Livearvio: Airbournen Turun-keikka näytti, miksi yhtye on parhaimmillaan erinomainen – ja miksi se ei aina sitä ole

Airbourne konsertoi perjantaina Logomossa.
23.10.2017 10:43

Airbourne
Logomo, Turku
20.10.2017

Teksti: Esa Karell

Termi ”aussirock” tiivistyy tietenkin kiinteimmin siihen kuuluisaan sähkövirtabändiin, mutta onhan sieltä muitakin tullut. Mainittakoon Rose Tattoo, The Angels ja Screaming Jets tässä nyt esimerkkeinä – ja kyllähän Airbournekin pitää vanhakantaisen pubirokckin lippua liehumassa.

Yhtyeen musiikissa on periaatteessa kaikki elementit laajempaan suosioon. Orkesterin suurin haaste lienee perusrockin poissaolo julkisesta valokeilasta. Musiikin suosio on kuitenkin aaltoliikettä, ja toivoa sopii, että ennemmin tai myöhemmin EDM-humppa ja tikutakuhevi saisivat hittilistoilla rinnalleen perinteistä boogierockia.

Logomo toimii keikkapaikkana erinomaisesti. Talossa on oiva akustiikka, istumapaikkoja riittää niitä kaipaaville ja salissa on runsaasti tilaa hyvällä näköyhteyden hakemiseen. Airbournen lavarakennelma puolestaan koostui lähinnä Marshall-vahvistimista. Mitäpä sitä sen ihmeellisempää kulissia kaipaisikaan.

Introna toimineen leffatunnarin jälkeen setti ampaistiin totutusti käyntiin Ready to Rockilla, joka sisältää tuttua, helposti mukana hoilattavaa kertsiä. Sen jälkeen alkoi uuden albumin tuuttaus. Kolmestatoista biisistä peräti viisi oli tuoreimmalta Breakin’ Outta Hell -levyltä.

Tämä oli hieman liikaa. Keskinkertaisemmat I’m Going to Hell for This ja It’s All for Rock ’n’ Roll olisi hyvin voinut korvata vaikkapa No Guts, No Glory -albumin biiseillä.

Kakkoslevyltä mukaan oli mahtunut vain Bottom of the Well – ja kas, siinähän toistellaan aika ajoin ”breaking out of hell” -lausetta. Luden levyn nimiviisu tärähti luonnollisesti ilmoille heti tämän jälkeen. Hyvin on Pavlovin ehdollistumisopit omaksuttu. Keikan tähtihetki oli kolmantena vedetty Too Much, Too Young, Too Fast sekä heti perään esitetty uuden levyn tiukin biisi Down on You.

Encoreita kuultiin vain yksi. Rumpali Ryan O’Keeffe veivaili ilmahyökkäyssireeniä, ennen kuin Live It Upin tyylikäs riffi kajahti saliin. Viimeisenä viisuna tuli säväkkä Runnin’ Wild.

Airbournen vaikutteet lienevät kaikille selviä, joten yhtyeen harrastamat AC/DC-väliriffailut voisi hyvin pudottaa pois. Kyllä tämä ryhmä pysyy hyvin pystyssä omalla katalogillaan. Tribuuttina niiden käytön toki ymmärtää.

Keikka sisälsi luonnollisesti normaalit arkkarirutiinit, kuten Joel O’Keeffen kunniakierroksen yleisön seassa roudarin selässä skittaillen, bissemukien heittelyä sekä tölkkisuihkutuksia. Jytke pysyi kuitenkin vakaana koko ajan.

Airbourne määrittyy hyvässä ja pahassa Joelin persoonaan. On vaikea puhua bändistä, kun keikalla näyttää kuin lavalla olisi ennemmin kolme taustamuusikkoa ja keulakuva. Joskus voisi olla mukava kuulla Justin Streetiltä tai Harri Harrisonilta soolonumeroita. Sen sijaan on ihan hyvä, ettei veli Ryan harrasta mitään puuduttavan turhia rumpusooloja.

Soitannollisesti Airbourne on vahvaa keskisarjaa. Kompista puuttuu parhaiden aikojen AC/DC:n järjetön tiukkuus, kenties Ryanin ailahtelevan rumpurytmin johdosta. Sooloskitta vinkuu tähän genreen ihan riittävästi Joelin hanskassa, ja ääntä rääkkäävä laulukin toimii loppuun asti korkealla nuotilla. No, turha niuhotus sikseen: Turussa todistettiin, että kun bändi ja sen jäsenet ovat täydessä iskussa ja läsnä, Airbourne-keikka on hieno kokemus.

Lämppärinä esiintynyt Desecrator sahasi aneemista ruostemetallia. Vaikea innostua bändistä, joka uittaa lyhyeen settiinsä mukaan niinkin omaperäisen coverin kuin Born to Be Wild.

Settilista:

Ready to Rock
I’m Going to Hell for This
Too Much, Too Young, Too Fast
Down on You
Rivalry
Girls in Black
Bottom of the Well
Breakin’ Outta Hell
Diamond in the Rough
It’s All for Rock ’n’ Roll
Stand Up for Rock ’n’ Roll
Live It Up
Runnin’ Wild

Lisää luettavaa