Paradise Lostin keikalla yleisö viihtyi, mutta bändi kiristeli hampaitaan – joku sai tämän illan jälkeen kuulla kunniansa

Nosturissa nähtiin, että veteraanibändikin voi joutua teknisten vaikeuksien uhriksi.

Paradise Lost
Nosturi, Helsinki
3.10.2017

Paradise Lost on yksi heavymusiikin suurista ”entä jos” -kysymyksistä – bändi, josta olisi saattanut tulla korkeimman asteen metalli-instituutio, ellei se olisi tehnyt asioita jääräpäisesti oman mielensä mukaan.

Yhtyettä voi pitää kokonaisen heavy metalin alalajin kehittäjänä. Sekä Swallow the Sunin kaltaiset death-doom-yhtyeet että Within Temptationin kaltaiset kevyemmät tunnelmametallibändit nimeävät Paradise Lostin esikuvakseen.

Vuodet 1991–95 olivat Halifaxin kasvateille hyvää aikaa. Vaatimattomana death metal -yhtyeenä aloittanut bändi kehitti kakkoslevyllään Gothicilla (1991) soundiaan uuteen suuntaan ja kitaristi Gregor Mackintosh alkoi viljellä tunnusomaisia, jylhiä kitaraleadejaan. Seuraavaksi ilmestunyt Shades of God (1992) toi bändille pikkuhitin As I Die ja neljäs albumi Icon (1993) oli jo täysverinen mestariteos, joka nosti yhtyeen kulttibändikategoriasta metallilehtien etusivuille.

Syyskuussa Paradise Lost julkaisi jo 15. albuminsa, ja on ilo huomata, että aikoinaan vaikeuksissa rypenyt kokoonpano on taas voimiensa tunnossa.

Orkesterin soundi hioutui kenties kirkkaimmilleen Draconian Times -albumilla (1995). Kuka tietää, miten pitkälle nousukiito olisi jatkunut, mikäli bändi olisi jatkanut menestysreseptinsä hiomista, mutta yhtye päätti toisin.

Vuonna 1997 ilmestynyt One Second esitteli uudistuneen Paradise Lostin, joka käänsi selkänsä äärimetallimenneisyydelleen ja esitti samantyyppistä kosketinsoitinvetoista tunnelmarockia, minkä avulla HIM nousi myöhemmin menestykseen. Say Just Words -hitti toi bändille uusia faneja, mutta uusi ilme myös karkotti vanhoja kuulijoita.

Seuraavaksi oli vuorossa pahamaineinen Host (1999), jolla orkesteri hylkäsi heavysoundin tyystin ja kokeili siipiään Depeche Moden kaltaisen konerockin parissa. Rohkea veto, joka osoittautui uran kannalta tuhoisaksi. Albumi ei vakuuttanut metallipiirien ulkopuolista yleisöä, ja heavyskenessä bändi joutui naurunalaiseksi.

Kun Hostin jälkeen ilmestyi vielä yhtyeen uran mitäänsanomattomin levy Believe in Nothing (2001), olisi moni muu bändi lyönyt hanskat naulaan. Paradise Lost jatkoi kuitenkin sinnikkäästi kulkuaan, ja mitä pitemmälle 2000-luku eteni, sitä tiukemmin bändi palasi juurilleen jylhän goottimetallin pariin. Ja sitä parempia levyjä se taas teki.

Syyskuussa Paradise Lost julkaisi jo 15. albuminsa, ja on ilo huomata, että aikoinaan vaikeuksissa rypenyt kokoonpano on taas voimiensa tunnossa. Jo bändin kaksi edellistä albumia ovat olleet vakuuttavaa jälkeä, ja raskaasti möyrivä Medusa saattaa pistää vielä niitäkin paremmaksi.

Nykyistä suurempaa nimeä ei Paradise Lostista kuitenkaan enää tule. Yhtye on oman, uskollisen kuulijakuntansa suosikki, joka kerää tasavarmasti Nosturin ja Tavastian kokoisille klubeille yleisöä, mutta joka ei koskaan tee jäähalliluokan juhlakiertueita Slayerin, Toolin, Dream Theaterin tai muiden 1990-luvusta paremmin selvinneiden bändien tapaan.

Soitto taukosi moneksi minuutiksi. Mitä enemmän sekunteja kului, sitä enemmän kuivan brittihuumorin sävyttämissä spiikeissä alkoi kuulua pidäteltyä kiukkua.

Kukaties tämä kaivertaa orkesterin jäsenten mieltä. Fanikuntaa se tuskin harmittaa, onhan yhtyettä mukavampi seurata klubiympäristössä kuin kaukaa jäähallin lavalta.

Nosturissa nähtiin sikäli erikoinen keikka, että yleisöllä tuntui olevan hauskempaa kuin bändillä. Katsomo viihtyi erinomaisesti sekä uusien että vanhojen kappaleiden äärellä, mutta lavalla nähtiin kireitä ilmeitä, kun Gregor Mackintoshin kitara teki tenän Medusa-kappaleen aikana.

Soitto taukosi moneksi minuutiksi, kun kitarateknikko taisteli saadakseen soittopelin kuntoon. Mitä enemmän sekunteja kului, sitä enemmän kuivan brittihuumorin sävyttämissä spiikeissä alkoi kuulua pidäteltyä kiukkua.

”Minulla on idea. Minullahan on kaksi kitaraa mukana. Mitäpä jos vain antaisit sen toisen sieltä? Tai toki voit antaa sen rikkinäisen uudelleen, että se menee taas hajalle”, Mackintosh murahti teknikolle mikrofonin välityksellä.

Onneksi yhtyeeseen oli kiinnitetty jäseneksi suomalainen Waltteri Väyrynen, joten yleisö pystyi keskittymään uuden rumpalin härnäämiseen sen aikaa, kun soolokitaristin soittopeli saatiin kuntoon.

Keikka jatkui keskeytyksen jälkeen jämäkästi, mutta bändi vaikutti jatkossakin hivenen äreältä – varsinkin, kun laulaja Nick Holmesin mikrofoni vinkui tämän tästä.

Säätämisestä huolimatta yhtye oli verevässä kunnossa. Settiin oli poimittu hyvällä maulla kappaleita sekä vanhoilta suosikkilevyiltä että 2000-luvun albumeilta. Draconian Timesilta tosin kuultiin tällä kertaa vain yksi biisi, joka sekin oli The Last Time -hitin sijaan Shadowkings. Vuosituhannen vaihteen epäonniset albumit sivuutettiin täysin, kuten bändillä tapana on.

On aina mukavaa, kun pitkän uran tehneellä yhtyeellä uudemmatkin kappaleet lunastavat paikkansa keikkasetissä. Medusa-, Tragic Idol- (2012) ja The Plague Within (2015) -levyjen biisit toimivat lavalla aivan yhtä hyvin kuin Embers Firen ja As I Dien kaltaiset vanhat bravuurit.

Ikääntyvä yhtye tuntuu löytäneen sellaisen toimintavarmuuden, että se voi hyvinkin julkaista kuulijakuntansa iloksi vielä monta albumia tasokasta metallimusiikkia. Ja sepä onkin enemmän kuin mihin monet juhlakiertueita tekevät jäähallibändit vanhoilla päivillään pystyvät.