(Etsi kuvasta My Bloody Valentine)
Hammersmith Apollon teatteri sijaitsee Lounais-Lontoossa. Sinne täytyy mennä keskustasta metrolla, ellei halua kävellä kuten minä päätän. Tunnin jolkottelun jälkeen keikkapaikka näkyy.
Pihalla fanit kuvauttavat itseään kännykkäkameroilla valomainosta vasten. Punaisin neonkirjaimin hohtava MY BLOODY VALENTINE ja minä päädymme myös samaan Instagram-otokseen. Matkaeväänä on limsapullossa viskillä terästettyä siideriä. Yllättävän hyvää muuten. Kusihätä on älytön, yleinen vessa? Äkkiä! Pari korttelia juosten, ja sivukadulla näkyy pusikko. Sinne! Jo helpottaa.
Käännyttyäni tulosuuntaan takana seisoo kaksi körilästä tiedustellen, miksi mahdoin tehdä tarpeeni siihen. Kysyn, ovatko he kyttiä, jolloin miehet näyttävät poliisimerkin. Vittu, tämä tästä puuttui! Pahoittelen tapahtunutta ja sanon vilpittömästi katuvani tekelettäni, jonka jälkeen skoudet kysyvät mistä olen kotoisin. Näytän passia, jolloin he rauhoittuvat. Viereen ilmestyneen porukan tupakkatouhut alkavat kiinnostaa poliiseja, ja he poistuvat utelemaan mitä lajiketta ringissä mahdetaan poltella.
Takaisin sisään, ja vieraslistalla kaikki tuntuu olevan kunnossa. Art Deco –tyylisen teatterin sisäovet on merkattu paperilapuilla, joissa kehotetaan pyytämään henkilökunnalta korvatulppia. Voit kääntyä kenen puoleen tahansa. Kovin ystävällistä.
Aikaa on vielä yli tunti. Siideriä siemaillessa on kiva katsella ihmisiä. Yleisöä on teini-ikäisistä eläkeläisiin asti. Kirjavan näköistä joukkoa ja monenlaista muotia. Kuitenkin 80-prosenttisesti täällä on miehiä.
Shields puhuu keikalla kerran. Toinen kitaristi-laulaja Bilinda Butcher kiittää kohteliaasti pariin otteeseen.
Salissa soi Neil Youngin On The Beach, sitten tulee tuoreempaa Primal Screamia. Yhtye antaa odotuttaa itseään puoli tuntia ylimääräistä, kunnes lavalla näkyy liikettä. Bam! Äänihyökkäyksen pystyy tunnistamaan pian I Only Saidiksi. Psykedeelinen videoshow käynnistyy ja päässä alkaa viirata. Helvetti, korvatulpat unohtui pyytää!
Toisena tulee When You Sleep. Toimivatko kaikki laitteet ja vahvistimet? Miksauksessa kuuluu jytisevien rumpujen lisäksi vain kitarat. Ja ne todella kuuluvat! Kevin Shields vinguttaa Jaguaarinsa kampea alituiseen saaden aikaan tunnusomaisen, järisyttävän vellovan särö-kaiku-vallin. Basson mumina hukkuu äänipuuroon eikä laulua tahdo kuulla ollenkaan. Pian jotakin tyyppiä kannetaan yleisöstä, ilmeisesti pyörtynyt. Hetken päästä yleisössä leijuu voimakas skunkin tuoksu.
Helvetti, korvatulpat unohtui pyytää!
Lavalla My Bloody Valentine on yhtä tukevasti ilmassa kuin levyilläänkin. Areenakeikoille ominainen hengennostatus loistaa totaalisesti poissaolollaan. Shields puhuu keikalla kerran. Toinen kitaristi-laulaja Bilinda Butcher kiittää kohteliaasti pariin otteeseen. Yhtye on ikään kuin oman shoegaze-tyylin edelläkävijyytensä tiedostaen jopa kiusallisen kasvoton ja poissaoleva yhtye.
Jokainen Shieldsin kitarasta biisien välissä tahattomastikin karannut ulvaisu otetaan vastaan hurraa-huudoin ja taputuksin. Suurin osa katsoo esitystä kaikesta informaatiosta lasittuneena, vain muutamat eläytyvät lavan edessä tanssahdellen.
Helmikuussa julkaistulta mbv–albumilta kuullaan pettymykseksi vain kolme kappaleita: baggy-rytminen New You ja yhtyeen varhaistuotannon tavoin junnaava Only Tomorrow istuvat vanhojen suosikkikappaleiden joukkoon saumattomasti. Wonder 2:n houreisen rave-tunnelman toivoisi jatkuvan loputtomiin. Legendaariselta Loveless –albumilta (1991) yhtye soittaa kaikki olennaisimmat kappaleet ja ne kyllä kelpaavat. Vanhoja faneja palkitaan hektisellä You Made Me Realisella, opiaattisella Slowlla ja ihanan kirpeällä Honey Powerilla. Pikästyttävä Cigaretti In Your Bed on täysin triviaali ja turha biisivalinta.
Lopuksi koetaan armoton finaali, vapaata soittoa ja helvetillistä dronea
Setin haukkakohta ajoittuu euforiseen Sooniin, jolloin myös soundit alkavat olla hyvässä balanssissa. Shields viiltää kitarallaan teemat ja soolo-osuudet hienosti, mutta yltyy vain harvoin sooloiluun, kunnes lopuksi koetaan armoton finaali, vapaata soittoa ja helvetillistä dronea.
Vaihtelevat, vuoroin akustiset, vuoroin koneelliset rytmit sekä monille kappaleille ominaiset rytmiset anomaliat luovat hyökyaaltoilevan kitarameren kanssa todella omituisen soundin, jota on mahdoton jäljitellä, tai oikeastaan edes kuvitella. Se tuntuu, ja vie mukanaan syvälle, mutta se ei yhdistä meitä fanijoukoksi. Käsillä on jonkinlainen modernin maailman anonymiteetin abstrahoiva, sisäavaruuteen suuntautuvan eskapismin meille kiteyttävä performanssi. Sen psykedeelisen violetit, yhtä aikaa väkivaltaiset ja kauniit sävyt hämmentävät ja häivyttävät ajan ja paikan tajun.
Teatterista poistuttuamme Lontoon yö on helvetillisen kylmä, mutta olo on voimaantunut ja elämännälkä suuri. Äkkiä jostain ruokaa! Pizza-slaissi! Munuaispiirakkaa!