Red Hot Chili Peppersin edellisestä Suomen-visiitistä on ehtinyt vierähtää vasta tovi. Viimeksihän bändi pistäytyi Helsingin Hartwall Arenalla viime vuoden syyskuussa peräti kahtena iltana peräkkäin.
Vuoden 2017 heinäkuun viimeisenä viikonloppuna paisteisessa muttei paahteisessa kesäsäässä kylpeneen Kaisafest-tapahtuman lauteita illan pääaktille lämmittelivät aivan kalkkiviivoilla julkistettu The Holy, pippurismiesten tapaan Losista ponnistava Hollywood Undead sekä Disco Ensemble, joista etenkin viimeksi mainittu onnistui piiskaamaan tasaiseen tahtiin kasvaneeseen yleisöön tarvitun kaltaista energiaa. Drop Dead Casanovan ja We Might Fall Apartin tapaiset ikihitit tekivät sen, mikä niiden tarkoituksena on, ja kenttäalueen kenties hieman uinuvainen yleisfiilis pääsi lopulta notkistumaan hyvinkin vastaanottavaiseksi.
Kun itse pääjehut sitten kapusivat lavalle, päivää aiemmin meikäläisessä Hard Rock Caféssakin räväyttänyt rumpali Chad Smith näytti heti omalta sympaattiselta itseltään – siis siltä innosta pinkeältä pikkupojalta, joka on juuri pääsemässä elämänsä ensimmäistä kertaa hänen musisointiaan kuulemaan tulleen yleisön eteen.
Jo introjamittelu tarjoili välittömän muistutuksen siitä Smithin ja basisti Flean muodostaman rytmisektion vereksisestä groovesta, jonka vuoksi Pippurit Pippureina tunnemme.
Varsinaisesti homma pyörähti käyntiin vuoden 1999 Around The Worldillä, jota seurasivat Dani California (2006) ja väen myhäilemään saattanut Californication-klassikko Scar Tissue.
Vaikka miten päin nykyisen nuorukaiskitaristi Josh Klinghofferin sinänsä ulottuvaa soitantaa tarkastelisi, ainakaan allekirjoittanut ei meinaa päästä yli eikä ympäri siitä, että yksi tuntuu olevan joukosta poissa: John Fruscianten ymmärtävän kiihkeää kirveen kesyttelyä pääsi tulemaan tämän tästäkin ikävä.
Monissa liemissä keitetystä, nyt kokomustaan asuun ja lippikseen sonnustautuneesta keulamies Anthony Kiedisistä puolestaan oli Helsingin tunnelmallisesti tummuneessa illassa aistittavissa hieman samankaltaista miks me tääl ollaan -arroganssia kuin Liam Gallagherista viikko takaperin Turussa. Erona se, että Kiedisiä kyseinen olemisen tapa ei niinkään pue.
Kiedisin ja kumppaneiden setti kuitenkin soljui eteenpäin letkeästi, ja iloisesti keski-ikäistyneeksi profiloitavissa ollut suomalaisyleisö osoittikin tyytyväisyyttään pääasiassa hillityn hallitusti vasemmalta oikealle vaappuen. Niin, mikään nuorisobändihän Red Hot Chili Peppers ei enää ole. Eikä tarvitse ollakaan; tämä on nostalgian ja itseen kohdistettujen uudistumisvelvoitteiden rajamailla tasapainoilevaa fiilistelyä valtaosin yli 50-vuotiaista muusikoista koostuvan jenkkipumpun kauan kelkassa roikkuneille sielunveljille ja -siskoille.
Kalifornian kukkojen masiina jatkoi perusterhakkaa möyhennystään uuden ja vanhan materiaalin vuorotellessa tasaisehkoon tahtiin ja ynseää, joskin vokaaleistaan pätevästi suoriutunutta Kiedisiä lukuun ottamatta muu orkesteri vaikutti nauttivan esiintymisestä. Jos ei nyt sydämensä kyllyydestä, niin ainakin täysin rinnoin ja yhteen maaliin huiskien. Go Robotin (2016) kieppeillä lavalla nähtiin Flean seurana toinenkin bassotaiteilija ja suurimmat alkutahtien tuottamat suosionkohaukset koettiin varsinaisen keikan finaalina käyntiin pärähtäneen By The Wayn (2002) tienoilla.
Encorena toimitettiin Klinghofferin Pixies-tiluttelua (Debaser), viime vuotiselta The Getawaylta napattu Goodbye Angels sekä ensimmäisen Peppers-aallon nitkufunk-helmi Give It Away (1991).
Sitten hommat hieman ilta yhdentoista jälkeen loppuivat. Ei enää Othersidea (1999) tai mitään muutakaan. Muu bändi poistui paikalta kiitellen mutta suurempia koreilematta syntymäaurinkoisen miespoika Smithin jäädessä viskelemään kepukoita halukkaille.
Miellytti, tyydyttikin. Vaan eipä työsuoritteen vähemmän pippuriselta jälkimaultakaan täysin välttyä voinut.
Teksti: Eero Tarmo