Kotimaisen progen herkkuja – Wigwam Revisited, Vesa Aaltonen Proge Band ja Sammal

Monipuolinen Valoa-festivaali tarjosi rockin, popin ja hiphopin ohella myös tuhdin illan progea.

Maestro Jukka Gustavson ja Hammond.
(c) Timo Laaksosaari

Tampereella järjestetty kaksipäiväinen Valoa Festival annosteli kiitettävän runsaan kattauksen elävää musiikkia. Kokeellisemmasta poljennasta nauttiville tapahtuman pääkohde oli Olympia-korttelin lauantainen progressiivisen rockin kimara, joka luovi maistuvaan tapaan sekä uudemmassa että vanhemmassa näkemyksessä.

Sammal, Vesa Aaltonen Proge Band ja Wigwam Revisited
18.2.2017
Valoa Festival, Olympia-kortteli, Tampere

Kolmen aktin kimaran aloitti turkulainen Sammal-yhtye. Kokoonpanon kahden pitkäsoiton (Sammal, 2013 ja Myrskyvaroitus, 2015) tasokas materiaali sekä onnistuneet keikat ennustivat antoisaa rupeamaa, joka myös saatiin.

Ryhmän tuhti sointi poiki tilaa luoda tunnelmia; etenkin koskettimet ja kitara kairasivat tyylittelyyn syvyyttä. Lavaolosuhteissa muusikoiden ilmaisuun imeytyi entistä enemmän psykedeliaotetta, mikä istuu bändin progeiluun.

Tasapainoisessa setissä poreili muun muassa aina yhtä raikas Stormvarning sekä kaksi uutta biisiä, jotka antavat odottaa elämyksiä Sammaleen kolmannelta albumilta.

Hekumallisen konsertin kohokohta ajoittui Vesa Aaltonen Proge Bandin edesottamuuksiin. Monessa mukana olleen veteraanirumpalin yhtye risteili suvereenisti kotimaisen progen klassikoissa, eikä arkaillut tulkita niitä svengaavin ottein.

Pekka Pohjolan sävellykset The Sighting ja Kädet suoristavat veden soljuivat varsin näyttävästi nokkeline yksityiskohtineen. Jälkimmäinen teos esitettiin pelkistetysti kitaralla ja koskettimilla, mikä suurusti kokonaisuuteen sävykkään seesteisen suvannon.

Frank Zappan tuotannosta valikoitu Peaches En Regalia näytti, kuinka virtuoosimaisia tekijöitä lavalla oli. Rumpali Vesa Aaltosen, saksofonisti Markus Holkon, kitaristi Tuomo Dahlblomin sekä kosketinsoittaja Juha Kuoppalan irtonaiset soolo-osuudet kruunasivat erinomaisen keikan.

Reilusti yli kolmituntiseksi venähtäneen progressiivisen rockin juhlan päätti Wigwam Revisited, joka hoiti tonttinsa rautaisella varmuudella. Yhtyeen setti ei ollut juuri muuttunut vuoden takaisesta Tampereen TTT-Klubin konsertista (lue Jukka Nousiaisen kirjoittama keikka-arvio täältä), mutta meininki oli vähintäänkin yhtä jäntevä.

Hammond-urkuristi Jukka Gustavson hääri kappaleissa maestrona. Mestarin ote instrumenttiinsa on kadehdittavan täyteläinen, mikä korostui Losing Hold -esityksessä. Kaikkien aikojen parhaaksi progeteokseksi tituleerattu teos kirmasi huumaavalla intensiteetillä.

Kosketinsoittaja Mikko Rintanen otti kohtuullisen notkeasti oman paikkansa, joskin eräs asiantuntija yleisöstä kaipaili miehen tulkintojen rinnalle Esa Kotilaisen ilakoivia sormiosiivutteluja. Do Or Die -kappaleessa Rintanen sylki syntikastaan korvia hiveleviä ulvahduksia.

Wigwam Revisitedin lavatulkinnat keskittyivät suurelta osin Jim Pembroken tekemiin sävellyksiin. Jatkoa ajatellen olisi ehkä hyvä paneutua enemmän myös Jukka Gustavsonin teoksiin, sillä miehellä on taskussaan huikea repertuaari.

Keikan jälkeen pääsin keskustelemaan muun muassa Jukka Gustavsonin ja Vesa Aaltosen kanssa. Vaikka herrasmiesten oloisilla muusikoilla piti kiirettä, ehdimme pikaisesti analysoida heidän musiikkimieltymyksiään sekä soittonsa vaikutteita aina brittibluesista alkaen.

Teksti: Juha Seitz