Näkyivätkö Jukka Gustavsonin sormet? Bogglasiko Jukka Nousiaisen maindi? Wigwam Revisited -keikkaraportti sen kertoo

Räjähtävä reportaasi Wigwam Revisitedin TTT-klubin keikalta.

Vasemmalta: Jukka Gustavson, Pekka Nylund, Jan Noponen ja Mikko Rintanen. Tampereen keikalla Måns Groundstroemia paikkasi bassossa Pete Asiala. (Kuva: facebook.com/wigwamrevisited)


Pyysimme Jukka ”Rapa” Nousiaista, Räjäyttäjistä ja Jytämimmeistä tuttua rockhahmoa, raportoimaan Wigwam Revisited -kokoonpanon keikan Tampereen TTT-klubilta. Saimme paljon muutakin kuin vain keikkaraportin. Hyvä niin.

Wigwam Revisited
17.2.2016. TTT-Klubi, Tampere
Teksti: Jukka Nousiainen

Tilaisuus oli raaka esiintyjille: mitä siinä räpellät, kun lavalla on vain yksi Ihminen: Jukka Gustavson” (Luigi Hämeenoja, Soundi, 1977)

Näin totesi nimimerkin takaa Harri Rinne vuonna 1977 Tampereen Tekulla järjestetystä Dylan-illasta, jossa sen ajan keskeiset musiikintekijät esittivät 1900-luvun tärkeimmän lauluntekijän tuotantoa. Kommentti osoittaa terävästi mistä on kyse: oli lavalla ketä tahansa, menee asetelma ihan uusiksi jos siellä on Jukka Gustavson. Uskon täysin, että Gustavsonin tuolloin esittämä Like A Rolling Stone on ollut veret seisauttava kokemus. Itse koin hänen versionsa aiheesta noin 15 vuotta sitten Hangon Casinolla. Bändin nimi oli PressanWigut! Rummuissa Vesa Aaltonen ja kitarassa Rekku Rechardt.

Keikan ja yhden keskioluen aiheuttamassa hurmostilassa menin vieläpä kiittelemään Gustavsonia keikan jälkeen. Mestari oli kovin vaatimaton ja jopa hieman hämillään kehuista. Olin kuitenkin iloinen, että sain sanottua jotain. Oltiin kuitenkin matkustettu sinne pitkä matka ja kokemus oli ihan tajuton. Jotain tällaista on täytynyt olla sen, mitä Waldemar Walleniuskin muinoin on kuvaillut: Maindi bogglaa!

Tuolla Casinon pihalla soitti myös joku Brian Mayn näköinen käkkäräpää Creamia. Tunnistin tyypin samaksi, jolta olin ostanut kasettiraiturin muutamaa vuotta aiemmin, läksiäisiksi hän pamautti vieläpä sen luokan vitsin että en tohdi tähän perhejulkaisuun sitä toistaa! Myöhemmin ymmärsin, että hän oli Mikko Rintanen, joka oli soittanut Wigwamissa 90-luvulla.

”Yksi syy Wigwamin viehätykseen onkin yhtyeen klassikkolevyjen hiljaiset prässäykset ja tunkkainen tuhina.”

Tänä keskiviikkona Tampereella Gustavson ja Rintanen astuivat samalle lavalle kokoonpanossa Wigwam Revisited.

Ihan alkuun minulle meinasi käydä Paul McCartneyt. Olin nimittäin unohtanut, että Soundin setä Meriläinen oli ohjeistanut aloittelevaa toimittajaa hakemaan liput TTT:n lipputoimistolta, joka sijaitsee eri osoitteessa kuin TTT:n Klubi. Koska tulin paikalle vasta 18:58, konsertin alkaessa klo 19, ei tähän ollut enää aikaa. Onneksi seuralaisellani oli mukana internet, joten pystyimme todistamaan, että todella olen legendaarisen Soundi-lehden legendaarinen reportteri Jukka ”mutta ei Wallenius” Nousiainen, ja pääsimme sisään, noin vaan! Kuinka VIPpejä tässä nyt ollaankaan?

Samalla sekunnilla keikka tärähtikin jo käyntiin. Bootlegeiltä tutulla aloituksella Just My Situation, yksi kaikkein parhaista Jim Pembroken kappaleista, todellinen ikivihreä. Sitten alkoikin kylmätä: hemmetti, täähän kuulostaa ihan joltain Royalsin versiolta. Sitten muistin, että eikös tämä Rintanen soittanut Royalsissakin sen loppuaikoina, ja kitarassakin on jotain tuttua, mutta mistä? Vieruskaveri muistutti: kitaristi (Pekka Nylund) on sama kuin Gustavsonin 70-luvun lopun yhtyeessä Sahti!

”Torvessa pääsin pitämään sitä legendaarista Torven rautaketjua sivussa siten, että itse Jim Pembroke mahtui kävelemään raudan hipaisematta lavalle. Huh huh!”

Tilanne oli siis vähintäänkin mielenkiintoinen mutta myös haastava: Rintasen tehtävä on olla Jim Pembroke Jim Pembroken paikalla, ja mitä, soittaako bändi myös sitä Wigwamia, missä Gustavson ei ole alunperin ollut mukana? Miltä kuulostaa hammondversio Do Or Diesta?! Melkoista! Maailmankirjat sekaisin! Tosin olihan Gustavson hetken 1970-luvun lopullakin Wigwamissa, ainakin joillain keikoilla mukana. Wigwamin nettisivujen, Nuclear Netclubin keikka-arkiston mukaan Gustavson on viimeksi esiintynyt Tampereella Wigwam-nimen alla 24.11. 1977 Yo-talolla, eli noin 127 vuotta 87 päivää sitten!

Tampereen TTT-klubi ei ole ihan tavallisin keikkapaikka. (Kuva: TTT-klubi)
Tampereen Työväen Teatterin klubi ei ole ihan tavallisin keikkapaikka. (Kuva: TTT-klubi)

Melkoisena Tampere-ummikkona muuten luulin, että illan konsertti on jonkinlaisessa pimeässä pehmeässä teatteritilassa, jossa uppoudutaan penkkeihin ja progen maailmaan. Yllätyin saapuessani yökerhomaiseen tilaan, ja välittömästi koin flashbackin Wigwamin keikasta joskus 2000-luvun alun Turussa jossain samantyylisessä tilassa. En muista siitä keikasta mitään mutta muista sen ajan lukuisista Wigwam-keikoista muistan sen, että oli älyttömän hienoa nähdä äksönissä sankarini Jim Pembroke, Mats Hulden ja Måns Groundstroem, Pekka Rechardt, Pedro Hietanen ja Esa Kotilainen. Kerran Torvessa pääsin pitämään sitä legendaarista Torven rautaketjua sivussa siten, että itse Jim Pembroke mahtui kävelemään raudan hipaisematta lavalle. Huh huh!

”Ängin itseni Gustavsonin laidalle kolmanteen riviin kokemaan hänen mystisiä äänikuvajaisiansa lähietäisyydeltä.”

Siitä sen aikaisesta rumpalista en niin välittänyt. Kaikkein tärkeintä Wigwamin musiikissa on kuitenkin rumpujen soitto. Mikko Meriläisen (eri Mikko kuin Soundin päätöimittaja!) mainiosta Wigwam-kirjasta olen oppinut, että Wigwam oli nimenomaan rumpali Ronnie Österbergin bändi. Österberg valkkasi Pembroken kappaleista ne, jota alettiin työstämään Wigwamille, Österberg ei suostunut soittamaan keikoilla kimuranteimpia progeja, eikä varsinkaan 70-luvun rumpusankareille niin tyypillisiä loputtomia rumpusooloja. Asiallinen jätkä!

Österbergin kuolemaan alkuperäinen Wigwamkin kai päättyi. Bändin hajoamisen jälkeenhän kokoonpano Hulden/Pembroke/Österberg + kasa armottomia kepittäjiä teki vielä hienon Flat Broke -lp:n Jim Pembroke Bandin nimellä. Yhtä hyvin bändin nimi olisi voinut olla Wigwam.

Mutta tänään paikalla ei ollut ei Pembrokea ei Österbergiä, joten päästiin vain visitoimaan Wigwamissa myöhempien jäsenten ja ei-jäsenten viemänä.

Hetkeä myöhemmin Gustavson esittelee yhtyeen rumpalin ja ”toimitusjohtajan” Jan Noposen. Noponen soitti Wigwamissa 90-luvun alussa. Hänen tyylinsä sopii Österbergin tontille kiitettävästi ollen melko kevyt, toisin kuin myöhemmin Wiguissa paukuttaneen Kepa Kettusen tanakka tamppaus. Nytkin nautin eniten silloin kun rumpali malttoi hillitä – Gustavsonin selän takaa rummut kuuluivatkin hieman pehmeämmin mikä oli mukavaa.

Yksi syy Wigwamin viehätykseen onkin yhtyeen klassikkolevyjen hiljaiset prässäykset ja tunkkainen tuhina. Rummut kuuluvat vain taustalla, ja sovitusten kerroksia voi paikoin vain arvailla. Ja tämä on siis minusta vain etu. Olisikin varmasti karmivaa kuulla digitaalisia remixejä tai remasterointeja noista levyistä. Hieman olen Beingiä moisena kuullut ja se on minulle täysi kammotus. Ymmärrän, että tekijöillä on ollut ja on varmasti täysin toisenlainen näkemys teoksestaan, mutta jos levytys on ollut 40 vuotta tuossa muodossa yleisön koettavana, on sen olemus se, mikä sen silloin, sen aikaisella teknologialla äänitetty kuulokuva on ja miten se on kokevan yleisön tajunnassa jatkanut muokkautumistaan. Rakastan Beingin soundeja, ihan kun olis siellä sen kannessa olevan olion mahassa ittekin!

”Rakastan Beingin soundeja, ihan kun olis siellä sen kannessa olevan olion mahassa ittekin”

Ja tosiaan, kitarassa Pekka Nylund, tuttu jo Gustavsonin aliarvostetulta klassikkolevyltä Toden toistoa. Jos olisivat soittaneet vaikkapa …Minkä halajat minun tietävän -kappaleen, olisin varmaan maindi bogglaten äitynyt tanssimaan liikutuksen vallassa minäkin! Siis useampihan tuolla nimenomaan tanssi. Ei istuttu lootusasennossa käsi tapaillen Gustavsonin sormituksia! FOREVER kajahteli täysin palkein!

Lopulta en voinut minäkään vastustaa fanitusviettiä ja ängin itseni Gustavsonin laidalle kolmanteen riviin kokemaan hänen mystisiä äänikuvajaisiansa lähietäisyydeltä! Otin useita kuvia sormista ja kuten legenda kertoo – SORMIA EI NÄKYNYT!

GUTSIN SORMIA EI NÄY! (Kuva: Jukka Nousiainen)
GUTSIN SORMIA EI NÄY! (Kuva: Jukka Nousiainen)

Rintasen esitellessä muita soittajia joku kysyikin: ”Kukas sinä sitten olet?” Gustavson esitteli: Mikko Rintanen, Wigwam Revisitedin taiteellinen johtaja! Oukkei, peli selvä!

Sieltä sitä sitten tulikin, Nuclear-aikaista Wigua, mutta myös Beingin materiaalia, Gustavsonin pysytellessä aikalailla sivussa. Rintasen tulkinnat tuntuivat tietenkin oudoilta, miltäpä kuulostaisi vaikkapa Bob Dylanin keikka jos Dylan olisikin jäänyt kotiin ja hänen tilallaan keikalla laulaisikin hänen yhtyeensä jäsen x vuodelta z? No, turhaa kelailua tämä, nyt kuitenkin suhtauduttiin kappaleisiin melkoisella hartaudella – tosin niitä vitsejäkin piisasi, laatu vain hieman korkeammalla kuin minun raituri-ostosreissullani, heh! Mutta ei siinä mitään, armoitettu huumor-mieshän se Pembrokekin on, ja vara-Jiminkin letkautusten tahdissa tuntui yleisö viihtyvän, sehän on pääasia!

Jim Pembroke täytti muuten pari viikkoa sitten 70v! ONNEA! Nuori mies vielä!

Basisti Pete Asiala hoitaa tonttinsa asiallisesti, Groundstroemiläinen supermusikaalinen svengailu on läsnä, mutta Losing Holdin aikana Gustavson vangitsee huomioni niin tyystin, etten tajua edes seurata kuinka Pohjolan ravikomppi Asialalta käy.

”Vähän niinkuin bassossa viides kieli, kummallisen oloinen lisälaite”

NÄKYIVÄTKÖ SORMET?! Olen kyllä melko varma siitä, että sormien näkymättömyys on ainoastaan Gustavsonin ja Pohjolan heiniä, siihen eivät muut pysty! Ei liity tähän, eikä Asialaan mitenkään, mutta yksi nykyajan ilmiö on tämä, että muusikoilla on näitä jotain ihmeellisiä pyykkipoikia soittimissaan. Myönnetään, tiedän, että se on viritysmittari, mutta kummallisen oloinen vehje yhtäkaikki, vähän niinkuin bassossa viides kieli, kummallisen oloinen lisälaite. Asialalla oli sentään vain kaikki tarvittava eli neljä kieltä bassossa, siitä hänelle täydet pisteet.

Ensimmäisen setin huippukohta minulle oli tietenkin se, kun Gustavson pääsi ääneen, mielenkiintoisessa bändiversiossa klassikosta Lost Without A Trace. Tämä kappale jos mikä on klassikko. Gustavson nimesi sen suosikikseen Fairyport-lp:ltä, ja yhtye tekikin hienosti kunniaa venyttäen alkuperäisen minipalan ihan omanlaiseksi progeteoksekseen. Hieno juttu, kiitos tästä!

Tarina kertoo myös, että aikoinaan Lost Without A Traceen mielistyi myös Barbara Streisand, tai ainakin joku hänen agenttinsa, joka pyysi sitä Barbaran levytettäväksi. Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa Jimille että EI ANTANU! Kova jätkä! Pystyisikö tuota häiriintymättä kuuntelemaan jos Streisand olisi sen päässyt kerran sokeroimaan? Enpä tiedä? Ja mitä Jim ois tehnyt kaikilla niillä triljoonilla mitä siitä olis saanut? Olisiko ollut tarvetta tehdä Muovirahan ylistys -räppisingleäkään 80-luvulla, tai Rokkidiggaria, tai Nuku pommiinia? Varsinkin Rokkidiggari on yksi suurimpia suosikkejani, mutta loistokipaleita kaikki!

Setin viimeisenä kuultiin Do The Pigworm. Tässä vaiheessa informoitiin myös Måns Groundstroemin poissaolon joukkueesta johtuvan polvivammasta, joka on tullut tämän erityisen ”Pigworm”-tanssin harjoittamisesta. Askelkaava löytyy Jim Pembroken Pigworm-lp:n takakannesta. Ihmeekseni en huomannut kenenkään tätä yleisössä kuitenkaan tanssineen.

”Jukka Gustavson todella omaa harvinaislaatuisen kyvyn imeytyä sävelten maailmaan ja tuoda sieltä esiin asioita, jotka eivät aukeaisi noin vain kenen tahansa toimesta.”

Väliajalla nenääni kantautui vanha kunnon röökinkatku. Täällähän on tunnelmaa! Se taisi kuitenkin tulla ulko-oven käydessä pihalta. Lähdin miestenhuoneeseen. Koska alkupuoliskolla oli kuultu pelkästään Pembroken sävelaarteistoa, ajattelin että kusitauon paikkaa ei jälkijaksolla tule!

Olen kirjoittanut muistiinpanoihini ”Miestenvessassa Losing Hold, Grass For Blades -> Reijo redi!” Näiden rivien välistä ei voi lukea mitään sen eksoottisempaa, enemmänkin tunnelma oli kuin jonkin urheilutapahtuman väliajalla, jossa kommentoidaan nähtyjä suorituksia ja odotellaan lisää kovaa niplausta molemmilta laidoilta, keskeltä, rapuliikkeet, soolot etu- ja takaperin ja keskeltä molempiin suuntiin.

Nousiaisen muistiinpanot.
Nousiaisen muistiinpanot.

Mutta hei äijjät, ei Gustavsonkaan ole ollut Wigwamissa alusta asti! Hän tuli mukaan vasta kesällä 1969, mutta toki hetikohta pamautti toisen Wigu-singlen a-puolelle suomenkielisen lauluntekijärockin perusteoksen Luulosairas.

Toisen setin loppupuolella salissa kuullaankin pysäyttävä vuoropuhelu:

Progemies: ”Jukka, soita Luulosairas!” Jukka Gustavson: ”Tehän tiedätte, että minä en siitä kappaleesta juurikaan pidä. (seuraa hetken hiljaisuus) …Mutta kiitos kuitenkin. Jos soitamme Wigwamin 50-vuotisjuhlakonsertin, niin voin ottaa harkintaan. Meillä on tässä parempi kappale…”

On siinä vaatimaton mies. Tosin ymmärrän että noin puoli vuosisataa vanhat nuoruudentuskaiset kappaleet eivät enää välttämättä jaksa innostaa, vaikka kuinka muiden mielestä kuinka nerokkaita olisivatkin.

Jukka Gustavson todella omaa harvinaislaatuisen kyvyn imeytyä sävelten maailmaan ja tuoda sieltä esiin asioita, jotka eivät aukeaisi noin vain kenen tahansa toimesta. Tässä konsertissa olisin toivonut hänen olleen enemmän äänessä, mutta joka kerta kun Hammondista lirvahteli ne tutut korukuviot ja pienikin taustalaulun lurautus kaikui ilmoille, nousin useamman sentin ilmaan. Silmien pilke ja kasvojen eleet kertoivat että siellä sitä oltiin ja mentiin mistä sävelet tulevat!

(Videolla Losing Hold paria kuukautta aiemmin Helsingin Kapsäkin keikalta)

Ja tulihan se sieltä se Losing Holdkin. Gustavsonin aikaisen Wigwamin huippuhetki, ainoa kappale jossa on tekijöinä kaikki kolme: Pohjola, Gustavson ja Pembroke. Hieman tämän jälkeen kuultiin myös Better Hold – sitä ei toiletissa osattu odottaa.

Muusikot palaavat vielä kerran lavalle ja joku huutaa ”GRASS FOR BLADES”, johon Gustavson: ”Ei meillä muuta ole”. Enkä minä oikeastaan enempääkään tässä tilanteessa osaa toivoa. Eli eipä muuta kuin ensi kertaan Jukka ja mukavaa kevään jatkoa sinulle ja bänditovereille myös!

Teksti: Jukka Nousiainen

Settilista:

Just My Situation
Save My Money & Name
Nuclear Nightclub
Marvelry Skimmer (Friend from the fields)
Lost Without A Trace
Do The Pigworm

väliaika

Do Or Die
Maestro Mercy (Goodbye dear mother earth)
Losing Hold
Freddie Are You Ready
Better Hold

Encore 1

Eddie And The Boys

Encore 2

Grass For Blades