti Flaming Youthia taustoittaneista videoleikkeistä, joilla yhtye esitteli historiaansa. En arvannut, että nauttisin kyltymättömästi siitä kehollisuudesta, jolla lavalta humahtavien liekkien lämpö kietoi minut osaksi kokonaisuutta.

Enkä todellakaan arvannut että Black Diamondin introstemmojen jumalaisuus palauttaisi minut äkkiarvaamatta niihin vuosiin, jolloin pidin laulua maailman parhaana.

Tai että ihmiset hymyilisivät näin avoimesti.

Mutta niin vain kävi.

Eli ei tämä päättynytkään apeuteen. Tämä päättyi johonkin parempaan. Kepeään tunteeseen, jossa häivähti hienoinen häpeä, mutta myös helpotus siitä, että häpeän yli sai kävellä avoimin mielin. Paksupohjaisin platform-bootsein.

Sillä kyse on tunteesta. Kissilläkin. Edelleen.