Valtteri-festivaali tarjosi kolmen päivän edestä viihdettä kaupunkiin juhannukseksi jääneille tamperelaisille. Soundi oli paikalla kahtena päivänä.
Aaton aatto – Torstai 20.6. (raportoi Sami Nissinen):
Tullikamarin Pakkahuoneella majaansa pitävää Valtteri-haamua kunnioitetaan juhannusfestivaalin merkeissä. Keskellä Tamperetta Tullinaukion vahvalla asfalttipinnalla ja ravintolatiloissa eivät pääse tennarit kuraantumaan. Kolmen päivän aikana on mahdollista nähdä iso joukko kuumia bändejä ja sekä pari klassikkoa. Suurin osa keikoista ilmaisia. Komeuden kruunaa telttasauna ja perin idyllisesti juhannuskoivuin koristeltu alue. Saatavilla on monenmoisia hyvinvointipalveluja. Voiko enempää vaatia?
Juhannuksen vietto on hyvä aloittaa jo torstaina, kuten me musiikinjanoiset teimme. Bad Ass Brass Bandin tuutattua avausfanfaarit tapahtumalle alkoi hiljalleen kasvava yleisö sulloutua kohti Telakan alakertaan, jossa esiintyi Ville Leinonen yksin nylon-kielisen kitaransa kanssa.
Uudet kappaleet kuulostivat pitkästä aikaa siltä Leinoselta, jota olen ikävöinyt
Ville kertoi yleisölle soittavansa vain uuden levyn kappaleita. Leinonen asetti riman korkealle sekä itselleen että avauspäivän taiteelliselle annille. Ani harva artisti kykenee valloittamaan täyden tuvan kappaleilla, joita se ei ole koskaan aikaisemmin kuullut. Ville pystyi.
Uudet kappaleet kuulostivat pitkästä aikaa siltä Leinoselta, jota olen ikävöinyt. Biisit kertoivat enimmäkseen vanhempana olemisesta. Rockin kontekstissa – josta Ville tietysti vähät välittää – tämän voisi ennustaa suoralta kädeltä taiteelliseksi itsemurhaksi, mutta Leinonen niitti aplodit omalla suvereenilla tavallaan. Folk-henkiset, hunajaisen melodiset kappaleet pitivät sisällään tuttuun tapaan omalaatuisia resitaatioita, jotka menivät nyt tähän tapaan: ”Mamma, ma-ma, paaaaa-pa, pappaaaa, mammma” ja niin edelleen. Toinen huomionarvoinen asia materiaalissa oli gospel–vaikutteiden voimakas läsnäolo. Encore–numero ja ainoa laina Toivotaan, toivotaan jätti tervehtyneen olon. Tämä kaikki lupaa Leinosen tulevalta albumilta hyvää. Toivottavasti hän saa tehtyä vaihteeksi todellisen poikkitaiteellisen mestariteoksen, jossa hänen kaikki vahvuutensa – loistavat biisit, aivoja kutittelevat sanoitukset ja heittäytyvä tulkinta – pääsevät esille.
Aukion lavalla seuraavana esiintynyt Voimaryhmä kärsi kasvottomuudesta. Ska jos mikä on ilakointimusiikkia, ja koska kyseessä oli rieha, saattoi kontaktia penätä hyvällä syyllä. Voimaryhmässä on ammattimaiset musikantit, hyviä biisejä ja paljon energiaa. Harmi, ettei yhtyeestä löytynyt sellaista seremoniamestaria, joka olisi saanut yleisönkin mukaan.
Tuomari Nurmion keikalla Klubin puolella oli sen sijaan väljää. Ehkäpä lippujen hinnat tuntuivat korkeilta verrattuna tasokkaaseen ilmaistarjontaan. Spugejen pakoton ja rento svengi kelpasi kuitenkin paremmin kuin hyvin. Setti oli rakennettu tuoreen Dumari ja Spuget -albumin ympärille, mutta monet vanhat, takuuvarmat keikkabiisit oli myös taivutettu Spugejen rockabillyvoittoiseen muottiin. Dumarin jämerä karisma on sitä luokkaa, että biisitoiveita hädin tuskin kehtaa esittää. Miikka Paatelaisen kitarasoundi ja soitto oli herkullisen mureaa vastapainoa Dumarin murhaavalle skitalle. Melko huolettomalla asenteella homma hoidettiin. Tämän saattoi aistia kappaleiden aloituksista ja lopetuksista, jotka eivät aina menneet ihan nappiin.
Juhannuspäivä – Lauantai 22. 6. 2013 (raportoi Asko Alanen):
Aurinko paahtoi ja tuulenvire hiveli hienosti Tullintorin avolavan ja Telakan terassin väkeä erinomaisesti ohjelmoidussa iltapäivämatineassa kolmesta seitsemään.
Antero Lindgren oli tanakka aloittaja, tarinankertoja, joka osaa entistäkin dynaamisemmin ja täyteläisemmin käyttää bändisvengin hyväkseen oivissa englanninkielisissä lauluissaan. Hän kuroi eheässä setissään suurella ja syvällä lauluäänellä yhteen kulttuurisen janan suomalaisesta folkista eeppiseen amerikkalaiseen road-rockiin. Koskettimia soittava ja laulua vahvistava Topi Saha toimi hyvänä katalyyttinä Lindgrenin rinnalla, mutta myös kitaristi Mikael Hernesniemellä oli sangen teräviä ja kurinalaisia solistisia nostoja. Keikka oli laulujen ajoittaiseen vakavuuteen nähden hyvin hyväntuulinen ja ulospäin suuntautunut, mikä heijastui herkästi melodiseen meininkiin reagoivassa yleisössäkin.
Pekko Käpin trio jatkoi Telakalla jouhikon hevimpien soundien ja kansanjollotusten ytimekkäimmän voiman luotausta. Selkeät viisut kantoivat vahvasti ylitse pääkallosoittimen aktiivisen jouhimestaroinnin sekä sen kanssa keskustelevan Tommi Laineen kaikuvan uniikkikitaroinnin. Setin sähköisyys ja säröisyys oli yllättävän dramaattista ja tehokasta etenkin, kun se ei sotinut Käpin painokkaita vanharunollisia tekstejä vastaan.
Biisilista koostui aivan parhaista kotikutoisen eksotiikan ja savolaisballadien helmistä
Sitten Kuhmalahden nuubialaiset ryhmittyivät puolestaan Tullin lavalle Faarao Pirttikankaan rinnalle. Reunoiltaan viehkosti repsottava yhteissoitto pärähti luontevasti ja eloisasti käyntiin. ”Kaatopaikan kuningas” piti iskut kohdallaan ja rytmikkään luentansa bändin hallitun huojunnan kanssa linjassa. Suurenmoinen sekameteli sujui innostavasti fonien, vetopasuunan, viulun, haitarin sekä Pentti Dassumin perkussiokapseen vaihdellessa vetovastuuta. Soundiaaltojen harjalla soi Pirttikankaan slaidaama laatikkokitara. Biisilista koostui aivan parhaista kotikutoisen eksotiikan ja savolaisballadien helmistä.
Death Hawks vei omaperäiselle tripille, joka poimi vauhdissa matkakuteet ja aurinkolasit jostain 40 vuoden takaa ennen kuin heittäytyi ajattomampaan tajunnanvirtaan. Eläytyvä voimasoljunta, syntetisaattorin retrokuplinta ja fonituuttaus toi pakostakin mieleen pelkistetyn Hawkwindin, joka täytti esiintymistilan maanis-depressiivisesti ailahtelevalla hevillä ja tyynillä avaruus-suvannoilla. Tripissä oli joitakin turhan kuolleita mantrakohtia, mutta kaikkiaan esitys oli varsin vangitseva. Loppuyllätykseksi säästeltiin Hectorin sanoittamaa coveria ”Synnyin saatanan merkit käsissäin”, josta Death Hawks oli tyystin häivyttänyt alkuperäisen Jumpin’ Jack Flash -melodian.
Jälkilöylyt – Lauantai 20.6. (raportoi Mikko Meriläinen):
Vietin juhannusaaton suomenruotsalaisten ja juhannussalkojen keskellä, mutta ehdin tarkastaa Valtterin jälkilöylyt. Eli kaksi yhtyettä, puolen tusinaa tuoppia ja paljon tuttuja. Kaikki kolme terassia olivat täynnä, telttasaunassa oli kylpijöitä, ja ihmiset iloisia. Ensimmäinen kosketukseni kaupunkijuhannukseen sujui siis hyvin.
Yksi käsittämätön kummallisuus tapahtumaan liittyi
Useamman päivän paikalla olleet vaikuttivat tyytyväisiltä, mutta yksi käsittämätön kummallisuus tapahtumaan liittyi. Jos oli ostanut lipun Klubin maksullisille keikoille, ja poistui sieltä välillä käymään Telakan tai Passionin ilmaiskeikoilla, ei päässyt enää takaisin Klubille samalla lipulla. Ilmeisesti kyseessä on joku suomalaiseen lainsäädäntöön tai sen pilkuntarkkaan noudattamiseen liittyvä ongelma, mutta eihän itseään festivaalina mainostava tapahtuma voi olla sellainen, ettei eri esiintymispaikkojen välillä pääse vapaasti kulkemaan.
Telakan viimeinen esiintyjä oli viime vuosina jälleen ahkerammin esiintynyt itäsuomalaisen eksentrisen laidan suomirockperinteen legenda Motelli Skronkle. Hatarat muistikuvani näkemästäni Skronklen 90-luvun keikasta olivat huomattavasti äänekkäämpiä ja kolisevampia, mutta en tosiaankaan valita. Yhtyeen shamanistisen maaninen outoilu toimii aivan älyttömän hyvin näinkin. Nailonkielisellä kompannut Hannu Raatikainen johti seremoniaa latomalla matalalla äänellään kummallisia tarinoita. Esko Varonen istui keskellä lavaa niukan rumpupatteriston takana, rummutti mietiskelevään tyyliin ja huuteli mikrofoniin varsin villejä stemmoja. Petteri Rajanti paketoi homman kielisoittimilla. Ydinkolmikkoa vahvisti aina yhtä tyylikkään niukasti sähkökitaraa soittava Tuomas Luukkonen.
Telakka oli aivan täyteen ammuttu ja Motelli Skronkle vaadittiin lavalle useamman kerran takaisin. Harva yhtye ansaitsee tätä määrettä, mutta nyt se on paikallaan: täysin ainutlaatuinen.
Todella täynnä oli tänä iltana myös Klubi, jossa festivaalin päätti Asa. Etukäteen harmittelin sitä, ettei mukana ollut Jätkäjätkät, mutta hienosti homma toimi riisutummalla kokoonpanollakin. Asan lisäksi lavalla olivat vain dj ja kitaristi, joten koko homman onnistuminen lepäsi Asan karisman varassa. Ja mikäpä oli levätessä, sillä vakuuttavaa oli niin suullinen tulitus kuin välitön ja rento olemus.
Vaikka yleisöä olisi etenkin torstaina mahtunut festivaalille selkeästi enemmänkin (kolmen päivän yleisömääräksi ilmoitettiin 3500), onnistui tapahtuma ilmeisesti järjestäjien puolesta riittävän hyvin. Ensi vuonna Tullinaukiolla vietetään jälleen kaupunkijuhannusta. Hyvin tyytyväisiltä vaikuttivat myös tapahtumaan osallistuneet baarit, joiden myynti oli varmasti reippaasti suurempaa kuin normaaleina juhannuksina.