Livearvio: Anthrax tarjosi Helsingissä pitkän rivin klassikkokappaleita, mutta jotain vuodesta 1987 olisi voinut unohtaakin

Mikko Pylkkö

Anthrax
Helsingin Jäähalli
1.3.2017

Teksti: Antti Luukkanen

Anthrax on nähty Suomessa keikalla viime vuosina enenevään tahtiin, mutta nyt oli kyseessä spesiaali tapaus. Viimeinkin pääesiintyjän statuksella esiintynyt yhtye oli Among the Kings -kiertueellaan juhlistamassa 30 vuotta täyttävää Among the Living -albumia.

Se ei ole yhtä tarunhohtoinen klassikko kuin vuotta aiemmin ilmestyneet Master of Puppets tai Reign in Blood, mutta kuten keskiviikkoiltana kuultiin, legendastatuksen sekin ansaitsee.

Ennen albumin läpisoittoa piti kärvistellä läpi typistetty ensisetti, joka tarjosi sekä räiskähtelevää riemua että vaivaannuttavaa kiristelyä uran varrelta. Junttariffien kuninkuusluokkaan kuuluva A.I.R. paalutti avauksena tymäkät pohjat, ja ihmeellisen konsensuksen voimalla syyttä aliarvostetun State of Euphoria -albumin Be All, End All päätti sen vajaata tuntia myöhemmin yhteishoilauksen tapailuun.

Vaikka hallin katsomo-osat olikin peitetty, olisi kentälle tiiviimminkin kansaa mahtunut. Tunnelma oli varovaisen innostunut, mutta missään vaiheessa se ei täysin räjähtänyt.

Anthraxin heput olivat vanhentuneet arvokkaasti tai jos totta puhutaan, he eivät tuntuneet vanhentuneen lainkaan.

Itselleni pahin antikliimaksi oli viimeisimmän For All Kings -albumin Blood Eagle Wings, jonka aikana ehti pitkästyä moneen kertaan. Niin taattua laatua kuin bändin nykytuotanto onkin, pinnan alla siinä kytee halu miellyttää nykymetalliin kasvanutta sukupolvea, joka sietää paremmin keskitempoisesti jurnuttavaa peruspullaa.

Vartiksi venähtäneellä väliajalla ei tarjottu kahvia eikä pullaa, ja idean ymmärtäenkin tunnelma ehti viiletä hyvään vauhtiin päässeessä setissä. Mutta Among the Livingin nimibiisin römähtäessä käyntiin ei jäänyt spekuloinneille varaa. Tällä setillä ei voi hävitä!

Caught in a Mosh! Indians! I Am the Law! Itse levyn arvoa nostaa, että tunnetuimpien hittien ohella etenkin Efilnikufesin (N.F.L.), Imitation Of Life ja Scott Ianin erikseen esiin nostama Skeletons in the Closet ovat ihan muuta kuin fillereitä.

Indiansin aikana vetreämpi kansanosa sai käyntiin jo kelpo myllyltä näyttäneen moshpitin ja yhteismylvintäkin alkoi kuulua, kun sitä lavalta erikseen vaadittiin. Intensiteetti oli soitossa tyydyttävä, mutta pää ei räjähtänyt. Horror of It All takkusi pahemman kerran ja Jonathan Donaisin kitarasoolo muistutti, että jotain vuodesta 1987 voisi unohtaakin.

Siihen nähden, että kyseessä oli kolmikymppisiä juhlivan albumin synttärikeikka, ei varttuneemmastakaan kuulijasta tuntunut liian setämäiseltä. Anthraxin heput olivat vanhentuneet arvokkaasti tai jos totta puhutaan, he eivät tuntuneet vanhentuneen lainkaan.

Esimerkiksi polvissa bassoaan roikottanutta Frank Belloa ei uskoisi millään ilveellä yli viisikymppiseksi. Joey Belladonnan ääniala ylsi melkein sinne minne pitikin, mutta vieläkin viihdyttävämpää oli hänen muu toimintansa. Jatkuva kekkulointi viittasi siihen, että lauluosuuksien ulkopuolella ukolla oli yksinkertaisesti tylsää.