Depeche Mode
Hartwall-areena, Helsinki
18.2.2018
Teksti: Saku Schildt, kuvat: Sami Lommi
Mitä pitemmälle 2000-luku on ehtinyt, sitä hauraammaksi on käynyt toivo siitä, että Depeche Mode julkaisisi enää mielenkiintoista musiikkia.
Upeita levyjä vielä 1990-luvulla tehtaillut bändi aloitti uuden vuosituhannen vaisusti Exciter-albumilla. Vuoden 2005 Playing the Angel oli vahvempi kokonaisuus ja antoi toivoa paremmasta, mutta tämän jälkeiset julkaisut on voinut ohittaa olankohautuksella. On vaikea uskoa, että Martin Gore, Dave Gahan ja Andrew Fletcher olisivat itsekään kovin innoissaan Sounds of the Universen (2009), Delta Machinen (2013) ja Spiritin (2017) kaltaisista albumeista.
Mihin siis Depeche Modea enää tarvitaan, jos möhkötaudin riivaama konepop-jättiläinen käy studiossa enää vanhasta muistista?
Yksi vastaus kysymykseen saatiin sunnuntaina Helsingissä: lavalla yhtye on edelleen voimissaan.
Kokoonpanon konsertti Hartwall-areenalla oli upea kokemus – kaikkea, mitä Depeche Moden parissa varttunut yleisö osasi toivoa, ja vielä enemmän.
Mikä ilahduttavinta, yhtye oli paremmassa vedossa kuin edellisellä Suomen-vierailullaan vuonna 2013. Jos bändin levyt eivät iän myötä parane, keikkapuolella on eri tilanne.
Aivan aluksi keikka ei säväyttänyt. Konsertti avattiin viimevuotisen Spirit-albumin Going Backwards -singlellä, eikä esitys herättänyt sen kummempia intohimoja. Mutta kun tuoreempi tuotanto oli saatu käsiteltyä pois alta ja yhtye eteni syvemmälle menneisyyteensä, alkoi tapahtua.
It’s No Good, The Pain That I’m Used To, Precious ja Barrel of a Gun olivat vahvoja muistutuksia siitä, miten taianomaisia, tummanpuhuvia äänimaisemia orkesteri kykenee loihtimaan. Viimeksi mainittu kappale muistutti myös siitä, miten häikäilemättömästi Smashing Pumpkins mukaili sitä Ava Adore -hitillään vain vuosi biisin julkaisun jälkeen.
Todella vahvoihin tunnelmiin päästiin viimeistään, kun bändi pääsi Violator-albumin (1990) avauskappaleen World in My Eyesin kimppuun. Hieman sen jälkeen oli vuorossa Songs of Faith and Devotion -albumin (1993) mestarillinen In Your Room, joka oli liioittelematta yksi upeimmista musiikkiesityksistä, mitä Hartwall-areenalla on koskaan nähty.
Ukkosmyrskyn tavoin voimistuvaa kappaletta tuettiin videolta esitetyllä tanssinumerolla, jonka koreografian suunnittelijaa ja esiintyjiä ei voi ylistää riittävästi. Yhdellä otolla kuvatulla videolla askeettiseen huoneeseen suljetut mies ja nainen havainnollistivat, miltä intohimo näyttää liikkeeksi muutettuna.
Monumentaalisten vyörytysten vastapainoksi kuultiin muutamia riisutumpia ohjelmanumeroita, joiden aikana Dave Gahan vetäytyi lavan taakse ja Martin Gore tarttui mikrofoniin. Rivakkaotteisemmissa kappaleissa puolestaan ansaitsee kiertuerumpali Christian Eigner erikoismaininnan: ikämies löi rumpupatteristoaan raskaalla kädellä ja erinomaisella asenteella.
Kun bändillä oli loppukeikan varalle varastossa vielä niin vahvoja kappaleita kuin Stripped, Walking in My Shoes, Never Let Me Down, A Question of Time, Enjoy the Silence, Everything Counts ja Personal Jesus, ei kenellekään jäänyt epäselvyyttä siitä, millä meriiteillä orkesteri on asemansa ansainnut. Kaikkea ei valitettavasti voi saada, ja moni kuulija varmasti harmitteli esimerkiksi Policy of Truthin ja I Feel Youn puuttumista setistä.
Depeche Moden kappaleilla on aivan erityinen osa monen musiikinystävän sydämessä, ja Helsingissä yhtye tarjosi rakastetuista lauluista erinomaisen vahvoja tulkintoja. Tällä reseptillä saatiin aikaiseksi ilta, jonka aikana koettiin yleisössä vahvoja elämyksiä.
Tämä näkyi siitäkin, miten äänekkääseen yhteislauluun katsomo innostui vielä kappaleiden loputtua. Herrat Gahan, Gore ja Fletcher vaikuttivat vilpittömän otetuilta esimerkiksi Everything Countsin nostattamasta kuorolaulannasta.