Odotukset konsertin suhteen olivat mitä olivat. Viime syksynä järjestetyn alkuperäisen Black Sabbathin suurieleisen lehdistötilaisuuden lupaukset (viimeinen maailmankiertue ja viimeinen studioalbumi) murentuivat pala palalta menneiden kuukausien aikana ja lopulta Black Sabbathin asemesta Hartwall Areenalla nähtiinkin Ozzy & Friends -kokoonpano.
Eräs jännityksen kohde liittyi yleisömäärään – kuinka moni meni palauttamaan pilettinsä Black Sabbathin konsertin peruunnuttua? Yhdeksän jälkeen, keikan luvatun alkuhetken tietämillä, hallissa olikin vielä runsaasti tyhjiä paikkoja eikä permantokaan todellakaan pullistellut. Tunnelma vaikutti luvalla sanoen kolkolta. Mutta kas kummaa: valot sammuivat ja intron (Black Sabbathin sekä Ozzy Osbournen biisien palasia ja videoscreen) aikana suuri sali täyttyi jopa yllättävänkin nopeasti. Areenaa ei oltu myyty loppuun, mutta sinisten penkkien vähyys kertoi ihmisten kovasta kiinnostuksesta, Osbournen lukuisista viime vuosien Suomen-keikoista huolimatta.
Sitten olikin tutun spiikin aika: "Let the madness begin!" ja samalla Bark At The Moon pyroineen oli jo käynnissä. Okei, Ozzy vakuutti heti omalla olemuksellaan – välillä hyvinkin huonossa kunnossa olleen artistin viime vuosien skarppaus ei ole mennyt hukkaan. Tietenkin miehen ääni pettää (tai ainakin särähtää) edelleen tasaisin väliajoin, mutta sehän on toisaalta osa Ozzyn "viehätystä". Myös miehen viimeisin yhtye (Gus G – kitara, Tommy Clufetos – rummut, Blasko – basso ja Adam Wakeman – koskettimet / kitara) näytti, että homma on hallussa heti ensimmäisestä keikasta alkaen. Gus G:sta on tullut nopeasti hyvinkin tyylikäs Ozzy-kitaristi.
Seuraavat hyväsoundiset rallit tottelivat nimiä Mr. Crowley ja Suicide Solution. Tässä vaiheessa mieleen hiipi kevyt epäilys, että kehtaako Ozzy tosiaan soittaa taas ne samat vanhat puhkikuluneet rallit, vaikka kiertueen otsikko lupailee vähän muutakin… Ei sentään. Neljäs veto, artistin setistä hyvin pitkään poissa ollut The Ultimate Sin (katso video täällä), osoitti, että tarjolla on sentään vähän erikoisempi Ozzy-iltama. Killer Of Giants jatkoi samalla erikoisemmalla linjalla.
Rat Salad -biisin jälkeen alkoikin sitten tapahtua toden teolla, kun lavalle asteli eräs maailman tyylikkäimmistä basisteista eli Black Sabbathin Geezer Butler. Seurannut klassikkokolmikko, Iron Man (katso video täällä), War Pigs ja N.I.B., oli pitkän linjan faneille tuttua, mutta samalla niin rakasta kauraa. Gus G jatkoi tyylikästä soittoaan.
Black Sabbath -kappaleet jatkuivat (Fairies Wear Boots (katso livevideo täällä), jonka aikana Ozzy pääsi käyttämään vaahtotykkiään oikein huolella valokuvaajien päälle, sekä Into The Void), mutta Gus G:n paikalle kuusikielisen kurittajaksi ilmestyi Ozzyn vanha aseenkantaja eli Zakk Wylde. Tilanne tarjosi herkullisen tilaisuuden vertailla kitaristien Sabbath-toimitusta – ja onhan se sanottava, että Gus G vetäisi heittämällä sen pitemmän korren. Kreikkalaislähtöisen muusikon soitossa on ehdotonta tyylikkyyttä – siinä on jotakin omaa ja jotakin niin Iommi-maista – kun taas Wylden kurituksesta saa etsiä oikeaa groovea niiden kuuluisien kissojen ja koirien kanssa. Ja sitten siellä ovat vielä ne Wylden vihoviimeiset huiluäänet/vingutukset – oi, miksi? Miksi?
Lopuksi palattiin taas tutuille Ozzy-linjoille Crazy Trainin ja Mama I’m Coming Homen (katso video täällä) tyylisten kappaleiden myötä, kunnes iltama päättyi – tietenkin – Paranoidin (katso video täällä) sulosointuihin.
Jaa-a… Kyllähän konsertti jäi kaikkiaan plussan puolelle, mutta itkemisen aiheitakin löytyi. Toki niiden tiettyjen tuttujen biisien on oltava setissä, mutta Black Sabbathin "hieman harvinaisempaa" tuotantoa olisi silti saanut olla mukana paljon enemmänkin. Snowblind? Electric Funeral? Sweet Leaf? Children Of The Grave? Onhan näitä.
Ja vaikka Ozzyn ja Zakkin syvä suhde onkin jo vuosikymmenien mittainen niin eihän Wylde ole missään nimessä oikea kaveri tulkitsemaan esimerkiksi Black Sabbathin kappaleita. Mitenkähän käy sitten, kun Black Label -johtaja lähtee jossakin vaiheessa tien päälle Panteran kanssa? Se tulee nimittäin tapahtumaan.
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
Vielä settilista: